Hyvää Joulua!

On illansini luonto vaiti hetkisen
ja tähtitaivas harmaa pilvinen.
Kuin kauan sitten taaskin lapsen mielin avoimin
mä hiljentyä jouluun tahtoisin.

Vaan ajatukset, työ ja arki kiireinen
on sumentaneet lapsen herkkyyden.
Mä katson kauan ylös talvitaivaan hämärään
ja toivon että joulun tähden nään.

Tähden, tähdistä kirkkaimman
mä toivoisin hohtavan taas joulun sanomaa.
Tähden, tähdistä kirkkaimman
mä tahtoisin johtavan taas vuosisatain taa.

Sen lapsenmieli löysi,
tuntein vaistosin
ja tunnelman niin herkän tavoitin.
Nyt aikuisena pienen hetken ohikiitävän
voin löytää vielä tunteen lämpimän.

Jos lapsen vahvan uskon vielä löytäisin
niin jouluntähti loistais vieläkin
Se syttyy niille jotka sen vain nähdä haluaa
ja valaisee vain lapsen maailmaa.

(Vexi Salmi)

Mintun joulukonsertista pieni pala löytyy täältä. Minttu esiintyy videossa eturivissä oikealla valkoisessa puvussa (melkein päätä pitempänä vierustovereistaan).

Minttu, Santtu, Siiri, Heikki ja Anni toivottavat kaikille Levollista ja Iloista Joulua! Kiitos lukijat, kun olette pysyneet elämässämme mukana! <3

Kenttämatkoja osa 2

Tämä päivitys on maannut täällä viimeistelemättömänä jo pitkään, mutta tässä se viimein tulee ennen jouluntoivotuksia! Kenttämatkat osa 2. Chitwan Khusim Kholan kylä. Edellisen päivityksen jälkeen piti olla vain pieni tauko, jolloin olisin saanut tarinani kenttämatkoistani peräkkäin. Mutta edellisen päivityksen jälkeen olinkin sitten kaksi viikkoa vuoteenpohjalla potien lavantautia. Lavantautia on kahden tyyppistä ja minulla oli onneksi näistä helpompi versio. En siis ollut kuin 12 päivää 39 asteen kuumeessa ja viitenä päivänä kävin klinikalla hakemassa antibiootteja suoneen. Tähän pahempaan versioon on meillä rokotus, mutta sekin antaa vain 60 % suojan. Itämisajasta laskien todennäköisesti sain tautini juuri tältä Chitwanin kentämatkalta ja jopa luulen tietäväni mistä. Mutta on lavantauti myös Kathmandussa erittäin yleinen.

Lähdimme kuitenkin Chitwaniin tärkeimpänä tehtävä tutustua uuteen alueeseen, Khusim Kholaan, jossa aloitamme työmme ensi vuoden alusta. Kylä on erittäin syrjäinen ja yhteydet  kylään todella huonot. Kylä on Chepang –heimon kylä ja vaikka kylästä puhutaan, alue on erittäin laaja ja laidasta laitaan menee kävellessä parisen tuntia. Ennen vierailua kylässä osallistuimme edellisenä päivänä kyläyhteisöjen ja aluehallituksen väliseen kokouksen, jossa esiteltiin aluehallituksen työtä, esitettiin ongelmia ja mietittiin ratkaisuja. Kokouksessa alueen VDC:n jäsenet sekä alueen koulun rehtorin  ja terveysaseman vastaavat pitivät ensin puheenvuorot, joiden jälkeen paikallaolijat saivat esittää muutaman kysymyksen aiheeseen liittyen.

SUS järjestää eri alueilla paljon vastaavanlaisia kokoontumisia, jolloin kylien ihmisille tulisi selkeämpi kuva aluehallituksen töistä, ihmisistä ja omista oikeuksistaan. Alla esimerkkejä esiintulleista ongelmista:

1. Monilta alueilta on hankala päästä VDC:n järjestämiin koulutuksiin. Matkoineen ihmisten pitää varata kaksi päivää yhden päivän koultusta varten ja asuinsijan ja ruuan järjestäminen on usein hankalaa ja kallista.

