Iloista, rauhallista, turvallista Joulua!

Aiomme tänä jouluna keskittyä joulurauhaan, yhdessäoloon ja kaikkeen tutusta ja turvallisesta nauttimiseen. Hyvää Joulua!

Minttu, Santtu ja Siiri saivat kasvattaa omat hyasintit. Kiitos mummille joulukukista!

Tytöt kuusenhakumatkalla.

Sirppu kuusenkoristelijana.

Hampurilainen!

Näimme muuten valokuvia tulevasta Katmandun-kodistamme. Aika hulppealta ja tilavalta vaikuttaa! (Me nimittäin olemme lähekkäin viihtyvää perhetyyppiä.) Mutta palataan Katmandun asioihin taas myöhemmin.

Loppuun taas parivaljakko Simojoki-Kaskinen -tuotantoa:

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut. Taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus. Muistojen virta, lapsuuden sadut. Sanoma joulun on uusi mahdollisuus!

Joulu on taas, riemuitkaa nyt! Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton. Joulu on taas! Kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen. Tulkoon Jeesus herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.

Tahtoisin päästä paimenten mukaan. Unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu kun koitti, tiesikö kukaan. Tuo ensi joulu sai muuttaa historian.

Ikuisen joulun jos tahdot löytää, sydämes avaa ja kohtaat Vapahtajan. Et löydä kultaa, et juhlapöytää. Löydät vain seimen, ja tallin koruttoman."

Huh

Raskas viikko on takana. Viime viikon lopulla kävimme koulutuksessa ja nyt tämä viikko on ollut ulkomaantyöntekijöiden perehdyttämistä. Päivät ovat olleet pitkiä ja tiiviitä ja asia tärkeää. Moni käytännön asia on edennyt, ja toiset toisaalta ottaneet vähän takapakkia. Oma kipukynnys huonoihin muutoksiin tuntuu olevan aika matalalla tällä hetkellä. Mutta onneksi meitä on kaksi: kun toinen ei jaksa eikä muista, toinen voi ottaa ohjat käsiin.

Ihanaa on se, että Lähetysseurassa ollaan iloisia lähdöstämme. Saamme kuulla olevamme odotettuja ja lähtevämme tekemään tärkeää työtä. Saamme kokea työn jatkumoa kun eläkkeelle jäävät Nepalin lähetit siirtävät meille vastuuta. Itse olen edelleen todella innostunut omasta työnkuvastani ja oikein odotan pääseväni tositoimiin! Toisaalta, first things first, eli toivotaan, että löydämme mukavan nepalilaisen lastenhoitajan ja koulut alkavat sujua ja pysymme suht koht terveinä ja... Huolta riittää!

Huumori auttaa jaksamaan. Kuuntelimme Heikin kanssa silmät pyöreinä THL:n tohtorin pitämää luentoa aiheesta: "Pitkäksi ajaksi kehitysmaahan - kuinka pysyn terveenä?" ja jossain vaiheessa Heikki totesi: "Hmm. Ai keltakuumetta ei ole Nepalissa. Keltakuumetta ei ole Nepalissa. Ensimmäinen tauti, jota siellä ei ole! Jee! Tätä ei tartte kuunnella!" Käytännössä kaikki muut maailman taudit ja taudinaiheuttajat siellä sitten ovatkin. Paitsi punkit!




Saimme mahtavan tuliaispaketin Katmandusta. Kiitos Marjo!


Minttu ja Santtu toivovat usein, että leikimme "Nepalin tietovisaa". Tämä tarkoittaa, että teemme kysymyksiä, joihin he sitten vastaavat, ja vastauksesta riippuen huudamme joko "jee" tai "buu". Kysymykset ovat tällaisia kuten: "Saako Nepalissa juoda vettä hanasta?" "Saako Nepalissa koskea koiriin ja kissoihin?" "Miten esittäydytään englanniksi?". Ehkä tammikuun lopussa kruunaamme perheemme Nepalineron!

Sain Lähetysseurasta lastenkirjan "Veikko-vaarin antiloopit" (tekijöinä Reinikainen, Tikka, Inovaara). Ihana kirja! Sisälehdellä kerrotaan kirjasta ja sanotaan mm. seuraavasti: "Kun on aika palata Suomeen, vieraasta on tullut tuttua ja Suomesta vähän vieras. Mutta ehkä olet saanut paremmin näkevät silmät, paremmin kuulevat korvat ja entistä ymmärtäväisemmän sydämen." Voisiko tuota paremmin sanoa.

