Onnen päivä

Eilen illalla Santtu kysyi, ehdimmekö kuitenkin aamulla pukea päälle, ennenkuin lähdemme lentokentälle mummia ja mammaa vastaan. Juuri ja juuri saimme vaatteet päälle, eikä kukaan oikein ollut pysyä nahoissaan, kun pääsimme lähtemään lentokentälle. Näimme kun mummin ja mamman kone laskeutui! Ja sieltä he tulivat! Aikamoiset mummot meillä; aivan ongelmitta selvisivät Moskovan ja Delhin kautta.

Ainoa, mitä olen ehtinyt jo surkutella, on se, että nyt tämä yhteinen aika alkaa koko ajan kulua ja vähetä. Ehkä kuitenkin yritän olla miettimättä sitä!

Nepalin tyyliin mummot saivat huivit kaulaansa. Lisäksi olimme koonneet heille "Nepalin selviytymispaketin", jossa oli kunnon huivit, laukku ja Mintun valitsemia koruja.

Siiri vähän alkuun katseli kulmiensa alta, vaikka koko ajan hokikin "mummi, mamma".

Saimme "vähän" tuliaisia. Ihanaa Suomi-tavaraa!!

Siiri sai omat sakset. Kyllä nyt kelpaa leikata!

Kuulemma mä ja Heikki!

"Saisinksmä vielä neljännen palan ruisleipää? Tää on niiiin hyvää."

<3

Tapahtunutta 2

Otsikko voi hyvin olla sama, kirjoittaja vain vaihtuu. Anni kuvasikin edellisessä päivityksessä hyvin Pokharan tapahtumia ja huomenna tosiaan lähdemme ajelemaan taas Kathmanduun mummia ja mammaa vastaan. Vaikka lapset ovat joka kerta matkan hienosti kestäneetkin, on 6h matka silti raskas. Huomisesta matkasta tulee kuitenkin spesiaali, kun kaikki ovat odotuksesta tohkeissaan ja kukaan (ei edes Siiri, joka jo miettii kumpaa halaisi kentällä ensimmäisenä) ei kysele, miksi pitää taas istua autossa. On myös mukava päästä katsastamaan Kathmandun kodin tilanne ja miten kaverit (Dambar ja Krishna) ovat saaneet homma-listaa tehtyä. Eilen kuulimme, että talon takainen korkea tiilimuuri on sortumassa (sitä muuttaessamme kerran jo huomauksestani korjattiin, mutta epäilinkin korjauksen kestoa). Tämä on nyt hyvä nähdä, jotta voin sitten patistaa homman tekemisessä, kun vielä olemme viikon poissa kotoota. Mutta jo nyt myös tietää, että kun lopulta viikon päästä pysyvästi Kathmanduun menemme, tulee Pokharaankin jollain asteella ikävä. Emme oikein olisi jaksaneet lähteä, mutta aika täällä on ollut hyvää ja puhtaus ja luonto vielä omassa luokassaan.

Olin eilen kenttämatkalla Animal Healt training and consultancy servicellä ja koulutuskeskus on kaunilla paikalla Pokharan laakson laitamalla.

Kielenopiskelun puolesta minulla (jotain kumman syystä minä sain käyttää kielenopiskeluun muutaman päivän Annia enemmän :) oli tänään viimeinen päivä. Meillä on opettajamme Mohanin kanssa ollut mielestäni poikkeuksellisen kivaa ja oikeastaan ensimmäisen kerran kunnolla on itsestä tuntunut, että kyllä tämä tästä alkaa ihan kivasti sujumaan. Tähän tietysti vaikuttaa, kun täällä meillä ei kielen opiskelun kannalta ole ollut mitään pakkoa edetä kieliopissa, vaan olemme fiiliksen mukaan lähinnä kerranneet tärkeitä ja mieleen tulleita asioita ja kysymyksiä läpi (varsinkin minulle tämä on ollut erittäin antoisaa). Lisäksi lyhyestä ajasta riippumatta tuntuu että olemme saaneet uuden nepalilaisen ystävän! 

