Järistykset

Eilen päivällä Nepalissa oli kaksi yli nelosen järistystä ja illalla kosahti vielä vitonen (5,0 Magnitudia).

Olen äärettömän kiitollinen talostamme, sillä me emme tunteneet juuri mitään. Kun vitonen tuli, olimme juuri kaikki yläkerrassa aloittamassa iltatoimia. Hälytin meni päälle, ja tartuin heti kuopuksesta ja keskimmäisestä kiinni ja vein heidät oviaukkoon, mutta siihen mennessä hälytys jo loppui. Esikoinen oli kylpyhuoneessa ja kertoi tunteneensa "pientä keinahtelua". Itse kiinnitin huomiota siihen, että kaikki kadun koirat aloittivat kovaäänisen konsertin.

Juttelimme taas asiasta (lähinnä kuopus selvästi säikähtää ja muistaa ison maanjäristyksen) ja ilta jatkui siitä, mihin oli jäänytkin: Keskimmäinen kuuntelemassa JVG:tä, Kuopus tekemässä Loom Bandeja, Esikoinen iltapesuilla.

Toisin oli monella muulla. Vitosen järistys oli tuntunut monin paikoin hyvin voimakkaana ja Dilukin kertoi heidän kaikkien sännänneen hätääntyneinä ulos. Kaikki kulmakunnan ihmiset olivat paenneet ulos. Samaa kertoivat muutkin ystäväni. Dilu kertoi, että nukkuivat koko yön huonosti, sillä pelkäsivät, että järistystä seuraa vielä isompi järistys. "Ja jos nukumme, emme ehdi talosta ulos." He olivat päätyneet nukkumaan kaikki ovet auki.

Monet sanovat olevansa joka ilta ja aamu kiitollisia siitä, että ovat yhä hengissä.

Muistan kokeneeni täsmälleen samanlaista kiitollisuutta silloin, kun muutimme Nepaliin ja moni asia tuntui uhkaavalta. Ilman muuta on hyvä, että osaa olla kiitollinen. Mutta omassa kodissa pitäisi silti tuntua perusturvalliselta, oli maanjäristystilanne tai vaikka maan poliittinen tilanne mikä tahansa.

Samaa asiaa mietin tänä aamuna, kun luin Helsingin Sanomien jutun pakolaisista: "Suomeen tulee nyt yhä enemmän Mohanadin kaltaisia hyvin toimeentulevia turvapaikanhakijoita, joilta ei kotimaassaan välttämättä puutu mitään muuta kuin se tärkein: turva."

Toivon turvallista viikkoa joka ikiselle ihmiselle tässä maailmassa! (Miten mahdoton toive. Mutta ainahan saa ja pitää toivoa.)

...Ja loppuun pari arkikuvaa, joilla ei ole mitään tekemistä tämän tekstin kanssa. :)

Kouluun- ja töihinlähtöaamut

Esikoinen Pitkäkyns.. eikun -Koipi!

Chocolla oli takkuja. Otin sakset ja leikkasin ne pois ja huomasin koiran olevan puoliksi kynitty. Niinpä kynin kokonaan. Choco ei ollut niin ilahtunut uudesta kampauksestaan.

Onneksi riitti lohduttajia.

Siiri nappasi kuvan kaimapöllöistämme, jotka ovat seuranneet elämäämme eteisessämme jo muutaman vuoden ajan. 

Kyynistyminen

Rakas Nepal, joka vasta yrittää jotenkin selviytyä kevään maanjäristyksistä (voimakkaita jälkijäristyksiä tapahtuu edelleen), on myös taas suurten ristiriitojen repimä. Toisaalla Nepalia yli kolme miljoonaa ihmistä asuu edelleen väliaikaisissa suojissa, pressujen alla, kotinsa ja kaiken menettäneinä, ja samaan aikaan toisaalla Nepalia on erittäin väkivaltaisia levottomuuksia, yleislakkoja ja niiden seurauksena ulkonaliikkumiskieltoja. Sairaaloiden, koulujen, toimistojen, kauppojen, kulkuneuvojen ja tavarankuljetusten toiminta on lamaantunut.

