New term

Trekin jälkeen arkeen palatessamme olemme saaneet huomata monta uutta asiaa. Lapsilla alkoi eilen koulussa loman jälkeen uusi jakso. Samalla Minttu aloitti uuden harrastuksen. Pihallamme joulutähdet ovat täydessä kukassa, jo lähestyvää joulua odottomassa. Lisäksi pihallamme uudet hedelmät ovat kypsyneet. Vuoret näyttäytyivät meille eilen ensimmäistä kertaa täydellisenä koko horisontissa Kathmandun yllä ja kuu mollottaa taivaalla täydellisen ymmyrkäisenä.

Lisäksi on alkanut kylmyys, siis sisällä! On vaikea ymmärtää miten nämä talot on pystytty rakentamaan siten, että lämpö ei pysy sisällä mitenkään, mutta myöskään lämpö ei pääse sisälle mitenkään. Toimistossakin on sisällä jo todella viileä, mutta kun menee parvekkeelle aurinko paistaa täydeltä terältä ja lämpöä on 25 astetta. Yön kylmyys ei vain enää suostu sisältä poistumaan ennen kevättä!

Minttu aloitti tenniskoulun vähän jälkijunassa, mutta pääsi hienosti mukaan hommaan.



Varsinkin Minttu on uusista hedelmistämme innoissaan, mutta kaikki tätä greippiä muistuttavaa, mutta paljon isompaa ja hieman miedompaa sitrushedelmää sokerilla maustettuna mussutamme. Näitä kasvaa siis pihallamme.



Sun Bahadur vartijamme näytti sitten mallia miten kyseinen hedelmä syödään oikein. Jotenkin tuli ihan Late ja New York mieleen greippeineen :)

Siemeniä näissä kavereissa sitten onkin ihan riittävästi.

Kotona tosiaan olemme verkkoa jo jonkin aikaa pihalle viritelleet ja Siirikin alkeita opetellut :)

Santulta pallot lähtee jo ihan vauhdilla, mutta suunta on vielä vähän hakusessa.

Minttukin halusi jatkaa harjoittelua vielä kotonakin.

Kymmenen tikkua laudalla (tai siis viisi ja tikulla) on trekin jälkeen ollut ihan ykkös suosikki (Santtu tosiaan raahasi kepit Langtangista asti, kun siellä näillä jo vähän tätä leikimme).

Joulutähti

Kaunis on Himalaja Kathmandun yli katsottuna. Olen aiemminkin sanonut tämä voisi olla todella kaunis kaupunki ja nyt Kathmandu näyttää meille parhaita puoliaan!

Mausteet, maatalous ja luonto...

Langtangin retkellä tuli taas monta kertaa ajateltua tämän maan "epätoivoista" maatalouden harjoittamista keskellä vuoristoa. Epätoivoinen on huono sana, koska elanto ja ravinto siitä perheelle saadaan, mutta ei sitten paljoa muuta. No nyt joku aattelee, että mitä muuta sitä sitten pitäsi saada, niin koulutus lapsille, vaatteet päälle ja katto pään päälle. Yritän tästä kirjoittaa joskus lisää, kun tämähän on minun työtäni täällä, mutta tämä ei ollut tämän päivityksen aihe. Viljely ja mausteiden kuivatus on minusta myös todella kaunista, kuten myös luonto....

Mylly pyörii täällä edelleen perinteisesti vesivoimalla...

LANGTANG

Olemme kotona. Palasimme jo sunnuntai iltana aivan aikataulun mukaisesti, mutta väsymys on ollut kova ja vaikka eilen illalla jo hieman jaksoi taas kuvia selailla ja valita, tekstin kirjoittamiseen ei ollut vielä voimia. Takana taas pala kauneinta Nepalia.

Joskus sitä ihmettelee miten huolettomaksi (varusteiden pakkaaminen lääkkeineen kyllä tehtiin huolella) sitä onkaan muuttunut, mutta me lähdimme liikkeelle ilman yhtään hotellivarausta, oppaita ja toiveena saada kantaja mukaan lähtöpisteestä. Kartta siis eteen ja matkaan.

Lähdimme Benin ja Mian kanssa kohti Langtangin luonnonpuistoa viime torstaina ja vaikka matka pitkä olikin, oli mukava kerrankin ajella kohtuullisen tyhjillä teillä. Dashainin ansiosta tiellä ei paljon muita ollut ja julkinen liikenne oli muutamissa busseissa. Reiluun sadan kilometrin matkaan meillä kului aikaa taukoineen sellaiset 7h. Tie on pientä ja moninpaikoin todella huonossa kunnossa, eikä tarvitse ihmetellä, että tie on edelleen kolmisen kuukautta vuodesta suljettu (paikoin tie oli kyllä todella hienossakin kunnossa, vaikka pientä serpentiini tietä koko matka olikin. Monin paikoin kahta pikkuautoakaan ei olisi mahtunut rinnakkain ja välillä lasten kanssa ihmettelimme, miten tie suorastaan on "solmussa", niin mutkikasta meno oli). Vähänkään pienemmällä autolla, emme olisi varmaankaan perille päässeet. Maisemat olivat kuitenkin kauniita ja vaihtelevia ja mukavasti menneen matkan jälkeen pääsimme noin klo 16 Syaphru Besiin. Syaphru Besi 1462 m. on pieni vuoristo kylä Pohjois-Nepalissa lähellä Tiibetin rajaa (n 0,5h) ja monien Langtang-trekkien lähtöpiste.