2. Vaikka useimpia kehitysyhteistyöhankkeita on luvattu alueille pitkään, vieläkään VDC:llä ei ole rahaa niitä toteuttaa. Syrjäseudut ovat edelleen ulkona monista kehityshankkeista vaikeiden yhteyksien takia.

3. Alueen yläkoulu on syrjäseuduilta todella kaukana ja hankalien yhteyksien päässä. Lisäksi koululla on ollut ongelmia opettajien saatavuuden kanssa ja viime keväänä vain 30 % oppilaista läpäisi SLC:n (valtakunnallisen loppukokeen).

4. Terveydenhuolto toimii kohtuullisesti, mutta syrjäseuduilla on ongelmia, koska esim. ambulanssilla ei useimmille alueille päästä.

5. Monet asiakirjat toimistosta maksavat muutamia kymmeniä rupioita (kymmeniä centtejä), mutta monesti köyhimmillä ei näihin ole varaa. Valtion puolesta nämä ovat maksuttomia, mutta VDC joutuu kuitenkin ottamaan käsittely/paperi maksun.

Kyläryhmien ja aluehalituksen välinen tapaaminen Mudin kylässä.

Kokous päättyi klo 17 aikoihin, jonka jälkeen lähdimme vielä tutustumaan läheiseen kylään, jossa olisi myös tarkoitus aloittaa pienimuotoista työtä ensi vuoden aikana. Kylä sijaitsi joenpenkereellä lähellä kenttätoimistoa. Kylässä 14 taloutta, kaikki Daliteja. Kylän ainoa vesipiste sijaitsee aivan joenuoman vieressä ja sadekautena vesi ei ole juomakelpoista, vaikka sitä ympäri vuoden käytetäänkin. Ihmiset ovat kaikki maattomia ja ihmisillä on vain pienet maa-alat riisiä ja maissia. Kasviksia tai hedelmiä ei ole. Ruokaturva alueella on vain 4 kuukautta ja pääelinkeino on työskentely yläkastisten pelloilla (palkka 200-300 rupiaa, eli noin 2 euroa päivässä). Sorto ja syrjintä on alueella edelleen yleistä. Kaikilla talouksilla on vessat, mutta vain valtion kustantamat kevyet olkivessat. Mutta koska vessat ovat huonosti rakennettuja, eikä ihmisiä ole opetettu käyttämään niitä, ovat kaikki vessat käyttämättöminä.

Edullinen olkivessa, jotka usein jäävät kokonaan käyttämättä.

Dalit-kylän asukkaita. Oikealla istuva nainen on naimisissa, hänen miehensä on töissä Kathmandussa ja hänet on ajettu pois miehensä kodista, koska hän on Dalit (mies on siis ylempikastinen).

Dalit-lapsia. Tämä saa aina hymyn kasvoille :)

Seuraavana aamuna hyvin aikaisin lähdimme kohti Khusim Kholan aluetta. Tarkoituksena oli tehdä laaja kävelykierros alueen ympäri ja samalla haastatella kolmea henkilöä, joiden tilanteen kehittymistä voisimme vuosien mittaan seurata. Haastattelut oli tarkoitus tehdä  yhdelle naiselle, yhdelle vammaiselle ja yhdelle perheelle. Lisäksi tarkoituksena oli vierailla paikallisella koululla. Auton jätimme bussien päätepysäkille ja lähdimme kävelemään alueelle. Autolta oli vielä noin kahden tunnin kävely läpi viidakkopolun, ennen kuin pääsimme Khusim Kholaan ja ensimmäiselle talolle.

Aamu-usva peitti vielä taivaan, kun lähdimme kävelemään joen vartta kohti Khusim Kholaa.