Ihmisiä on tapettu erimielisyyksien vuoksi. Uutisissa kerrottiin, että ihmisiä oli poltettu elävältä ja mm. nujakkaan päätynyt 2-vuotias tyttö oli ammuttu. Ainakin 20 kuollutta.

Maan perustuslaki on nimittäin taas valmisteilla ja koko perustuslakiprosessi on jo ainakin kahdeksan vuoden ajan ollut hyvin sotkuinen. Nyt kolme suurinta puoluetta ilmoitti, että valmisteilla olevassa perustuslaissa Nepal on federaalinen valtio ja jaettu seitsemään provinssiin. Tätä mallia ei moni kuitenkaan hyväksy.

Perustuslaissa mainittujen provinssien oikeasta jakamistavasta on vaikeaa päästä yksimielisyyteen. Jotkut toivovat jakoa ihmisten etnisen taustan mukaan, toiset oikeuksien mukaan, toiset eivät jakoa ollenkaan ja lisäksi vielä on äänekäs joukko, joka vaatii Nepalia muuttumaan takaisin hinduvaltioksi ja kieltämään kaikki muut uskonnot.

Olen kuluneella viikolla keskustellut tilanteesta monen nepalin kanssa ja koettanut ymmärtää sitä. Kuvaavaa on, ettei kenelläkään tunnu olevan oikein selkeää käsitystä siitä, mitä on meneillään. Viimeksi eilen eräs Itä-Nepalissa asuva mies vastasi minulle, kun aloitin kysymällä maanjäristyksen vaikutuksista: "Maanjäristys? Se ei tuntunut meillä mitenkään. Mutta nyt meillä vasta maanjäristys onkin. Kukaan ei uskalla liikkua minnekään eikä tehdä edes päivittäisiä askareita."

Samaan aikaan myös ulkomaisten työntekijöiden olosuhteita yritetään tiukentaa - jopa järjenvastaisin perustein. Kun puhuin asiasta eräälle hyvin arvovaltaiselle kristitylle, vastasi hän: "Tällaista ei saisi tapahtua demokraattisessa Nepalissa. Nyt pienet, oman valtansa puolesta pelkäävät ihmisryhmät ovat päässeet mellastamaan."

On ihan hyvä, että monet Nepalissa toimivat kansalaisjärjestöt saadaan jonkinlaisen kontrollin alle. Nyt kuitenkin on kyseessä mielivaltaiset toimenpiteet, joilla pyritään vaikeuttamaan järjestöjen toimintaa.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Suomessa leikataan käsittämättömin perustein kehitysyhteistyöstä, ilman minkäänlaista arviota siitä, mitä kehitysyhteistyörahoilla on saatu ja saadaan koko ajan aikaan. Omat edut ovat tärkeämpiä kuin maailman köyhimpien ihmisten auttaminen. Se, että heille voisivat edes perusihmisoikeudet olla totta.

Nepalissa puolestaan korkeassa asemassa olevat ihmiset haluavat ajaa pelkkiä omia etujaan ja pelkäävät syrjittyjen ja hyljeksittyjen ihmisryhmien vahvistumista. (Tämä oli yleistys ja täysin oma mielipiteeni.) Demokratia, ihmisoikeudet ja kaikille kuuluva ihmisarvo ovat kaukaisia haaveita.

Olen pettynyt meihin ihmisiin.

Toisaalta koen, että työtämme tarvitaan täällä entistä enemmän. Työtämme kohtaan en ole kyynistynyt. Meihin ihmisiin "vain".

Levottomuuksista voi lukea halutessaan linkin takaa.

Spläsh

Arki-illat kuluvat taas toistaiseksi näin:

(Kuka on kuka?:) )

Valmentaja

Ja vieraileva tähti :)

Keskimmäinen pääsi vihdoin mukaan brittikoulun viralliseen (pienten poikien) jalkapallojoukkueeseen! Hänellä on nyt ollut joka ilta harkat, mutta syksyn mittaan harkkoja ei tule olemaan näin paljoa, vaan niiden määrä vaihtelee aina tulevien turnausten mukaan.

