Fedja-setä

Meillä luetaan tällä hetkellä iltasaduksi tätä.

Mainio kirja! Prostokvashinon kylän asukkaat - Fedja-setä, Matroskin, Musti, Mirri, Johannes ja muut - ovat tulleet tutuiksi ja Minttu varsinkin haluaisi kuulla koko ajan lisää ja lisää. Olen itse "joutunut" lukemaan yhden Fedja-sedän ala-asteella, enkä silloin siitä muistaakseni niin välittänyt. Nyt odotan jo huomisiltaa, jotta pääsen lukemaan taas lisää.

Tasapainoa ja haastetta

Viikonloppu oli hyvä. Lauantaina lähdin "isojen" lasten kanssa junaan, joka vei meidät Tampereelle. Täpötäysi juna oli lastattu Provinssiin menijöillä, ja havahduin ajatukseen, että onneksi en itse ole menossa Provinssiin, vaan olen tässä leikkivaunussa lasteni kanssa. Pelottavaa, nytkö alkoi vanhuus! (No, toki olisin voinut lähteä Provinssiinkin. Mutta ensimmäinen ajatukseni festarikansan nähdessäni ei siis ollut se tietynlainen haikeus "olisinpa mäkin tossa".) Ehei, onneksi jäimme kyydistä Tampereella, sillä meillä oli maailman hauskin päivä rakkaan, rakkaan ystävän kanssa. (Kävimme mm. syömässä nepalilaisessa ravintolassa, jossa en malttanut olla kertomatta muuttosuunnitelmistamme nepalilaiselle tarjoilijalle, heh.) (Niin ja festareihin vielä viitaten, että jospa mä olenkin vihdoin löytänyt sisäisen tasapainoni.) (Ja siis jollekin kesäiselle keikalle tekisi kyllä kovasti mieli.)



Sunnuntai oli kotipäivä. Meille on harvinaista viettää kokonainen päivä kotona, mutta joskus on hyvä, ja hyödyllistä, tehdä niin. Arkipäivät kolmen pienen kanssa ovat välillä, hmmh, uuvuttavia. Paras keino uupumuksen torjumiseksi on mielestäni lähteä pois kotoa ja mennä ja tavata ihmisiä, mutta toisaalta on ihanaa, kun on sunnuntaina saanut siivottua ja tehtyä muutaman ruuan valmiiksi viikon ensimmäisiä päiviä varten. Helpottaa kummasti. Tosin iso keittokattilallinen syötiin jo heti tänään loppuun serkkujen kesken, mutta mikäs sen hauskempaa.

Jännittävää miettiä, minkälaisia ihmissuhteita Nepalista löydämmekään. En murehdi sitä, etteivätkö täällä pysyvät ystävät pysyisi edelleen rakkaina ystävinä (vaikka yhteydenpitomahdollisuudet ovat ehkä vähän epävarmat, siis lähinnä netin toimivuus) ja ettemmekö varmasti löytäisi sieltä taas uusia ihmissuhteita ja ystäviä. Mutta se surettaa, että sitten en voi tuosta vaan hypätä junaan, joka kuljettaa minut hetkessä rakkaan ja niin tutun ystävän luokse. En voi sopia puistotreffejä toisten äitien kanssa heti samalle aamupäivälle (ja ainiin, mähän olen menossa töihin sinne). En voi soittaa äidille, että tuu illalla käymään. En voi pyytää naapurilta apua tietäen, että hänelle se on varmasti ok. Koti-ikävä tulee varmasti usein. Mutta kyllä mä selviydyn. Kyllä me löydämme uudet kuviot ja uudet - paikalliset - ihmissuhdeverkostot. Sitä paitsi on hauskaa pistää itsensä likoon ja katsoa, miten kaikki alkaa sujua.