Edellispäivänä, sitten ajattelin hyödyntää kielituntini ja pyysin Mohanin kanssani Jeans Bazaaliin (eli farkkuputiikkiin) mukaan valitsemaan ja teettämään ensimmäiset vaatteni Nepalissa. Ja hienosti sitä tuli nepaliksi, pienellä avustuksella pärjättyä. Odotukset olivat korkealla, mutta en kuitenkaan uskonut lopputuloksen olevan näin hyvä. Voin sanoa, että ensimmäistä (ainakin melkein) kertaa minulla on oikeasti hyvin istuvat ja haluamani malliset farkut (teetin siis saman tien kahdet ja lopputuloksen nähtyäni laitoin vielä yhden tilauksen sisään,. Nämä sitten haetaan ensi viikolla, samaan aikaan samasta putiikista tilattujen Siirin, Mintun ja Annin mekkojen kanssa). Kankaan laadusta täällä ei oikeen koskaan tiedä ja se sitten selviää ajan kanssa. Mutta nämä haluamani malliset, kokoiset ja hyvältä tuntuvat kahdet farkut maksoivat yhteensä n. 16€ ja lopputulos oli taattua Levi's:tä :)

Uudet farkkuni

Tosiaan taattua Levi's laatua ja vieläpä 501 :)

Perheen pojat ja isin uusi "look".

Tänään kielikoulun lisäksi, kävimme taas uimassa. Tänään täällä on ollut todella kuuma ja kostea ilma ja lämpöä varjossa oli 35 astetta. Uimassa olemme tosiaan aika seurattu perhe ja olen jo Temple Treessä sanonut, että he saisivat kohta alkaa maksamaan meille, kun tulemme uimaan. Altaan reunalla kun rivissä on sekä hotellin työntekijät että muut asiakkaat katsomassa perheemme polskimista. Siiri kerää suurimmat huokaukset (Siiristä on jo sukellusvideot hotellin työntekijöiden facebooksivustoilla), mutta itse en voi olla ihailematta Mintun kroolia ja sukeltamista ja Santun omatoimista altaan päästä päähän menoa, intoa ja naurua.

Tänään Santtu paistoi jotain naksuja (emme ihan ole päässeet perille mitä nämä naksut ovat, mutta maistuvat mauttomilta sipseiltä).

Tapahtunutta

Elämä Pokharassa on osoittaunut oikein mukavaksi ja onnistuneeksi, niin töiden puolesta kuin muutenkin. Kielituntien lisäksi olemme vierailleet kohteissamme, minä lähinnä kouluilla, joissa on Felmin tukemia kummioppilaita. Vierailuihin on liittynyt monenlaisia kohtaamisia; iloisia, ujoja ja uteliaita lapsia, hyvin kohteliaita nuoria miehiä, hymyileviä vammaisia ja lisää tukea ja rahaa pyytäviä rehtoreita. Omat tunteet ovat koetuksella, kun haastatellessa yhtä vammaista, monta muuta tulee selän taakse kurkkimaan ja pyytämään itsellekin scholarshipiä. Tai kun pitkään tukea saanut nuori mies kokee olevansa hyvin kiitollinen saamastaan avusta ja sanoo nyt vuorostaan haluavansa auttaa suomalaisia. Tai kun pienet oppilaat, tytöt etenkin, eivät useinkaan uskalla oikein sanoa edes omaa nimeään, vaikka kuinka yritän koko olemuksellani viestittää heille olevani kiltti ja itsekin oikeastaan ujo ja arka. Toisaalta olen myös löytänyt itseni yhtäkkiä koulun opettajien ympäröimänä, kukitettuna ja huivitettuna, ja kaikki haluavat kiittää ja kuulla, mitä asiaa minulla on. Hämmentävää ja niin monia tunteita herättävää. Rehellisyyden nimessä mainittakoon, että toisaalta olen löytänyt itseni myös yhdestäkin toimistosta, jossa oikein piiiitkän pöydän takaa minua tuijotti korkea-arvoinen virkamies tehden vaikeita kysymyksiä, ja joihin vastatessani, keskeytti minut aina.