Luin kirjaa tänään lapsille, välillä itkin, välillä nauroin, enkä olisi lopettanut lukemista ollenkaan. Onko joku seurannut elämäämme kärpäsenä katossa? Niin tutuilta nämä ajatukset tuntuivat! Tässä kirjan ensimmäinen runo:

Nyt sitä mentiin

Vatsassa kiertää perhonen suuri,
eteisen täyttää laatikkomuuri.
Tuleeko minun sänkyni mukaan?
Ei sitä täällä kaipaa kukaan.

Kainalossani matkustaa nalle.
Minne se nyt joutui, pöydänkö alle?
Jännittää koko muuttaminen,
väsyttää loputon pakkaaminen.

Leikkimökki ei mahtunut kyytiin,
netin kautta se vieraille myytiin.
Nuken sänky ja pikkuinen tuoli,
ne isä muuttoautoon huoli.

Äidin kädessä lentolippu,
toisessa paksu passinippu.
Lentokentälle kuljettaa taksi,
laukkuja täynnä takapaksi.

Lupasin laittaa kortin sieltä.
Harjoitukseksi kieputan kieltä:
one, two, three ja lopuksi ten,
kovalla äänellä laskeskelen.

Osaan sanoa hi ja good bye,
menihän oikein, kyllä kai.
Aika suunnata maailmalle,
portille jää naapurin Kalle.

Ei oo kiva! Tästä talosta on jo viety kaikki sohvat ja mä saan nukkua rahin päällä, höh.

Meillon jo kuusikin. Koristeltukin jo useampaan otteeseen...

Voittaja on valitus

Jaahas, kirjoitanpa lapuille muutamia aiheita, joista voisin kaikista kirjoittaa ja suoritan näistä lapuista arvonnan. Katsotaan, mikä aihe voittaa... Isomummon hattu toimikoon taas kerran lappujen paikkana, onnettarena toimin minä. Ja voittaja-aihe on... Valitus! Hyvä! Kerrankin saan valittaa oikein luvallisesti, enhän voinut mitään tälle arvonnan tulokselle.

Noniin, mistäs minun pitikään valittaa... Olen iloinen siitä, että olemme molemmat Heikin kanssa hyvinkin positiivisia ihmisiä. Yleensä näemme asiat ennemmin positiivisina kuin negatiivisina. Tämä on suuri voimavara elämässä, sillä valittaminen ja katkeroituminen on kuluttavaa ja vie voimia.

Enkä oikeastaan nytkään aikonut valittaa. Aion kirjoittaa negatiivisista tuntemuksista, joita lähtöömme liittyy. Toiset tunteet voivat toki olla yhtä aikaa toisaalta onnellisia ja toisaalta surullisia, eikö haikeuskin ole vähän sellainen tunne. Toisinaan ajattelen, että kaikkien ihmisten pitäisi saada kokea tällainen "lähteminen". Asiat saavat aivan uusia ulottuvuuksia ja merkityksiä ja kaikki oikeasti tärkeä tiivistyy ja selkiytyy. Mutta on silti niin surullista lähteä. Voin vain kuvitella, miten ikävä kaikkia rakkaita ihmisiä tulee. Miten kurkkua kuristavalta tuntuu se, että olemme niin kaukana toisistamme. Kaukana oleminen voi myös lähentää. Mutta arjen jakaminen silti jää, väistämättä. Ja juhlankin jakaminen. Keitä kutsumme lastemme synttäreille ensi toukokuussa? Varmasti meillä on uusia, tulevia rakkaita ihmisiä juhliin kutsuttavaksi, mutta ajatus tuntuu silti surulliselta. Minttu sanoi äsken ennen nukahtamistaan, että toivoo seuraavan synttärikakkunsa olevan enkelin muotoinen. Ehkä olen vähän herkällä tuulella, mutta sekin tuntui surulliselta. Eihän synttärikakku voi olla enkeli!

Vastaan on tullut myös tunteita, joita ei haluaisi myöntää. Pelkään, että meidät unohdetaan. Että hetken kuluttua elämä täällä palaa normaaliksi, löytää uudet - eivät edes niin kovin erilaiset - uomansa, eikä kukaan kaipaa meitä. Joku osa minusta on mustasukkainen teistä kaikista rakkaista, eikä halua, että te pärjäätte täällä mukavasti ilman meitä. Haluan olla mukana kaikissa menoissanne täällä, arjessa ja juhlassa, en halua jäädä mistään paitsi, ja haluan, että aloitatte kaikki keskinäiset tapaamisenne surkuttelemalla sitä, että meidän perhe ei nyt ole mukana niissä. Niin. Tietenkin järkevä ihminen minussa (kai sellainenkin puoli jossakin asustaa) hyväksyy sen, että elämä täällä jatkuu normaalisti. Asiat tapahtuvat, vaikka minä en olekaan niitä todistamassa.