Tänä aamuna kävelimme kouluun sateessa...

Tämän musiikin tahtiin (hih, videosta tulee kaksosveljeni mieleen!) <3

Viikko

Hyvä on olla kotona. Kulunut viikko on ollut kiireinen niin töissä kuin vapaa-ajallakin; sellaistahan se on, kun arki alkaa ja harrastukset ym nytkähtävät taas käyntiin. Toisaalta kaikki on sujunut kerrassaan hyvin.

Viikonloppuna kävimme get togethereissa, riisipeltolenkillä, tapasimme ystäviä, uimme, olimme kotona (purin viimein matkalaukut) ja pelasimme pelejä. Varsin onnistunut viikonloppu. Näimme muutaman leijankin lentävän taivaalla. Niin se dashain-aikakin kohta taas on käsillä ja meillekin jo niin kovin tutut vuotta rytmittävät nepalijuhlat omilla paikoillaan.

Maanjäristyksen tuhot ovat täällä yhä monin paikoin nähtävissä. Surullisenkuuluisasta Dharaharan tornista oli pystytetty sympaattinen pieni näköispatsas lähelle paikkaa, jossa torni sijaitsi. Harmi, ettei ollut kameraa mukana - otan siitä vielä joskus kuvan. 

Meidän kotikatumme näyttää tältä (kuva alla). Sortuneen muurin tilalle on pystytetty peltiaita.

Kodissamme sisällä näyttää tältä:

(Leikit ovat levällään ja niinhän niiden kuuluukin olla.)

Kesällä kävimme Tampereella kissakahvilassa. Ja kuinka ollakaan, perusti Siiri lauantaiaamuna meille kotiin marsukahvilan!

Marsukahvilassa sai silittää myös koiria.

Ystävämme Teressa ja Janne, jotka lähtivät Nepalista kaksi vuotta sitten, palasivat iloksemme tänne nyt takaisin ja vieläpä kanssamme saman työnantajan työhön! Heidän kanssaan teimme mm. ensimmäisen pienen trekkimme 3,5 vuotta sitten. Nyt olemme siis taas yhtä aikaa Nepalissa ja lauantaina lähdimme, kuinkas muutenkaan, kiertämään riisipeltolenkkiä.

Tämäkin eläintensuoja on tuhoutunut. (Pääsääntöisesti kaikki vanhat tiilitalot ovat sortuneet.)

Päivällinen meillä.

Ja sunnuntain Summit; takapihamme, keitaamme.

Siiri ja Freya (jota täällä kutsun usein ottolapsekseni) ovat niin samannäköisiä, että hyvä kun erotamme heidät toisistaan.

Tästä on hyvä jatkaa taas uuteen arkiviikkoon. Totean kuitenkin vielä tähän loppuun, että tänäänkin Nepalissa oli 5,1 Magnitudin maanjäristys. (Emme tunteneet sitä, olimme todennäköisesti juuri siihen aikaan kaikki uima-altaassa.) Huhtikuun jälkeen Nepalissa on ollut lähes 400 yli nelosen maanjäristyksiä. Sitten on lisäksi taas tämä lisääntynyt poliittinen levottomuus; lännessä on poltettu toimistoja ja pari ihmistä murhattukin. Muistan nelisen vuotta sitten kirjoittaneeni johonkin, miten tämä maa "kaipaa kipeästi vakautta". Se kaipaus ei ole muuttunut neljässä vuodessa mihinkään.

Ylpeä

Eilen illalla koulussa oli "tapaa opettajat"-ilta. Voi kuinka hauskaa! Olen ilmeisesti monena vuotena missannut tämän tapahtuman, sillä en muistanut etukäteen, millainen ilta on kyseessä. Ensin saimme eri väriset nimilaput kunkin lapsen opettajan mukaan. Olin pakahtua ylpeydestä, sainhan rintaani kolme nimilappua! Tämän jälkeen siirryimme juhlasaliin, jonne mennäkseen oli otettava mukaansa virvokkeita. Tarjolla oli viiniä ja limsaa. Ovella seisoi apurehtori, joka tarvittaessa auttoi löytämään omat opettajat. Ensin omien opettajien, ja toki kaikkien muidenkin, kanssa sai jutella vapaasti, minkä jälkeen alkoi varsinainen ohjelma.