Uudenlaisten maisemien läpi olemme saaneet matkata ja kävellä kyliin viidakkomaisten metsien halki. Sadekausi tuo kaikkeen hieman lisähaastetta, ja yksi inhottavimmista lisähaasteista lienevät iilimadot. Vakavampia lisähaasteita ovat maanvyöryt, jotka sadekaudella ovat ehkä jopa tavallisia, muita joihin me emme onneksi ole törmänneet.

Viime viikonloppuna kävimme vihdoin koko perheen voimin nepalikirkossakin. Hyvin jaksoivat lapsemme 2,5 tuntia kestäneet kirkonmenot. Olemme myös saaneet kokea täysin odottamatonta rukousyhteyttä, joka on vetänyt aika sanattomaksi. 

Uimassa olemme käyneet päivittäin ja olemme oikea hotellin vetonaula. Joka ikinen päivä hotellin työntekijät – ja monet vieraat - kerääntyvät ihmettelemään lastemme uintia, ja varsinkin Siirin pää edellä-hypyt aiheuttavat yleisössä kohahduksia. Minttu taitaa jo voittaa minut nopeudessa ja Heikin sukeltamisessa. Santtu ui taitavasti. Siiri on vedessä niin ihmeen kotonaan; sukeltaa ja etenee pitkiä matkoja, hyppii, jne, että häntä usein luullaan kalaksi. Kerran kun olimme lähdössä altaalta pois, eräs perhe tuli pyytämään, jos voisimme tulla takaisin vielä uimaan, sillä hekin haluaisivat nähdä lastemme uivan! (Temple Treen uima-altaalta puuttuvat vain kolme suomalaista poikaa, joiden tiedämme siellä vielä pari kuukautta sitten useasti käyneen. Terveiset heille!)

Kaikkein iloisimpia olemme kuitenkin siitä, että mummi ja mamma pääsevät lähtemään matkaan ja ovat tulossa tänne luoksemme jo NELJÄN yön päästä! Loppuun asti jännitimme asiaa äitini terveyden takia. Nyt hän kuitenkin sai lääkäriltä ”luvan” lähteä, emmekä me malta odottaa! Tuntuu ihan hassulta, että kohta he ovat täällä ja pääsemme halaamaan heitä. Emmehän ole fyysisesti tavanneet ketään rakkaita ihmisiämme puoleen vuoteen, ja se on pitkä aika se! Ainakin meille! Olemme pitkään laskeneet päiviä mummin ja mamman saapumiseen ja tuntuu aivan uskomattomalta, että he todella ovat nyt tulossa ja kohta täällä!

Pokhara

Olemme siirtyneet hetkeksi asustelemaan Pokharaan, Nepalin "keskelle". Saimme aiemmin keväällä tietää mahdollisuudesta asua hetki suomalaisystäviemme kodissa, heidän ollessa Suomenlomalla. Ja pienellä järjestelyllä, (joka tässä vaiheessa työkautta ei ollut vaikeaa) saavuimme lauantaina perille. Olemme nyt tämän viikon kielikurssin jatkolla, paikallisen opettajan kanssa ja se on ollut todella antoisaa. Intensiivinen opetus ja uuden opettajan tekniikka on tuntunut todella mukavalta ja samalla on saanut huomaa, että jotain sitä on jo oppinutkin. Tulevina viikkoina kielen opiskelun lisäksi tulemma vierailemaan työkohteissa Pokharassa ja ympäristössä, sekä lueskelemaan ja kirjoittamaan erinäisia raportteja.