Entäs maa, jonne olemme lähdössä, miksei se sittenkin voi olla joku helppo maa. Miksi emme lähde Ruotsiin. Olen aina pitänyt Ruotsista. Tällä hetkellä tunnen liikaa pelkkää negatiivista tulevaan maahamme liittyen. On maanjäristyksiä, pommi-iskuja, väkivaltaa, ilmansaasteita... Mitä tämän tyyppistä negatiivista Suomeen liittyy? Ei mitään! Hyvä niin, mutta... Onko tässä mitään järkeä?

"Peli piip!" huusin aina lapsena Antille, kun olin alakynnessä. Anttia raivostutti - tietenkin huusin tuon käskyn aina kriittisimpään aikaan, juuri, kun vastustajan voitto oli lähellä. Nytkin haluaisin huutaa "peli piip!". Aikalisä! Kamala kiire saada kaikki asiat kuntoon. Nukumme Heikin kanssa aivan liian vähän. Riitelemme pikkuasioista. Koemme suurta riittämättömyyttä. Valitamme ja suutumme toisillemme.

Kaikkien teidän rakkaitten ihmisten tapaamiset ovat olleet voimaa-antavia, siis voimaannuttavia nykykielellä (en ole vielä tottunut tuohon voimaantumis-sanaan). Kaiken kiireen keskellä olen entistä selkeämmin tajunnut sen, mikä tuo elämään tarkoituksen. Ennen enkelikakkutoivomustaan Minttu kysyi minulta, mikä on elämässä kauneinta, entä mikä tärkeintä? Nuo eivät ole aivan yksinkertaisia kysymyksiä, mutta minä vastasin yksinkertaisesti, että rakkaus. Se on kumpaakin.

Mukavan lopun tälle valitusvirrelle saan siitä, että toivon, että ehdimme ja voimme kaikki pysähtyä ja hiljentyä tulevana jouluna. Toivon, että joulu toisi meille kaikille rauhaa. Joka vuosi jouluevankeliumi puhuttelee tai avautuu minulle eri tavoin. Kun olin raskaana, ajattelin aina Marian osaa eri tavalla. Mietin, miltä tuntuu synnyttää Jumalan Poika. Ja miksi Maria kätki kaiken tapahtuneen sydämeensä ja tutkisteli sitä? Kai hän myös puhui kaikesta tapahtuneesta jonkun kanssa? Tänä jouluna olen miettinyt aivan eri kohtaa. Nimittäin sitä, jolloin enkeli sanoo paimenille: "Älkää pelätkö!"

Toivon, että en pelkäisi. Toivon, että osaisin antaa kaikkien tunteitten tulla, ja huonojen mennä ja hyvien jäädä. En halua jäädä pelkoon. En halua liikaa murehtia. Enkä enää sanoa: "Peli piip!".

Ajatus

"Meitä on lopulta vain yhdenlaisia:
rikkirevittyinä tai onnea säteillen,
arkea paeten tai arkea janoten,
köyhyyden ahavoittamina
tai yltäkylläisyyden turruttamina.
Meitä on lopulta vain yhdenlaisia
 - mielekkyyden ja rauhan etsijöitä.

Kuten niin monet meistä
olen uupunut tyhjiin sanoihin.
Tahdon uskoa enemmän
   täyteen hiljaisuuteen.

Sellaiseen,
jossa pysähdymme olennaisen
äärelle vaiti
 - ilman oikeassa olemisen väkivaltaa."

Mikko Kuustonen (puheesta: "Matkamuistona elämän tarkoitus")

Onnea on...

 

 

Rentoutua maalla...

 

Seurata suvun pienimpien yhteisiä leikkejä...

Silittää kissaa...

Ottaa oppia kissan velttoudesta...

Ja koiran valppaudesta!

Simba <3

Muistatteko vielä Kissi-herramme? Hän on asunut jo reilun vuoden mamman luona ja ilmeisen tyytyväiseltä herra vaikuttaa.

Minulla elää ajatuksissani muutamia vakavahenkisiä postausaiheita (yksi niistä liittyy aiheeseen "kehitysyhteistyötä vai käännytystä?", toinen taas tavaroihin ja niistä luopumiseen). Katsotaan, milloin ehtisin kirjoittaa ajatukseni kokonaisiksi lauseiksi. Tällä hetkellä iltatyönämme Heikin kanssa on myös kontekstianalyysi maasta nimeltä Nepal.

Joka tapauksessa mukavaa itsenäisyyspäivää kaikille! Me juhlimme itsenäisyyttä ystävien häissä, mikäs sen juhlavampaa!