Minulla oli hauskaa! Kenellepä ei olisi mukavaa jutella ihmisten kanssa, jotka ylistävät omia lapsiasi! Mutta hauskaa oli muutenkin.

Voih, nyt jo mietin, miten paljon tulen ikävöimään tätä koulua kun joskus muutamme pois.

ps. Erityisesti kuopuksestamme huomaa, että hän palasi kotiin kun tulimme takaisin Nepaliin. En ole paljoa nähnyt häntä kotona - niin innoissaan hän laukkaa ystäviensä luona. Ja välissä onnellisena mutustaa Dilun keittämää riisiä ja palak paneeria. Kadonnut on se kiukkuinen, eksyksissä ollut tyttö. (Vaikka hän itse sanookin mummin ja mamman luona olevan tietysti hänen oikeat kotinsa.) <3

Päivä vain, ja hetki kerrallansa

Olemme taas kotona, Kathmandussa. Nepalin-kodissa. Kaikki on hyvin.

Suuri kiitos kaikille viime kuukausina meitä muistaneille. Toisaalta; ettehän jätä muistamista vieläkään. En koskaan vastannut kaikkiin viesteihin, joita sain 25/4 jälkeen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö joka ikinen tullut viesti olisi ollut yhtä tärkeä ja ihana - vastaamattomuus tarkoitti vain omaa väsymystäni. 

Niinpä niin. Kesä oli ihana ja raskas, iloinen ja ahdistava, kaunis ja kylmä - kaikkea mahdollista. Sanoinkuvaamattoman suuret kiitokset taas teille kaikille rakkaille, jotka piditte meistä huolta. Eipä tästä matkalaukkuelämästä tulisi mitään ilman teitä. Nöyrä kiitos ja kumarrus. Kyllä meillä vaan on maailman parhaat sukulaiset ja ystävät. Kiitollinen mieli. Voisin kirjoittaa kaikesta kesällä koetusta, mutta jätän sen nyt.

Palasimme Nepaliin viime perjantaina. Oli ihana palata omaan kotiin, vaikka tietysti paluu myös jännitti eri tavalla kuin ennen. Heikki totesi paluun tuntuvan jossakin määrin samalta kuin silloin, kun tulimme Nepaliin ensimmäistä kertaa. Tuntui, että edessä oli paljon tuntemattomia asioita.

Onneksi melkein kaikki on tuntunut tutulta (rehellisyyden nimissä en voi lisätä "ja turvalliselta", vaikkei nyt suoranaisesti turvattomaltakaan ole tuntunut). Dilu oli poikansa Jasonin kanssa meitä vastassa. Ja tietysti Hatti ja Choco. Koti oli siltä osin kunnossa kuin Dilu nyt oli huolta voinut pitää (ei puhuta tässä kohtaa rikki menneistä hanoista ja suihkuista ja suoraan seinästä ulos vuotavista likavesistä). Lapset kiiruhtivat heti puutarhaan noukkimaan maisseja ja papaijoja. Nepalissa on nyt ihanan vihreää.

On ollut hienoa, suorastaan hoitavaa, nähdä taas kaikkia ystäviä ja tuttuja, kulmantakaisen munakaupan myyjästä alkaen (enkös ole joskus maininnut, millä nimellä kutsumme pientä kulman takana olevaa putiikkia - tietysti munakaupaksi, koska lapsetkin usein juoksevat sinne lauantaiaamuisin ostamaan aamiaiskananmunia). Käydä kevättä läpi, kysyä, miten juuri sinulle ja perheellesi kävi, minne oikein menitte, millainen on tilanne nyt ja niin edelleen. Heti perjantaina kävelimme toimistolle ja koulullekin, jossa iloksemme tapasimme paljon opettajia, niin uusia kuin vanhojakin. Puhumattakaan tietysti ystävistä. En ehkä ole koskaan elämässäni saanut niin voimakkaita halauksia kuin kuluneiden muutaman päivän aikana. Tunne on jotakin tällaista: Tiedämme, mitä meille kaikille tapahtui 25/04 ja sen jälkeen, mutta nyt olet siinä, oikeasti siinä, ja vain sillä on merkitystä.