Vaikka täällä sataa paljon (on sadekausi ja Pokhara on Nepalin sateisin paikka), ovat ilmat olleet lämpimät, vuoret ovat näyttäytyneet useamman kerran ja uimassa olemme käyneet päivittäin. Paikkana tämä on hiljaisempi, puhtaampi (tuntuu, että ensimmäistä kertaa tällä hetkellä olemme kaikki täysin terveitä) ja ehkä ystävällisempi. Toisaalta Kathmandun kotiinkin on kyllä ikävä :) Sinne jätimme ison listan, mitä kaikkea Dambarin ja Krishnan olisi siellä tehtävä (jos joku muistaa, vartijankopin tekijältä tilaamamme avain- ja kuittikaappi on edelleen saapumatta ja tästä on tulossa oma päivityksensä kunhan ne ny täällä ollessamme toivottavasti saapuvat). Dilu on siis mukanamme täällä Pokharassa taloutta ja lapsia hoitamassa, joka sekin on ollut mukavaa.

Tässä vielä muutama kuva täältä päin!

Matkalla Pokharaan pysähdyimme matkalla pienillä "putouksilla", jotka sadekaudella entisestään kasvavat.

Macchapucchre (Fishtail mountain) nousee upeasti Pokharasta ja on ilmeisesti viimeinen suojeltu, valloittamaton merkittävä huippu Nepalissa.

Kathmandussa vuoret piirtyvät horisonttiin, mutta täällä ne ovat käsinkosketeltavan lähellä,

Paikallinen elelijä.

Täällä on illalla meilläkin ollut aikaa opettaa Dilulle uusia taitoja (lähinnä siis kakku ja pipari rintamalla)

Tuulahduksia

Elämä vieraassa maassa tarjoaa paljon tunteita, joita ei välttämättä kotimaassa asuessaan koskaan tuntisi (kyllä, avuttomuuden tunne on yksi näistä). Yksi katkerimmista tunteista on se, kun juuri luulee jotain tajunneensa ja sisäistäneensä vieraasta kulttuurista ja seuraavassa käänteessä kaikki tuo ymmärrys pyyhkäistään pois.

Täällä tilanteessa kuin tilanteessa toimitaan vähän samoin kuin täkäläisessä liikenteessä. Tietynlainen röyhkeys on välttämätöntä päästäkseen eteenpäin, eikä varovaisella kohteliaisuudella pötkitä pitkälle. Minäkin olen oppinut olemaan väistämättä, ellei takaa tuleva auto tööttää oikein kovaa. Onneksi toki yksittäisten ihmisten kohtaamisessa röyhkeyttä ei tarvita, mutta arkielämässä pärjäämiseen sitä tarvitaan. Tai voihan olla, että joku toinen määrittelisi tämän ”röyhkeyden” reippaudeksi!

Tietyistä syistä johtuen jouduin viikonloppuna viettämään tunteja maahanmuuttovirastossa. Nyt meillä on tilanne taas okei, mutta hetkellisesti sain jo pelätä maastakarkottamista ja jopa vankilaan joutumista. Nepalin poliittinen tilanne on niin kriittinen – kai se on ollut sitä jotakuinkin ”aina”, mutta nyt taas erityisesti epäonnistuneen perustuslakihässäkän jälkeen – että visa-asioissa ollaan todella tiukkoja. Virastosta soitin Heikille itkuisia puheluita (”Mä en pärjää täällä!” ”Oikeastaan mua pelottaa!”), ja Heikki yritti rohkaista: ”Ota toikin vaan kokemuksena!” Heikillä on niin rento asenne kaikkeen, että hän pärjää täällä monessa tilanteessa paljon minua paremmin.