Heikki listasi mietittäviä asioita ja yhtenä isona asiana on kaikesta ylimääräisestä tavarasta luopuminen. Minusta se on hieno haaste! Tottakai on haikeaa luopua tavarasta, eikä tärkeistä tavaroista tarvitsekaan päästä eroon. Mutta olen salaa haaveillut joskus toteuttavani "sadan tavaran haasteen" (tiedättehän sen. Eräs opiskelukaverini on kirjoittanut aiheesta täällä.) On kiehtova ajatus yrittää karsia omat ja perheen tavarat mahdollisimman vähiin, vain niihin oikeasti tärkeisiin, ja sitten tehdä niistä tavaroista siisti pussukka, heittää se pussukka kepin varteen ja olalle, ja lähteä maailmalle. Ja nyt me aiomme oikeasti tehdä niin! Olen ehkä vähän lapsellisen innostunut tästä - saapa nähdä, miten vaikeaa ja surullista (taas kerran) onkaan luopua omasta tavarasta. Ja kun aina on niin ihanaa säästää kaikkea "lapsille muistoksi". Katsotaan, miten isot pussukat kepin varsissa keikkuen me lopulta maailmalle lähdemmekään.

Kirjasta Rasmus Nalle ja Killen seikkailu

Mitä kaikkea pitääkään miettiä?

Hauskaa kun voi jakaa asioita ihmisten, läheisten ihmisten kanssa. On aivan käsittämättömän paljon asioita, joita pitää alkaa miettimään. Se on hyvä, että Anni ajattelee lapset ja kaiken tärkeen, mulle varmaan jää arkisemmat asiat :) Mitä kaikkea tässä pitää tehdä, ennen kuin on lähellekään valmiina lähtemään?

1. Töihin pitää varmaan jossain ilmoitella, etten sitten enää sinne ilmesty. On oikeesti aika jännä fiilis, kun tänäänkin pomo miettii sitä ja tätä ja nämä neuvottelut alkaa sit syksyllä ja tämä vie aikaa. Ite vaan miettii kaikkien projektien suhteen: valmis vuoden loppuun mennessä.

2. Mistä kaikesta on päästävä eroon? A. Talo (siis todennäköisesti myytävä, jos jotain kiinnostaa) B. Auto (onneksi pääsee eroon, tai siis jos joku haluu "hyvän" auton niin saa "halvalla"), toinen auto varmaan varastoidaan johonkin halliin, ko myyntiarvoa ei kuitenkaan ole C. Kaikki tavarat, mitä myydään-mitä säästetään-mihin laitetaan. Akvaario vois olla eka, et eikun tarjouksia.

Ja sitten on fiilis, että ihanaa kun pääsee kaikesta eroon hetkeksi (ainakin veloista, vakuutuksista, asumisen laskuista, auton kuluista jne.....), sitten voi taas ihmetellä uudestaan mitä haluu. Millainen talo, millanen auto (kun olin torstaina polttoainekaupan tulevaisuuden strategiapalaverissa, viesti oli se että puhtaita bensa tai dieselautoa ei enää kannata hankkia, vaan hankkiutukaa niistä eroon :)

Joo no nyt pitäis mennä nukkuun, mutta listaa vois jatkaa seuraavasti ensi kerralla

3. Meiän Sippura (kauheesti ollaan mietitty ja oli hassua yhtäkkiä kuulla Lähetysjuhlilla Etiopiaan lähtevän perheen haastattelua ja viestiä, että koira lähtee mukaan). Päätetään, mitä päätetään, on ihana tietää, että sille olisi täällä turvallinen, hyvä paikka valmiina. Parasta kuitenkin olisi, kun sen voisi ottaa mukaan, jo lapsienkin turvaksi, meiän Sippuran!

Tiedonnälkä on kamala ja on outoa ajatella tätä kaikkea, kun vieläkään tulevista asioista ei tiedä kuin ihan kamalan vähän.

Hevosen selästä

Kahdenkeskinen aika yhden lapsen kanssa on kallisarvoista ja yritämmekin aina järjestää näitä hetkiä, Mintulle varsinkin, koska hän niitä jo arvostaa ja kaipaa. (No kyllä Santtukin, varsinkin veneretket katiskaa katsomaan kaksin iskän kanssa ovat hyvin tärkeitä hetkiä.) Tänään lähdin taas tallille Mintun kanssa kaksin ja sain keskittyä esikoiseemme.