Varovaisesti uskallan sanoa ymmärtäväni ehkä jonkin pienen murun siitä, miten tärkeää erilaisten katastrofien tai sotien jälkeen onkaan voida palata kotiin - edes katsomaan niitä raunioita.

Maanjäristyksiäkin olemme taas kokeneet. Lauantaiyönä voimakkuudeltaan 4,8M ja sunnuntaina 3,8M, mutta jälkimmäisen keskus oli täsmälleen Kathmandun alla, joten se tuntui voimakkaampana. Eivät ne kivoilta ole tuntuneet. Jälkimmäisen kohdalla satuin vielä olemaan täsmälleen samassa paikassa kuin 25/04. (Täällä siitä puhutaan "eventinä" - miksei maanjäristyksille anneta nimiä niinkuin joillekin toisille luonnonilmiöille?)

Talomme portaikkoa en ehkä ole vielä kertaakaan laskeutunut alas muistamatta hetkeä, jolloin syöksyin ne alas henkeni - ja lasteni hengen - kaupalla.

Silti edelleenkään en voi edes verrata omia kokemuksiani siihen, mitä moni nepali joutui kokemaan, ja joutuu yhä.

Jotkut teistä muistuttivat minua blogipostauksesta, jonka kirjoitin vain muutama päivä ennen maanjäristystä. Postauksen yksi kohta kuuluu näin:
"Sitäkin nimittäin mietin taas tässä eräänä päivänä, että jotenkin kai haluaisi kaikkien ovien pysyvän ikuisesti auki, kaikkien lankojen pysyvän omissa hyppysissä. Miten koko Nepalin-aika on ollut minulle opettelua siitä, ettei se ole mahdollista. Elämän langat eivät loppujen lopuksi ole minun käsissäni ja hyvä niin."

Mutta tänään olen ollut hyvin kiitollisella mielellä. Lapset menivät ensimmäistä päivää kouluun ja - höh - kaikki tuntui niin mukavan tutulta. Kaiken huipuksi sain hakea kolme iloista lasta kotiin iltapäivällä (itse asiassa enemmän kuin kolme, kun ystäviäkin tuli taas heti mukaan). Mahtavaa! Vanhempien keskuudessa juttelemme paljon siitä, miten elämää nyt voisi ja tulisi elää. Joka ikisellä, joka oli täällä viime keväänä, on samat ajatukset (ehkä vain eri tasolla ihmisestä ja kokemuksista riippuen): uskallanko enää koskaan mennä kauas lapsistani? Uskallanko mennä edes käymään rakennukseen, joka ei vaikuta tukevalta? Uskallanko matkustaa Länsi-Nepaliin, jossa riskin sanotaan olevan yhä korkea? Tai, kuten eräs äiti sanoi, uskallanko edes ylittää Bagmati-jokea?

Palautin koulun kirjastoon palauttamatta jääneitä luku- ja kirjaston kirjoja. Takeltelin yhtäkkiä "Nää kirjat... Jäi meille... Kun me lähdimme niin kiireessä." Kirjaston hoitaja katsoi lämpimästi silmiin ja sanoi: "Tiedän. Me kaikki tiedämme sen. Ei haittaa." (Ehkä selityksen sanana, että kirjastokuri on korkea.) Ja siitä alkoi hänenkin kanssaan pitkä keskustelu siitä, mitä hänelle tapahtui, onko hän saanut levättyä yhtään kesän aikana jne. Paitsi suru ja ilo, myös yhteiset kokemukset yhdistävät.

Löysin löytötavaroiden joukosta kahdet sisäkengät kolmista.