Sitten aina, kun lasten tilanne vaikuttaa hyvältä, tulee jokin uusi huolenaihe. Pieniä sairasteluja en oikeastaan edes laske huolenaiheiksi (itse olen kohta kuukauden ollut flunssassa). Olemme joutuneet epäilemään yhden apulaisemme luotettavuutta. Tämä on raskasta, kun haluaisi luottaa ihmisiin ja kun on kyse monin tavoin mukavasta ihmisestä, josta lapsetkin pitävät. Oikeastaan tilanne on se, että apulaisemme eivät tule toimeen keskenään, eivätkä saa yhdessä sovittua, kuka tekee mitäkin. Minä huonolla kielitaidollani olen yrittänyt tilannetta selvittää ja vasta pikku hiljaa olen alkanut hahmottaa kokonaisuutta ja kunkin taustalla olevia motiiveja. Yksi apulaisistamme tulee niin köyhistä oloista, ettei hänellä ole edes peseytymismahdollisuutta kotonaan. Tajusin vasta, että hän pystyy peseytymään ainoastaan meillä ollessaan. Tämäkin tuo tietysti meille ongelmia, sillä hän saattaa tuoda meille koko ajan tauteja, vaikka meillä ollessaan peseytyisikin. Toisaalta eräs apulainen taas taitaa haluta erään ystävänsä meille töihin ja siksi tämä kyseinen apulainen yrittää nyt saattaa toisen apulaisen huonoon valoon. Onpa tässä vyyhtiä kerrakseen. Joka tapauksessa kotimme ilmapiirin on oltava hyvä ja meidän on voitava luottaa apulaisiimme, joiden on myös tultava toimeen keskenään. Olen yrittänyt olla tiukka ja sanoa, että jos asiat eivät suju, joku saa luvan lähteä.

Ketään apulaisistamme en silti haluaisi heittää tyhjän päälle. Köyhyys tulee täällä vastaan niin konkreettisesti. Pari päivää sitten tulin töistä kotiin ja kotitiellämme asfalttia tekevät nuoret miehet tulivat luokseni juomavettä pyytäen. Olen yrittänyt olla ystävällinen näille selvästi Intian rajalta tulleille alakastisille pojille (nuorimmat heistä lienevät 13-vuotiaita), mutta olen kokenut epäonnistuneeni yrityksissäni olla heille ystävällinen. Joka tapauksessa nyt he pyysivät minulta vettä, hieman pilkallinen hymy kasvoillaan – ehkä itse tulkitsin hymyn siten, sillä olin kiukkuisella tuulella tätä apulaisjupakkaa mietittyäni. ”Kai heille täytyy vettä antaa”, puuskahdin, ja Krishna lähti hakemaan vettä. Hän haki pullon ja täytti sen pihahanan alla. Jäin katsomaan hänen peräänsä: tuota vettä me varomme, ettemme saisi sitä vahingossakaan suuhumme. Meille se on todella likaista vettä, jota emme ikimaailmassa joisi.

Mutta sokerina pohjalla: olemme saaneet uuden perheenjäsenen! Saanko esitellä koiraherra Chocon! Choco on Ilomäen perheen koira, joka jäi Nepaliin Ilomäkien lähtiessä Suomeen. Chocolle on jo tiedossa paikka, kun me lähdemme Suomeen, mutta voi olla niinkin, että Choco joutuu pienelle laihdutuskuurille ja matkustaakin kanssamme Suomeen. Niin hyvin hän on ottanut oman paikkansa perheessämme. Choco on mukavan lunki ja rauhallinen – vastapainoksi temperamenttiselle Hatille, joka koko ajan häärää jotakin (ja sallittakoon se, onhan hän vasta pentu). Jos pihamme portti jää jostain syystä raolleen, Hatti livahtaa heti tielle ja valehtelematta käy ensimmäisen vastaantulijan nilkkaan kiinni! Choco taas säntää auton alle nukkumaan. Nämä koirat ovat mainio parivaljakko.

Choco



Minttu hoitaa koiria hienosti.



Matkalla Suomen Suurlähetystöön saunomaan. Täällä on tosiaan nyt monsuuni, eli iltaisin yleensä sataa.

Santtu kiivennyt puuhun.

Minttu

Himal perheineen meillä kylässä.

Syömme paneer-juustoa pinaattikastikkeessa, "kukurako masua" - kanaa -, maustettua perunaa ja riisiä.

Nopeasti Babhin 9v. oppi pöyttiksen!

Tässä asfaltintekoa. Ei ihan nykyaikaisin menetelmin... Jo pelkkä käry oli aikamoinen.

Minttu ilta-auringossa yhdellä lastenkotivierailulla.