Autotie... Vasemmalla puolella oli lähes koko matkan ajan noin 800 metrin pudotus.

Lounaaksi daalbahtit lisukkeineen.

Välillä ei tiennyt, kuljemmeko joessa vai tiellä!

Ensimmäiseksi piti löytää yöpaikka ja vielä sellainen, jonka pihaan voisimme helposti jättää auton trekin ajaksi odottamaan. Ajoimme siis kylän perälle guest housen pihaan ja saimme helposti kaksi huonetta. Vaikka kuumaa vettä ei tullutkaan ja huoneet olivat vähän nuhjuisia, niin 5 € huone hinta oli vallan kohtuullinen (ruuat ja aamiaiset olivat kyllä sitten vähän kalliimpia). Majapaikan pitäjän avustuksella saimme sitten helposti järjestettyä kaksi kantajaa meille ja vielä varauksen vuorille seuraavaksi yöpaikaksemme. Tämä olikin hyvä, koska muuten olisimme olleet pahassa pulassa. Sesonki ja loma kun oli, jokainen huone Lama Hotellilla oli täynnä.

Perjantai aamulla lähdimme kävelemään määränpäähämme Lama Hotellille, 2400 metrin korkeuteen. Minä kannoin Santtua, Anni Siiriä, kantajat meidän ja Benin ja Mian rinkkoja ja Minttu käveli jälleen itse. Reittimme kulki lähinnä vehreässä metsässä pitkin joenuomaa pienen pientä polkua pitkin. Askeleitamme varoen. Toisella puolella polkua oli koko ajan pudotus ja maanvyörymät (n. kuukausi sitten yksi trekkaaja viimeksi putosi maanvyörymäkohdassa alas jokeen) tekivät trekistä erittäin haastavan ja rankan. Näin jälkikäteen voi todeta, että ainakaan helpoimmasta kohteesta emme aloittaneet. Kun lopulta nelinkontin menon ja viimeisen 3 tunnin todella rankan nousun jälkeen saavuimme määränpäähämme Lama Hotelliin klo 18 olin aivan loppu. Päivä oli upea ja maisemat mahtavat, mutta monin paikoin energiaa näiden nauttimiseen ei yksinkertaisesti ollut. Minttu jaksoi mahtavasti, varmasti meistä parhaiten (no Annia nyt ei kävelemällä väsytetä), mutta polun vaarallisuudesta johtuen Siiri ei paljoa kävelemään päässyt ja matkan pituudesta johtuen taukoja emme lapsille riittävästi pystyneet pitämään. Lisäksi flunssaisena n. 30kg selässä oli minulle vähän liikaa. Mutta tunne perille päästyämme oli mahtava ja ylhäällä vuorilla pääsimme vielä lämpimään suihkuunkin. Sitten illalla kamiinan lämmössä syöden, pelaillen ja jutellen ja lopulta uupuneina kaivauduimme vilttien alle vieri viereen (lämpötila ylhäällä laskee öisin jo lähelle nollaa).

Maanvyörymäkohdasta lisään sen verran, että tosiaan raskaimman nousun aikana jouduimme kiipeämään hetken aikaa ylös rinnettä kohdasta, jossa oli juuri ollut maanvyöry. Rinne oli siten hiekkainen ja täynnä irtokiviä, eikä polkua pystynyt erottamaan. Alhaalla kuohuvaan koskeen, jonne oli siis suora pudotus, oli noin 50 metrin matka. Ben oli tässä kohtaa lähtenyt kulkemaan porukastamme hieman edellä varmistaakseen majapaikkamme Lama Hotellilla. Hän oli joutunut auttamaan erästä paniikkikohtauksen saanutta intialaista, joka oli ollut laskeutumassa maanvyörymäkohtaa alaspäin. Ben oli huolestunut meidän puolestamme ja rukoillut kovasti, että selviäisimme matkasta! Kun me, loppuporukka, pääsimme paikalle, emme ensin tajunneet tilanteen vaarallisuutta. Ehkä se oli hyvä, koska muuten olisimme varmaan kääntyneet takaisin. Jouduimme aluksi nelinkontin kiipeämään hiekkarinnettä ylös ja sen jälkeen hivuttauduimme sitä sivusuunnassa kylki kiinni kalliossa. Mia kulki edellä, perässä Minttu, seuraavana Anni selässään Siiri ja viimeisenä minä Santun kanssa. Kun olimme päässeet kohdan ohi, emme vaihtaneet sanaakaan. Taisimme jokainen ajatella, että eihän tällaista kohtaa enää tule vastaan. Vasta illalla purimme tunteet sanoiksi ja kyllä varmaan ihan kaikki olimme olleet aika lähellä paniikkikohtausta tuossa kohdassa!

