Tekstit

Eilen illalla kirjoitin postauksen "Kahdeksan", jonne valitsin kahdeksan kuvaa vuodelta 2015. Heikki valitsi omansa.

Kyllä ei olisi pitänyt valita kahdeksaa kuvaa.

Heti yöllä aloin miettiä, miksi valitsin juuri ne kuvat. Pitäisikö asiaa selitellä, pitäisikö ainakin laittaa kuviin selitykseksi kuvatekstit. Miksi en valinnut toisia kuvia.

Haluan siis huomauttaa, että kuvat eivät olleet tärkeimmät kuvat vuodelta 2015. Me emme Heikin kanssa puhuneet itse asiassa yhtään siitä, millä perusteilla kuvat tulisi valita. Huvittavaa on, että kuvamme ovat lähes identtiset siten, että samoista asioista ja tapahtumista on kuvia, vaikka eri kuvia.

Molempien kuvat etenevät kronologisessa järjestyksessä.

Kahdeksan kuvaa on myös kovin vähän.

Päätin olla lataamatta uusia kuvia. Ne on nyt ne, mitkä eilen valitsin.

Mutta jos olisin miettinyt kuvia toiselta kantilta - vaikkapa siltä, mitkä kuvat ovat tärkeimpiä - olisin valinnut kuvan tietysti äidistäni. Äidistä, joka vuoden 2015 alussa sai uuden maksan ja on kuntoutunut suuresta leikkauksesta upeasti ja urheasti. Äitini on sellainen. Olisin valinnut kuvan vaaristani, joka on ollut minulle aina kuin oma isä. Vaari on opettanut minulle niin monia asioita elämästä. Jouluna vietin paljon aikaa vaarini kanssa, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Olisin valinnut kuvan joka ikisestä kummilapsestani, he ovat kaikki aivan ihmeellisen ihania ihmisiä. Olisin valinnut kuvan lasteni kaikista serkuista, joita joka päivä mietin ja rakkaudella ikävöin. Olisin tietenkin valinnut kuvan mammasta, jonka koti maaseudulla peltojen ja metsien kainalossa on meille elintärkeä pakopaikka tässä muuttuvassa maailmassa ja elämässä. Mamman luona saa kokea ihanaa pysyvyyttä, joka tässä elämäntilanteessa tuntuu luksukselta. Olisin ilman muuta valinnut kuvan jokaisesta rakkaasta ystävästäni. Voih! Nyt kuvissa oli ystävistä vain yksi ja oikeastaan valitsin kyseisen kuvan myös siksi, että kävelemme siinä yhdessä samaan suuntaan. Maanjäristysten ja kaikkien jälkeen. Ajattelin kuvan kuvaavan kaikkea ystävyyttä. Olisin valinnut kuvan myös eräästä aivan erityisestä vauvasta, joka syntyi toukokuussa. Tunsin tämän vauvan heti sielunsiskokseni. Ja pääsisi kuviin myös monta koiraa! Simba tietysti, mutta myös hassunhauska uusi tulokas Tuuve. Kahdeksan kuvan joukossa ei ollut kuvaa edes kaikista tekemistämme matkoista vuonna 2015, vaikka ilman muuta nekin olisivat kaikki ansainneet päästä mukaan. Heikin kuvissa olivat kesämökkimme ja ilman muuta ne olisivat voineet olla minunkin kuvissani.

Mutta kuvissani on näköjään Etelä-Nepalin puhveleita, katoltamme kuvattuja vuoria, kuopus tuomassa minulle aamukahvia.

Kahdeksan

Mietin tässä, miksi on ollut niin kova kiire. Joulun jälkeen on luonnollisesti ehtinyt tapahtua monen monta asiaa, enkä ole ehtinyt kirjoittaa mistään tänne blogiin. Saimme vihdoin ne työviisumitkin! Syksy oli työn kannalta vaikea ja jouduimme siirtämään useita työtehtäviä. No nyt ne siirretyt tehtävät ovat edessä. Ei siis sinänsä ihme, että on kiire. Polttoainepulasta huolimatta pääsin kenttämatkallekin etelän tasangoille ja automme hajosi. Raja Intiaan on yhä kiinni (jotkut rajapisteet ovat auenneet, mutta tilanne ei ole helpottanut).

On kylmä. Minun varustukseni öiseen aikaan: mummoni vanha flanelliyöpaita, pitkät kalsarit, ranteenlämmittimet, villasukat, fleece-makuupussi, untuvapeitto ja nepalilainen paksu täkki. Peittojen alle tulee illalla kaivautua otsaa myöten, muuten kasvot jäätyvät. Yöllä jossakin vaiheessa voi alkaa hengittää ulkoilmaa, mutta aamuyöstä herää taas takuuvarmasti kylmyyteen. Kaasupulan takia emme voi lämmittää niitä kuuluisia kuumavesipullojammekaan. Sähköä on muutamia tunteja päivässä. Ongelmana on yleisesti kova sähkönkulutus, mikä on aiheuttanut muunmuassa sähkön heikkouden. Eli esimerkiksi uuni on laitettava täysille, jos haluaa saada jotakin paistetuksi. Ja samalla on kovasti toivottava, ettei sähköt mene kokonaan (aikataulu ei siis pidä paikkaansa).