Kotona pysähdyin katsomaan sitäkin, miten kotimme kaikki kalenterit (lasten omat ja meidän aikuisten) olivat pysähtyneet huhtikuuhun 2015. Kukapa voisi määrittää aikaa. Olin tehnyt Siirille myös Suomi-kamman, jonka otsikko kuului: Näin monta yötä siihen kunnes taas pääsemme mummin ja mamman luo. Niin vain pääsimmekin jo monta yötä aiemmin...

Pysähdyin katsomaan Mintun hyvän ystävän kirjoittamaa yökyläkutsua: alkamisajankohta 24/04, loppuu 25/04. Kukapa voisi tietää, kuinka kohtalokkaita voivat tavalliset numerot, päivämäärät, yhtäkkiä olla. Ja niin vain ne silti on voinut paperille kirjoittaa.

Elämä on laina.

Tänään alkoi siis koulu ja kun olimme jättäneet kaikki lapsemme jonoihin (argh, napanuora kiristää, kaikki lapsemme ovat brittistandardien mukaan koululaisia), kutsui rehtori kaikki vanhemmat saliin, jossa paitsi esiteltiin henkilökuntaa, myös käytiin läpi koulurakennusten kestävyyttä. Mietin siinä istuessani ja esitystä kuunnellessani, että jos olisin se kaksivuotias, jolle omien tunteiden sanoittaminen on tärkeää (siis "Olet nyt vihainen kun et saanut karkkia"), ei minun tunteitani kai sanoittaisi enää kukaan. Niin monta niitä oli yhtä aikaa.

Onnellinen (kaikesta mitä on), iloinen (ystävistä), ylpeä, suorastaan pakahtunut (omista lapsista), surullinen (niistä, jotka eivät olleet siellä), haikea (lapsista, vanhenemisesta, Suomesta), ärtynyt (ajatellessani erästä asiaa), yllättynyt (että kaikki koulurakennukset lujitetaan entisestään), mietteliäs (kaikesta tulevasta), utelias (kuulemaan kaikkien tuttujen tarinat), huolestunut (tulevaisuudesta), levollinen (että koulu pitää näin hyvää huolta meistä), huvittunut (yhdestä hassusta kohtaamisesta kun en muistanut erästä äitiä, joka otti nokkiinsa kun kysyin, onko hän uusi täällä), innostunut (elämästä) - noh, en keksi enää yhtään tunnetta.

Täällä on nyt myös taas lakkoja. Joku totesikin jo nepaleiden palautuvan järistyksistä, kun alkavat taas lakkoilla. Syynä lakkoihin on perustuslaki, jonka kirjoittamisen määräpäivä oli tänään. Lakot tuntuvat, hmh, tutuilta.

Niin että päätän tämän kirjoituksen (muutamaan kännykällä napsaistuun kuvaan ja) samaan päätelmään, johon päätin sen kirjoituksen juuri ennen maanjäristystä. Tarkoittaako tämä, että en ole päässyt elämässäni eteenpäin vai että olen löytänyt totuuden, joka kestää aika pahat kriisitkin?

"En halua ajatella kuolemaa, mutta olen yrittänyt entistä enemmän elää itselleni sopivan ohjeen mukaan. Se on nimittäin: Päivä vain, ja hetki kerrallansa. (Ja koko loppulaulu myös.)

Tämä hetki tässä on arvokas ja elän sen täysillä, olen äärettömän kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on. Yritän murehtia vähemmän. Jos asiat kasautuvat, ei niitä kuitenkaan voi käsitellä kuin yhden kerrallaan."

Kävin katolla heti kotiin päästyäni. Tällaiselta näytti. Niin, se valkoinen torni puuttuu, mutta aika samalta näyttää kuin ennenkin.

Kesti. Koti.

Viheriöivä piha, keinuva Siiri ja Hatti.

Kaikille meille on ollut "hoitavaa" tavata ystäviä!

Niin ja paluu aamurutiineihin. Parasta. (Siiri siis tuo mulle kahvikupin yläkertaan. Kyllä, tämä on totta!)