Vuorilla on pieniä teetupia, joista saa lounaaksi mm. daalbahtia!

 

Tauoilla joimme aina nepali teetä tai hot lemonia.

 

Illanviettoa Lama Hotellilla kamiinan lämmössä.

Illalla järjestimme seuraavaksi päiväksi meille hevosen mukaan, toivoen samalla, että paluureitti olisi hieman tuloreittiä helpompi ja turvallisempi. Hevosesta puhuminen sai sitten aikaan sen, että Siiri heräsi jo klo 5 ja vaatimalla vaati katsomaan joko hevosemme on tullut ja pääsyä ratsastamaan. Ylhäällä majatalossa ruoka oli muuten tosi hyvää ja aamupalan jälkeen sitten aloitimme paluumatkan. Toinen päivä olikin todella onnistunut (vanhempana sitä monin paikoin ajattelee, että kun lasten päivä on onnistunut niin on muidenkin). Rankka päivä oli jälleen ja ensimmäisen parin tunnin patikoinnin (alku oli jälleen ylämäkeä ja nousimme n 2800 m.) jälkeen ajattelin, että en tästä selviä. Onneksi Minttu pääsi hevosen selkään ylämäkiosuudeksi, joka varmisti, että hän jaksoi mahtavasti vielä viimeisen rankan alamäkiosuudenkin (tulimme parin kilometrin matkalla alas lähes 1000 m. ja kahden päivän vaelluksen jälkeen se oli jaloille todella vaativaa). Lapset nauttivat hevosesta ja vanhemmat eivät voineet kuin luottaa, että hevonen tietää mihin jalkansa laittaa (taas kerran toisella puolella oli koko ajan suora pudotus rotkoon). Päivästä Minttu oli selässä 3h, Siiri onnesta hymyillen ainakin 2h (Siiri on kyllä hevosen selässä niin kotonaan! Yhtään häntä ei hetkauttanut kivikot ja muut paikat, joiden yli heppa usein hyppi) ja Santtukin 0,5 tuntia. Minttukin totesi, että tämän ratsastuskokemuksen jälkeen hän voisikin aloittaa esteratsastuksen. Koko päivän vaelsimme ylhäällä karussa, mahtavassa vuoristomaisemassa. Perjantaipäivän kuljimme siis alempana joenuomassa, viimeistä nousua lukuunottamatta, ja tämän päivän kuljimme ylhäällä vuorilla. Kuljimme tosiaan 2/3 matkasta n 5 tunnissa, mutta sitten viimeiseen laskuun meni aikaa ainakin 3h ja olimme taas klo 18 takaisin Syaphru Bensissa.

Tässä kohdassa voisi muuten todeta, että Annin isoveljeltä peritty rinkka (25 vuotta vanha?) kulkee yhä aina Annin matkassa mukana!

Lapsilla riitti taukopaikoilla virtaa...

Kantajat ja me. (Nämä pojat olivat tosi mukavia. Tosin Minttu heti alkoi matkia käsimerkkejä ja eleitä, joita he viljelivät).
 

 

Tämä oli isille ihan trekin kohokohta, joten kuva olisi lisättävä jälkikäteen, kun pääsi unohtumaan. Näimme trekin viime metreillä elämämme ensimmäisen jakkimme. Nämä huisin hienot eläimet (käsittämättömät sarvet) eivät selviydy ALLE 3000 m (siis voitteko kuvitella) ja ovat edelleen tärkeitä eläimiä vuoristolaiskansalle niin maidon, turkin ja lihan takia, kuin myös juhtana. Tämä oli siis eksynyt 1500 metriin ja kääntyi kohti Tiibettiä johtavalle tielle. Siinä on kotieläimessä tyyliä :)

Sunnuntaina paluumatka meni taas ihan mukavasti ja saimme monin paikoin ihailla lumihuippuisten vuorten (erityisesti Langtang Lirung 7245 m.) kauneutta! Paluumatkalla kävimme myös jättämässä kukat Thai Memorial Parkkiin 1992 lento-onnettomuudessa kuolleiden Benin ja Mian tuttavien tuttavien muistoksi. Vaikka liikennettä oli nyt hieman enemmän palasimme onnellisina kotiin klo 16.