Paikallista viinanpolttoa, tästä norsut pitävät (norsut saattavat hyökätä kyliin viinan hajun tuntiessaan)!

Rakentamamme kyläkaivo matkanvarrella olleessa kylässä, joka myös on kohdekylämme.

Koko alueella on noin 150 taloutta ja 1000 ihmistä. Suurin osa on Chepangeja, mutta joukossa on myös muutamia Tamangeja ja Daliteja. Talot ovat erillään toisistaan, kaikki ovat maattomia ja alue kokonaisuudessaan luonnosuojelualueen puskurivyöhykkeellä. Perinteisesti Chepang heimo ei välitä niin paljoa yhteisöstään, vaan lähinnä omasta perheestään. Pääelinkeino on maatalous ja alueen ruokaturva vaihtelee 5-7 kuukauteen. Tämän lisäksi alueen ihmiset käyvät yläkastisten pelloilla töissä, jolloin matkaan kuluu 1-2 tuntia suuntaansa ja työpäivät ovat 12 h pitkiä.

Koululaiset aamulla matkalla Khusim Kholasta kouluun.

Ja kanat perässä lähimarkkinoille...

Runumaya Busjel, 42–vuotias kahden lapsen äiti on asunut alueella 19 vuotta. Hänellä on kolme lasta: 10- ja 14-vuotiaat pojat ja yksi 18-vuotias tytär, joka on jo naimisissa. Hänen miehensä on parhaillaan Intiassa töissä. Runumaya on tullut alueelle alunperin Intiasta eikä hänellä ole henkilöllisyystodistusta. Hänen miehensä on Nepali, mutta hänelläkään ei ole henkilöllisyystodistusta. Samassa taloudessa asuu myös Runumayan iäkäs anoppi. Heillä on talonsa ympärillä vähän peltoa, jolla he kasvattavat lähinnä maissia. Ruokaturva on vain 5 kuukautta ja tänäkin aikana ruoka on erittäin yksipuolista ja vähäravitsevaa. Runumaya joutuu käymään yläkastisten pelloilla töissä, jolloin päiväpalkka on noin 2€. Koska alue on eristäytynyt, ovat työpäivät pitkiä. Runumaya herää aamulla klo 4, lähtee töihin klo 5, tekee 12 h työpäivän pellolla ja tulee takaisin kotiin klo 19. Nukkumaan päästään taas klo 21-22. Heillä on myös isot lainat miehen ulkomailla työskentelyn ja anopin sairastelun johdosta. Lähin vesipiste (alueen ainoa kunnollinen käsipumppu) on noin 500 metrin päässä.

Runumaya Busjel.

Runumayan kaksi poikaa tekevät myös välillä töitä, vaikka hänen toiveensa olisi saada heille vielä koulutus. Alueella toimii koulu, mutta siellä on vain kolme luokkaa. Alueella on ollut tapana tämän jälkeen lähettää lapset lähialueiden yläkastisten kotiin töihin sillä ehdolla, että heillä on mahdollisuus myös koulunkäyntiin (tai yläkastiset tulevat alueelle hakemaan lapsia ja tarjoamaan tätä mahdollisuutta). Todellisuus on kuitenkin usein karu. Runumayankin lapset olivat yläkastisten taloissa 5 vuotta, käytännössä raskaassa orjatyössä pääsemättä yhtenäkään vuotena kouluun.

Runumaya Busjel:n koti. Hyvin perinteinen alueella, yksi huone ja keittiö takana, yläkerrassa toinen "huone".

Runumaya on alueella erittäin aktiivinen ja hän vapaaehtoisesti (aluehallituksen kuuluisi maksaa tästä palkkaa) toimii alueella terveydenhuoltajana (ilman koulutusta) varastoiden lääkkeitä, antaen rokotuksia ja avustaen synnytyksissä. Lisäksi hän on perustanut yhden naistenryhmän. Haastattelun jälkeen söimme Runumayan luona lounaan ja jatkoimme matkaa alueen toiselle laidalle. Kävelimme joen reunaa ja joenuomaa pitkin sekä pieniä viidakkopolkuja taas lähes pari tuntia kunnes tulimme pienelle kirkolle yhden kukkulan päälle (alueella on yhteensä neljä kirkkoa!). Täällä tapasimme yhden alueen neljästä liikuntarajoitteisesta henkilöstä.

Ruoka oli meitä varten valmistettu ja normaalia monipuolisempana. 

Paikallinen rakennusmies, talonrakennus puuhissa.

Jatkoimme taas matkaa seuraavaan kohteeseen alueen toiselle reunalle. Paikallinen pastori toimi meillä oppaana.

Paikallinen "villisika".

Luonnonlähde, jota lähialueen talot käyttävät joumavetenään.

Tästä on pakko kertoa, että kävelimme laakson toisella puolen olevan kukkulan päällä, kun oppaamme alkoi huutelemaan jotain laakson toisella laidella olevalle talolle. Vasta perillä tajusin, että hän huusi Ramdalille (kuvassa siis hänen kotitalonsa), että olimme tulossa ja hän lähti matkaan tapaamispaikalle.

Ramdal on 25-vuotias liikuntarajoitteinen mies. Hän muutti vanhempiensa ja 9 sisaruksensa kanssa alueelle 11 vuotta sitten, kun he menettivät kotinsa maanvyöryssä kukkula-alueella. Hän on ollut syntymästä asti liikuntarajoitteinen . Hänen toinen jalkansa ei toimi ollenkaan ja käsistä puuttuu useita sormia. Hän liikkuu käsiensä avulla. Ramdal on kuitenkin erittäin iloinen nuorukainen ja hän kuluttaa aikaansa vartioimalla ritsalla perheensä viljelyksiä apinoiden varalta. Hän isänsä toimii alueella rakennusmiehenä ja äiti kotona hoitamassa lapsia ja peltoja. Randal on siinä onnellisessa asemassa, että hän on saanut valtiolta punaisen kortin, joka oikeuttaa valtion vammaistukeen noin 8€ kuukaudessa. Tämä raha hänen on kuitenkin itse käytävä neljä kertaa vuodessa noutamassa ja matkaan menee häneltä aikaa neljä tuntia suuntaansa (meiltä meni ainakin kolme tuntia samaan matkaan. Ramdal liikkuu siis käsiensä varassa.). Ramdal osaa vähän lukea ja kirjoittaa ja hän toivoo, että voisi vielä tulevaisuudessa opiskella lisää.

Ramdal (oikealla).

Yksi paikallisista kirkoista.

Meidän matkamme jatkui ja suuntasimme alueen ainoalle koululle. Kävelimme taas toista tuntia kukkuloiden harjalla kapeaa polkua ja sitten takain laakson pohjalle jossa koulu sijaitsi. Koulussa on kolme luokkaa ja kaksi opettajaa. Oppilaita on yli sata. Kuten Runumayan tilanteesta jo selvisi, kouluasia on alueella hankala. Kolmannen luokan jälkeen lasten olisi suunnattava kahden tunnin matka viidakon läpi seuraavaan kouluun, mutta matka on pitkä ja vaarallinen ja vain muutamat lapset saattajineen pystyvät sen tekemään. Siksi jotkut lapset ovat alueella käyneet saman 3. luokan jopa 5 kertaa!

Matkalla koululle.

Matkalla koululle pääsin kokeilemaan erämiestaitojani ja olihan se tiikerin jälki vielä lämmin :)

Koululla.

Luokkahuoneet oli eittämättä liian pienia, osan istuessa lattialla ja perinteiseen tapaan, ilman turhia tilpehöörejä kalustettu.

Seuraava haastateltavamme oli perhe lähellä koulua. 25-vuotiaalla Rammayalla ja 29-vuotiaalla Buddhi Bahadurilla on viisi lasta. Heillä on tilanne samankaltainen kuin muillakin alueella ja Runumayalla. Ruokaa ei ole kuin 5-6 kk vuodessa ja töissä käydään kaukana yläkastisten pelloilla. Heillä on iso laina yläkastiselta, jonka korko on 48 %. He viljelevät lähinnä maissia ja saadakseen riisiä he vaihtavat sitä yläkastisten riisiin siten, että 100 kg maissia vastaan he saavat 25 kg riisiä! Heidän tilanteessaan kuitenkin eniten pohdimme heidän lastensa asemaa. Nepalissahan monet lastenkodit ovat pitkälti bisnestä ja lapset kylistä kerättyjä, jotta lastenkoti saisi lapsimäärän mukaan enemmmän, yleensä ulkolaista, tukea. Mielestämme tämä käytäntö on todella huono ja ei paranna lasten eikä maan tilannetta millään lailla. Ensimmäistä kertaa kuitenkin tapasin perheen, joka oli oman lapsensa lähettänyt orpokotiin, jotta tällä olisi edes jotain mahdollisuuksia käydä koulua ja sitä kautta saada parempi elämä. Tämä oli heille ainoa tapa ja heillä oli myös aikomuksena lähettää kolme muuta lastaan lastenkotiin. En edellenkään tätä tapaa sinänsä hyväksy, mutta sitä on pakko ymmärtää. Sitä, onko se lapsille hyväksi ja missä olosuhteissa lapsi on lastenkodissa asuessaan, ei oikein kukaan tiedä, mutta kerran vuodessa lapsi pääsee käymään kotonaan ja näkee vanhempansa. Ai niin - haastateltavamme olivat mennet naimisiin, kun nainen oli 10-vuotias ja mies 14.

Anni halusi minun lisäävän tähän huomion, että Lähetysseuran tukemissa lastenkodeissa ei ole tällaisia ainoastaan koulutuksen takia lastenkotiin lähetettyjä lapsia.

Rammaya ja Buddhi Bahaduril sekä heidän lapsensa.

Viimeisen haastattelun jälkeen lähdimme suuntaamaan takaisin autollemme. Kello oli yli 18, illan hämärtyessä vastaamme tuli aamulla tapaamamme koululaiset. Ne muutamat, joilla on mahdollisuus käydä jatkoluokkia kylän ulkopuolella. Heidän koulupäivänsä oli kestänyt 10 tuntia. Autolle tullessamme ja toimistolle suunnistaessamme oli jo säkkipimeää.

Kalaa Intiasta. Matkaa rajalle on tosiaan vain kaksi tuntia ja vaikka rajanylityspaikka on laiton, se on aktiivisessa käytössä. Sellaisen seikan opin, että koska Nepalissa lehmän teurastaminen on kiellettyä ja Intiassa sallittua, tällä alueella lehmät talutetaan Intian puolle teurastettavaksi ja sitten liha kannetaan takaisin.

Illan jo hämärtyessä ja meidän matkatessa autolle, aamun koululaiset tulivat jälleen meitä vastaan!

Lopulta säkkipimesssä kuljimme viimeiset pätkät valoa kohti, jossa automme meitä odotti.

Ongelmia/tietoa, josta me lähdemme 6-vuoden projektia alueella toteuttamaan.

1. Koko alueella on vain yksi kunnollinen vesipiste. Muuten vesi saadaan luonnonlähteistä, joista monet ovat monsuunikautena käyttökelvottomia. Alue on joen varrella, joten vesitilanne muuten on alueella hyvä.

2. Osalla ihmisistä ei ole henkilöllisyystodistuksia.

3. Koko alueella on vain kaksi vessaa.

4. Lasten koulunkäyti on iso ongelma. Kylän koulussa on vain kolme luokkaa (kaksi virallista opettajaa). Seuraavaan kouluun on matkaa 2-3 h/suunta viidakon läpi, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että kaikki lapset lopettavat koulunkäynnin 3-luokkaan. Jotkut lapset ovat käyneet kolmosluokan jo kolme kertaa. Alueella on pitkään ollut käytäntönä lähettää lapset yläkastisten perheeseen asumaan ja töihin, jolloin lapsille luvataan myös koulunkäynti.  Käytännössä kuitenkaan yläkastiset eivät päästä lapsia kouluun, vaan he joutuvat jo pienestä pitäen tekemään raskaita taloustöitä ja ovat alttiina hyväksikäytölle.

5. Alue on erittäin eristäytynyt. Monsuunikautena kylä on täysin sulkeutunut ja muutenkin kylään päästään vain kävellen.

6. Muutamilla on aurinkopanelit, mutta muuten koko alue on sähkötön.

7. Villieläimet ovat alueella iso uhka.

8. Terveydenhuoltopalvelut ovat alueelta kaukana, mutta alueella toimii yksi VDC:n kouluttama nainen antamassa rokotuksia ja lääkkeitä (VDC:n pitäisi antaa tästä palkkaa, mutta tähän asti nainen on tehnyt kaiken vapaaehtoisesti ilman korvausta ja muiden töiden lisänä). Kaikki synnytykset tapahtuu kotona ja vuosittain muutama lapsi kuolee synnytykseen.

9. Alueella ei toimi myöskään yksikään puhelinoperaattori eikä alueella ole yhtään lankapuhelinta.
10. Intian rajalle on matkaa kävellen noin 2h

Näkymä paikallistoimistomme/guest housimme kuistilta.

Lastensuojelukoulutus

Terveisiä Bangkokista!

Lennähdimme tänne viettämään joululomaa. Olemme nyt pari päivää seikkailleet lämpimässä ja yltäkylläisessä Bangkokissa. Kaupunki tuntuu aivan vieraalta maailmalta piskuisen Kathmandun jälkeen. Turistille Bangkok näyttäytyy materialismin tyyssijana. Täytyy myöntää, että olemme nauttineet länsimaisesta meiningistä, vaikka myös vähän läkähtyneet. Täällä ei ehdi tehdä puoliakaan siitä, mitä on päivälle suunnitellut! Eikä se johdu kiireettömästä tyylistä, vaan päinvastoin; vaikka kuinka kiitäisi ilmajunalla paikasta toiseen, juuttuu silti johonkin ruuhkaan tai kuvittelee kävelevänsä jonkin valtavan ostoskeskuksen läpi hetkessä. Huh.

Siiri kysyi heti alkuun, koska sähköt menevät ja hänen mielestään hanavesi on käsien pesuun liian kuumaa. Santtu totesi kirkkaita mainos- ja jouluvaloja katsoessaan, että silmiä häikäisee. Minä taas koen melkein eksyväni ostoskeskuksiin, jotka jatkuvat loputtomiin joka suuntaan. Maalaishiiret kaupungissa. Vaikka asummehan me toisessa Aasian pääkaupungissa, hei!

Huvitusten lisäksi olemme nauttineet ruokakauppojen tarjonnasta. Onhan se ihmeellistä, että täällä voi loihtia loistoillallisen panematta itse tikkua ristiin! Kaupasta saa valmiiksi pestyjä ja viipaloituja hedelmiä ja vihanneksia, lihaa ja kalaa joka lähtöön (niin, lohta) ja tuoreita moniviljaleipiä. Puhumattakaan jugurteista. Kaupoissa näyttää olevan tarjolla valmiiksi keitettyjä ja puolitettuja kananmuniakin. Niihin emme ole sortuneet - kananmunia saa Nepalistakin, tosin siellä ne ovat aina kakkaisia, joten ne on ensin pestävä moneen kertaan ja kuivattava. (Onneksi meillä on Dilu.)

Kirjoittelemme varmasti vielä lisää Bangkokin ja Thaimaan-kuulumisia. Joulun vietämme Tenhojen perheen luona ja sitten siirrymme yhdessä Thaimaan rannikolle.

Palaan vielä hetkeksi Nepalin tunnelmiin, sillä siitä yhdestä työjutusta minun piti kirjoittaa. Jos vielä näin joulun alla jaksatte lukea, niin kerron nyt vähän lastensuojelukoulutuksesta. (Alta löytyy kuvia.)

Järjestimme Mandiran kanssa lastensuojelukoulutuksen kaikille vammaistyön kummikumppaneillemme sekä lastenkodeille. Kaikista kummikouluistamme ympäri Nepalia kutsuttiin kaksi osallistujaa viiden päivän koulutukseen Kathmanduun. Mukana oli Dharanin näkö- ja kuulovammaisten koulu, Baglungin, Manakamanan ja Dhadingin kuurojen koulut, Dhadingin näkövammaisten koulu, Palpan ja Kailalin vammaistyön edustajat, lastenkodit ja Forward Looking. Joka koulusta osallistui rehtori ja lasten asuntolassa työskentelevä henkilö. Samoin lastenkodeistamme oli lasten asioista vastaavaa henkilökuntaa mukana. Koulutus toteutettiin yhteistyössä CMC:n kanssa. CMC on yksi Lähetysseuran kehitysyhteistyökumppani Nepalissa. CMC tekee työtä mielenterveyden edistämiseksi ja kouluttaa koulujen henkilökuntaa lapsiystävällisistä opetumenetelmistä. CMC:n kaksi psykologia ja kouluttajaa olivat päävastuussa lastensuojelukoulutuksemme käytännön toteuttamisesta. Oli hienoa voida samalla tukea hyvän kumppanimme toimintaa.

Koulutus onnistui yli odotusten! Kaikki kutsutut saapuivat paikalle, ja osallistuivat hyvin aktiivisesti viiden päivän koulutukseen. Lopussa jopa toivottiin, että koulutus olisi ollut pitempi! 

Monelle asuntolassa hyvin läheisesti lasten kanssa työskentelevälle tämä koulutus oli ensimmäinen, johon he olivat koskaan päässeet osallistumaan. Heille oli ensiarvoisen tärkeää tavata muita samassa asemassa työskenteleviä ja voida avoimesti ja luottamuksellisesti jakaa työnsä ongelmia. Lastensuojelun tärkeys ymmärrettiin ja asiaa työstettiin monin harjoituksin ja käytännön esimerkein. 

Osallistujat saivat hyvät tiedot lastensuojelusta ja siihen liittyvistä lakipykälistä, lasten psykososiaalisesta kehityksestä, ongelmista ja niiden ratkaisemisesta, lapsiystävällisistä opetusmenetelmistä ja lyhyesti myös siitä, miten työntekijä voi pitää huolta omasta jaksamisestaan. Kaikkien teemojen alla otettiin myös vammaiset ja heidän erityistarpeensa huomioon. Lastensuojelu ja lasten oikeudet ovat äärimmäisen tärkeä asia. Olen todella iloinen ja kiitollinen, että koulutus onnistui näin hyvin. 

Asia, jota en ymmärrä, on se, miten innokkaita ja luontevia nepalit ovat esiintymään, vaikka Nepalin koulut eivät yhtään panosta lasten luovuuteen tai taideaineisiin. Nytkin kurssimme aluksi valittiin "viihdyttäjäryhmä". Tähän ryhmään koottiin sattumanvaraisesti ihmisiä (joista kukaan ei hangoitellut vastaan "emmää, eksä Erkki menis".) Aina tauon tullen toivottiin viihdyttäjäryhmäläisten esittävän laulua, tanssia, kertovan vitsejä - mitä tahansa. Ja he esittivät, kukin vuorollaan! Tämä asia ei vain lakkaa ihmetyttämästä minua. Yleisön edessä tanssiminen, laulaminen tai vaikka runonlausuminen näyttää onnistuvan keneltä vain - ja iloiten.

Opin siis muunmuassa, että Pikku Kalle-vitsit tunnetaan myös nepaliksi, mutta niissä ei varsinaisesti ole sitä Pikku Kallea, vaan vain nepalilainen poika. Kerroin tämän Santulle, joka ei ollut uskoa korviaan "Pikku Kallen on oltava suomalainen!"

Koulutustila, oikealla toinen CMC:n vetäjistä, Dr. Pashupati.

Tässä yksi kurssilaisista eläytyy lapsen rooliin.

Ryhmätyöskentelyä

Vaaka, jonka toiselle puolelle koottiin lasten rankaisemisen positiivisia ja toiselle negatiivisia vaikutuksia. Negatiivinen puoli oli painavampi.

Tässä kurssilaisten piti leikkiä koululaisia luokkahuoneessa.

Harjoitellaan positiivisen palautteen antamista...

Positiivisen palautteen saaminen sai hymyn jokaisen suulle!

Luovaa kirjoittamista - lopuksi kaikki lukivat tekstinsä ääneen.

Sukupuu. Sillä "ihminen ei ole mitään ilman sukua, ystäviä, kulttuuria, uskontoa, ympäristöä, maailmankaikkeutta".

Tauoilla pyrin juttelemaan ja haastattelemaan kaikkia osallistujia.

Ryhmäkuva.

Joulutortut

En ymmärrä, miksi minulla oli Suomessa tapana käyttää pakastealtaan torttutaikinalevyjä aina joulutorttuja paistaessani. Onneksi (?) täällä ei ole pakastealtaita, tai jos onkin, niistä ei löydy taikinoita. Ryhdyimme lasten kanssa puuhaan ja hyviä torttuja leivoimme, ja yllättävän helposti!

Reseptinä käytin Valion sivuilta löytyvää torttutaikinareseptiä, jota muokkasin nepalilaiseen valikoimaan sopivaksi. Käytimme siis:

150 g voita
5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 dl dahia eli maustamatonta jugurttia

Päälle (tai sisälle, miten sen nyt ottaa) tietenkin luumuhilloa. Kannattaa kokeilla!

Keittelimme myös glögiä lisäten rypälemehuun neilikkaa, kanelia, inkivääriä, appelsiinia ja kardemummaa. Maistelimme Mintun kanssa lientä koko ajan ja lisäsimme siihen jatkuvasti vain lisää mausteita. Tuloksena oli liian väkevä glögi. Toki sitä pystyi sitten jatkamaan mehulla. Saimmepa ainakin ihanan joulun tuoksun kotiin!

Täällä alkaa olla todella kylmä. Päivällä auringossa on toki lämmin, mutta taloissa sisällä on jääkaappioltavat. Päivän ylin lämpötila varjossa on 20 ja yön alin 1-2. Meidän talomme toinen puoli on usein iltaisin mukavan lämmin, jos aurinko on päivällä paistanut, mutta auringon laskiessa tämä talon toinenkin puoli viilenee heti jääkaapiksi. Nukumme kolmen peiton alla kaikki ja kylki kyljessä. Silti nenä on aina jäässä. Sähköttömyys on nyt myös (toivottavasti) pahimmillaan, vuorokaudesta olemme ilman sähköä noin 12 tuntia. Sikäli hyvä ruokien kannalta, että jääkaappiolot pysyvät, vaikkei jääkaappin riitäkään sähköä. Hanoista tuleva jääkylmä vesi on oma juttunsa, mutta toisaalta on hyvä, että vettä sentään on. Sekään ei ole itsestäänselvyys, jos on nimittäin unohtanut sähköisenä aikana pumpata vettä ylös.

Iltaisin on siis sekä kylmää että pimeää, joten kolmien peittojemme alla tuhistessamme taidamme vähän muistuttaa talviunta nukkuvia karhuja koko sakki!