Minttu jaksaa ratsastaa jo pitkiäkin maastolenkkejä ja niinpä suunnistimme heti metsäpoluille, koko tyttöporukka: Riina-tamma Minttu selässään ja minä ja Simba. Minttu metsänhoitajan tytär havainnoi metsämaisemaa, tunnisti kasveja ja pyysi minua kertomaan eri metsätyypeistä. Sitten puhe kääntyi Nepaliin, ja yritin antaa Mintun rauhassa kertoa, mitä hän ajattelee kaikesta tällä hetkellä. (Aika pitkään kesti nimittäin vaihe, jolloin Minttu purskahti heti itkuun, jos puhuimme jotain mahdollisesta Nepaliin muutosta.)

"Ei minua reissaaminen jännitä, mutta se muuttaminen jännittää, se, että me jäämme sinne asumaan", Minttu totesi. Sitten hän mietti, millainen talo meillä mahtaa siellä olla ja onkohan lähellä uima-allasta. Entä voikohan siellä ratsastaa? Ja voimmeko ottaa Lyyli-pyörän ja oman potkulaudan mukaan? Ystävyyssuhteet mietityttävät kovasti. Saako Nepalista uusia ystäviä ja pysyvätkö tänne jäävät ystävät edelleen ystävinä. Ja entä jos on kova ikävä Suomeen serkkujen ja ystävien luo?

Äiti ei voi muuta kuin toivoa, että kaikki asiat sujuisivat mukavasti. Toisaalta, emme voi jäädä vain paikoillemme toivomaan, ettei mikään koskaan muuttuisi. Tätä asiaa olen itse joutunut pohtimaan paljon: miksi haluan pois tästä hyvästä ja kaikin puolin onnellisesta elämästä täällä, nyt? Joudummeko vielä maksamaan muutoksesta kovan hinnan?

Lapset eivät onneksi jää asioita murehtimaan pitkäksi aikaa. Hetken päästä Minttu jo halusi, että poimin hänelle kukkakimpun keskikesän kukista. Niin tein ja päätin itsekin yrittää taas enemmän pystyä nauttimaan juuri tästä hetkestä.

Aloitus

Nyt on oikea hetki aloittaa oman blogin kirjoittaminen, niin olen päättänyt. Emme varmasti ole eläneet "ihan tavallista" elämää aiemminkaan, mutta nyt ainakin on monta isoa muutosta tapahtumassa kerralla. Näitä muutoksia aion päivitellä ja päivittää tänne blogiin.

Viime tammikuussa huomasin Suomen Lähetysseuran työpaikkailmoituksen, jossa haettiin kummityöhön koordinaattoria ja tiedottajaa Nepaliin. Mietin, että tuohan on aivan minun paikkani, ja täytin hakemuksen samantien - olin liikkeellä viimeisenä iltana tietenkin. Haastattelujen ja monenlaisten testien jälkeen sain kesäkuun alussa tietää saaneeni hakemani paikan! Koko kevät on toki ollut aikaa miettiä asiaa ja välillä olen toivonut, etten saisi paikkaa (saisimme jatkaa tuttua ja turvallista, ja kaikinpuolin mukavaa elämäämme) ja välillä olen ajatellut, kuinka paljon tulen suremaan, jos minua ei valita.

Nyt olemme siis ihan oikeasti suunnittelemassa muuttoa Nepaliin, kaiken epävarmuuden jälkeen. Se tuntuu älyttömän hienolta ja myös epämääräisen kamalaltakin: mihin olemme päämme pistämässä, ja ennenkaikkea, minne olemmekaan lapsiamme viemässä... Mutta eiköhän kaikki järjesty. Viime viikonloppuna Lähetysjuhlilla tapasimme Nepalin lähettejä, jo eläkkeelle jääneitä ja vasta sinne uusina meneviä, ja tunteet olivat aikamoisia. Häkellyttävää, että yhtäkkiä on paikka, jonne meitä odotetaan ja työ, johon minua odotetaan. Sain mm. kuulla, että minua varten on jo työpiste odottamassa Kathmandun toimistolla. Uuh! Mahtavaa ja omituista.

Tätä kaikkea elämä on parhaimmillaan, niin ajattelen.