(Ranteenlämmittimet: Jälkikäteen saatu joululahja Rakkaalta. Pujotin ne käsivarsiini heti paketin avattuani, ja siihen jäivät. Otan pois ne sitten kun sisälämpötila nousee yli kymmeneen.)

Myös sydämeni on ehtinyt särkyä taas moneen kertaan tavatessani vammaisia kumminuoriamme täällä Kathmandussa. On hylätyksitulemista, on tappamisyrityksiä ("parempi kuollut kuin vammainen") ja kaikkea niiden väliltä. Mutta on myös onnistumista, elämässä eteenpäin pääsemistä. On iloa, on naurua. On elämää.

Elämä on hauras. Viisas ystäväni totesi tässä yhtenä päivänä, miten on viime aikoina oppinut sen, että turvallisuus ja haavoittuvuus; vapaus ja turhautuminen; omistaminen ja ahnehtiminen; kiitollisuus ja murhe ovat sama asia eri puolilta katsottuina. Kun saamme toisen, saamme myös toisen, ikäänkuin varjona. Tätä olen miettinyt.

"Anna viisas sydän keskittyä siihen, mikä on todella tärkeää." on toinen viime aikoina miettimäni asia. Miten kasvaa niin, että kehittäisi sydämen viisautta eikä turhia asioita. Ja toisaalta - mikä on turhaa. (Ah, nyt muistan käsitelleeni tätä aihetta täällä aiemminkin, kun kerroin britti-isän aksenttihuolista!)

Ainakaan villasukat eivät ole turhia, eivätkä pitkät kalsarit, eivätkä ranteenlämmittimet varsinkaan. Eivätkä lasten kanssa käydyt keskustelut (kyllä, kriisiä pukkaa, sillä esikoisemme täyttää tänä keväänä 10! Ooämgee.). Turhuutta ei myöskään ole hyvä aamukahvi, erityisesti kun Erityisen Tärkeä Henkilö on sen keittänyt. Turhuutta ei ole sekään, että koettaa tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. Myöskään niiden asioiden tekeminen, joista tulee hyvälle tuulelle, ei ole turhuutta. Turhuutta ei ole hymyillä paljon eikä uneksia. Eikä turhuutta ole sen miettiminen, mistä voisi uneksia.

Innostuin. Turhuutta ei ole innostuakaan.

Olin siis vähän mietteissäni siitäkin, miten taas aloittaisin tämän vuoden ensimmäisen blogipostauksen, sillä päiväkirjamainen postaus ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Sain innoituksen otsikossa mainittuun lukuun kahdeksan Mielensäpahoittaja-kirjasta. Hän sanoo: 

"Kyllä piti tarkasti miettiä siihen aikaan mikä oli kuvaamisen arvoista ja mikä ei, koska filmi oli kallista kuin kulta. Sillä viisin pitäisi olla tänäkin päivänä, että ihmisillä olisi oikeus kahdeksaan valokuvaan elämänsä aikana."

Siksi aloitan tämän vuoden siten, että valitsen tänne kahdeksan kuvaa. Kahdeksan kuvaa viime vuodelta. (Ei siis koko elämästä.) Kahdeksan kuvaa vuodelta 2015. En ole vielä päättänyt, laitanko kuviin selitykset vai en. Katsotaan. Heikki tekee saman. Ennenkuin klikkaan kuvat tähän, en malta olla siteeramatta vielä ihan pikkuisen Mielensäpahoittajaa:

"Nykyajan lapset eivät ymmärrä, että ihan samanlaisia ovat ihmiset aina olleet. Kaikenlaisista asioista, sukupuolista, maustesekoituksista ja automerkeistä ovat pitäneet, vaikka muuta esittäisivät. Se vapaamielisyys, jota poikani kovasti kouhottaa ääneen, on aina ollut osassa ihmisiä ihan niin kuin semmoinen tunkkaisempi ajattelu, missä oma piha, vaimo, lapsi ja kirkkokunta on paras ja muiden pihat maisemahaittoja."

Annin kahdeksan kuvaa vuodelta 2015: 

(Joo, tiedän! Niitä on paljon enemmän! Mutta kun jo nyt jäi monta huisin tärkeää kuvaa pois. Höhö, olipas vaikea ja hauska tehtävä!)

Heikin kahdeksan kuvaa vuodelta 2015: