Sinistä ja ruskeaa

Kiitospäivän viikonloppuna matkustimme Lompouliin, noin 2,5 tunnin ajomatkan päähän Dakarista. Lompoulissa voi kokea palan Saharan aavikkoa ja yöpyä teltoissa.

Ihmettelimme hiekkaa, joka on elementtinä kovin samanlaista kuin lumi. Kiipesimme dyyneille ja patikoimme hiekassa. Laskimme ja hypimme alas valtavilta dyyneiltä. Ensi kerralla täytyy ottaa surffilauta mukaan! Ratsastimme ja rapsuttelimme kameleita, noita erämaan laivoja. Saimme uuden ystävän 35-vuotiaasta sokeasta Ubdel-nimisestä kamelista, joka piti korvan takaa rapsuttamisesta niin paljon, että nojasi rapsuttajaan koko päällään. Kamelilla on hyvin suuri pää!

Ihailimme värejä - ruskeaa ja sinistä - ja oranssia hetkeä ennen auringonlaskua. Pidätimme henkeä yöllisen tähtitaivaan alla. Miten kirkas linnunrata voikaan olla! Miten tähtiä voi tosiaan riittää kuin kanneksi maapallomme ylle. 

Kuuntelimme luut ja ytimet täyttävää rumpumusiikkia. Pelasimme lautapelejä myrskylyhdyn valossa. Yön viileydessä kaivauduimme kunnon täkkien alle - ensimmäistä kertaa Senegalissa. 

Koimme myös turhan pelottavia hetkiä kun kuopusta pääsi pistämään skorpioni. Paikalliset kyllä heti vakuuttivat, että kyseessä on vaaraton laji. Esikoinen ja keskimmäinen olivat kuitenkin ainoat, jotka ehtivät nähdä vilauksen skorpionista. Skorpionin pistoa seurannut tilanne on jälkeenpäin ajatellen hieman huvittava, mutta sillä hetkellä siinä ei ollut mitään huvittavaa. Kuopus oksensi ja hänen silmänsä lurpsahtelivat samaan aikaan kun paikalliset pesivät puremakohtaa "siunatulla" vedellä, lukuisten mantrojen ja syljen saattelemana. En ehkä olisi kestänyt tilannetta, ellei keskimmäinen olisi heti löytänyt hyönteiskirjastaan kuvaukseen sopivaa skorpionilajia. Vaaratonta. Ja ellei hän olisi lukenut kirjastaan, että maailmassa on 2000 skorpionilajia, joista 30 on myrkyllisiä ja vain 3 tappavaa. Onneksemme kuopusta pistänyt skorpioni oli ilmeisen vaaraton, sillä puremakohta ei edes särkenyt kauaa. Vaarattomankin skorpionin purema kun saattaa olla erittäin kivulias. Sain vielä netin toimimaan ja siskolta puhelimeen ohjeita, miten tulee toimia jos skorpioni pistää. Olimme aika lailla toimineetkin ohjeiden mukaan. Valvoimme kuitenkin vielä koko tulevan yön ja tarkkailimme, ettei kuopus muutu tajuttomaksi. Herätin raukkaa läpi yön ja kyselin häneltä yksinkertaisia kysymyksiä.

Huh. Sittemmin täällä Dakarissa olemme saaneet ihmisiltä monia ohjeita, miten tuossa tilanteessa tulisi toimia (kovin paljoa ei ole tehtävissä jos tappavan vaarallinen skorpioni pääsee puremaan). Toivottavasti näitä ohjeita ei tarvitse ottaa käyttöön. Heikkiähän pisti kerran skorpioni Nepalissa, joten perheessämme skorpionin pistoja on jo kahdella viidestä.

Alla kuvakavalkadi Saharasta. Kuvitelkaa kuviin kirkas ja kuuma aurinko, kova tuuli ja hiljaisuus, jossa ääni ei kanna kovin kauas.

Hiekkakarhut

Sinistä ja ruskeaa

Ruskeaa hiekkaa silmänkantamattomiin
kirkkaansininen taivas
värien raja terävä, kuin maailmaa voisi leikata

Hienoa hiekkaa, joka valuu sormien lomitse
kuin tiimalasissa.

Tuuli kuljettaa hiekkaa minne tahtoo
ja rakentaa hiekasta
vuoria kuin nukkuvia karhuja.
Karhun selkään voi kiivetä
sen turkkiin voi kaivautua.

Tuuli väreilyttää hiekkaa karhun selässä ja heittää sitä ilmaan.
Kullanjyväsade!

Hiekka
Polttavan kuumaa ja kun aurinko on laskenut,
viileää kuin järven vesi.

Toisinaan kovaa kuin hankikanto,
toisinaan upottaa sääriin saakka.

Ihmiset lapioivat 
ja yrittävät siirtää hiekkaa
mutta lopulta se pysähtyy juuri sinne
minne tuuli tahtoo muovata oman uinuvan hiekkakarhun.

Öisin kylmät hiekkakarhut nukkuvat krkkaana loistavan linnunradan alla
ja odottavat aamua
jolloin maisema on taas
sininen ja ruskea.

(A,M,S,S)

Tämä päivä

Amerikkalaiset ovat tänään juhlineet kiitospäivää. Niin mekin, kiitos uusien amerikkalaisten ystäviemme ja amerikkalaisen koulumme.

Eilen koululla oli iso Turkey Bowl -tapahtuma (jonka suora käännös, kalkkunakulho, ei lakkaa hymyilyttämästä), jossa juhlimme tietysti mukana iltaan saakka ja joka aloitti syksyn ensimmäisen lyhyen loman kiitospäivän kunniaksi. Heikki pelasi amerikkalaista jalkapalloa, joten minun tehtäväkseni jäi siten seurusteleminen ja syöminen (hampurilaisia, kurpitsapiirakkaa ja brownieita, kuinkas muuten).

Tänään on tietysti olleet varsinaiset kiitospäivän juhlat. Pidän kiitospäivän ajatuksesta. Aion kopioida juhlan myös meille ja muokata hieman sopivammaksi (lue: ilman kalkkunaa).

Ensin ajattelin kirjoittaa tähän listan asioista, joista olen kiitollinen. Kun nyt on tämä kiitospäivä ja kaikki. Sitten tajusin, että listastahan ei tulisi loppua. Aika onnellista oikeastaan huomata tämä! Esikoinenkin oli tehnyt koulussa erittäin liikuttavan kiitospäivän puun. Hän oli kirjoittanut lehtiin asioita, joista on kiitollinen. Puun lehdet täyttivät koko paperin. Kiitokset olivat pieniä ja suuria. Aivan mahtavia.

Sitten mietin kirjoittavani listan asioista, joista olen ollut tänään kiitollinen. Äh! Siitäkin tulisi turhan pitkä! Joten päätin nyt kertoa joitakin kohtia tästä päivästä. Ne liittyvät tavalla tai toisella myös kiitollisuuteen.

Noniin! Allons-y!

1. Puolisoni, joka aina keittää aamukahvit ja tuo (tai kuopus tuo) ensimmäisen kupin minulle yläkertaan. Hän tietää, että rakastan höyryävän kuumaa kahvia ja hetkeä, kun juon sen yläkerrassa, kaukana tulevan päivän touhusta.

2. Ranskan tunnilla minua pyydettiin kertomaan suomalaisesta koulusysteemistä ja koulutuksesta. (Kuulijakunta: Ranska, Australia, Libya, UK, Japani, Etelä-Korea.) Kerroin. Ei, ei ole koulumaksuja. Ei yliopistossakaan. Ei ulkomaalaisillekaan. Kouluruokailu on ilmaista, samoin peruskoulun koulukirjat. Tässä kohtaa kuulijakunta oli niin puullapäähän lyötyjä, että minun oli pakko lisätä jotakin korkeista veroista. Ei yksityisyliopistoja. Meille suomalaisille on tärkeää, että olemme kaikki samalla viivalla ja kaikilla on samat mahdollisuudet opiskella ja edetä. Niin, kaikilla! Ei ole mitään Pariisin grandes écoles:eja, joissa muovataan tulevat poliitikot ja diplomaatit. Voi Suomi, hyvä!

Samaan aikaan tajusin, että en ehkä edes tietäisi, jos Suomessa pitäisi nykyään maksaa koulukirjoista. Omat lapseni eivät ole käyneet päivääkään suomalaista koulua. Ja vaikka olenkin toivottavasti jotenkuten lasteni serkkujen elämänmenon syrjässä kiinni, ovat tietoni suomalaisesta koulusta juuttuneet 80- ja 90-luvuille. Sekin on jotenkin hämmentävää. Kun on vuosia elänyt kansainvälisen koulun ilmapiirissä, alkaa itsekin kummastella joitakin suomalaisen koulun tapoja. Olenko kohta siinä pisteessä, etten pysty enää kertomaan ajankohtaisia asioita Suomesta, koska en tiedä?

3. Ystävä - jonka kanssa chattaaminen oli tietysti parasta - ja joka valisti, että päätös yliopistojen lukukausimaksuista on tehty (mutta toistaiseksi opiskelu on ilmaista).

4. Eteläkorealainen ystävä, joka tuli käymään ja tuomaan vastaleipomiaan korealaisia makeita leivonnaisia. Samalla hän jätti lapsensa meille leikkimään. (Pakko myös kertoa, että tämä korealainen poika on kuopuksen bestis. He ovat niin "hyvä pari" ja koko koulussa kuuluisia tästä erittäin suloisesta ystävyydestään.) Mutta ei tässä vielä kaikki. Korealainen ystäväni otti puhelimeni ja latasi sinne Kakao Talkin. Koska siellä on kaikki ja koska se on erittäin kätevä tapa pitää yhteyttä! Yritin vähän, että mites tää whatsappi vaikka, mutta puhelimessani oli jo Kakao Talk. Kakao Talk se olla pitää. Hauskaa!

5. Lasagne. Valmistin yhdessä Lucyn kanssa meille pitkästä aikaa lasagnea. Lucyn kanssa on kiva tehdä yhdessä ruokaa ja jutella samalla. Hän pitää kaiken uuden oppimisesta. Lasagnen tekoa hän oli jo jonkin aikaa toivonutkin. Kukapa ei tulisi onnelliseksi mehevien patojen hämmentämisestä. Ja aivan erityisesti silloin, kun rakkaudella valmistetun ruuan saa jakaa yhdessä toisten ihmisten kanssa. (Ja aivan erityisesti silloin kun saa hämmentää jotakin makeaa, kuten vaikkapa kuumaa suklaata, mutta tätä asiaa ei nyt kuitenkaan tapahtunut tänään.)

6. Pihaleikit. Kuten olen kai todennut, asumme kerrostalojen ympäröimässä pihapiirissä. Samassa pihapiirissä asuu lukuisia lastemme ystäviä. Usein iltaisin lapset juoksevat ja leikkivät ulkona yhdessä pimeän tuloon saakka. Kuten me lapsina teimme. Tämä asia saa minut joka kerta onnelliseksi. Miten hienoa!

7. Iltauinti. Senegalin talvi on alkanut, mikä tarkoittaa, ettei lämpötila ole juuri enää kohonnut yli 30:en. Emme enää hikoile tauotta! Joulun aikaan voi olla hyvinkin 20 astetta tai vähän allekin. Tällä hetkellä ilma tuntuu siis vähän Suomen kesältä - niiltä muutamista parhaista päivistä! Yhä tarkenee myös uida. Iltauinti illan pimetessä, heinäsirkkojen sirittäessä, ihmisten siirtyessä sisälle ja valojen syttyessä - olotila, johon kulunut päivä on hyvä kiitollisin mielin kääriä.

Niin että kaikki hyvin täällä. Mutta ennenkuin käärin päivän ja itseni peiton alle, lähden vielä keittämään suklaata. Ihan vähän. (Peittoa ei oikeastaan vielä tarvitse. Mutta itselläni peittoihmisenä on lakana. Peittoon, olkoon kuinka ohut tahansa, kääriytyminen on parasta.)

-> 8. Kääriytyminen, joka tapahtuu suklaanhämmentämisen jälkeen.

Senegal on hiekkaa, aurinkoa ja värejä. Senegal on myös sininen ja ruskea.

Olen taas intoutunut kankaiden ostamisessa. Nämä joulumarkkinoilta hankittuja.

Päivän kahvi (eilisen päivän). Todella! Kaikissa tapahtumissa myydään eri makuisia jääpaloja pienissä muovipusseissa. Tässä kahvia. Ja oli hyvää, vaikka en ole koskaan tiennyt pitäväni jääkahvista.

Tässä pussitettu lemonade-jääpala.

Ja tässä bissapia jääpalana! Bissap valmistetaan Hibiskuksen terälehdistä.

Koulussa oli jo jokin aika sitten teemaviikko, jolloin piti pukeutua kunakin päivänä erilaisten teemojen mukaan. Tässä koululaisemme torstain hipsteri-päivässä!

Dakarin suomalaiset valmistautumassa kansainvälisyysviikkoon. Leivoimme karjalanpiirakoita ja mustikkapiirakkaa.

Kansainvälisyyspäivä. Lapset sanoivat sydämessään edustavansa Suomea ja Nepalia. Esikoinen kuulemma myös Tansaniaa, koska "tiedän sen olevan äidin sydämessä. Ja jos se on äidin sydämessä, on se myös minun." <3

Lehmän hermot

Kaiken Dakarissa hankkimani kokemuksen perusteella lähdin liikkelle hyvissä ajoin. Minun piti hyvin ehtiä uudelle ranskan kurssille keskustaan.

Mutta kuinkas kävikään; myöhästyin kurssin aloituksesta tunnin. Jumitin liikenneruuhkassa noin kaksi tuntia.

Dakarin keskusta sijaitsee niemen kärjessä. Keskustaan kulkee useampia ajoreittejä, mutta kun liikenne keskustassa ruuhkautuu, tukkeutuvat myös keskustaan johtavat tiet. Eilen ja tänään on koko keskusta ollut aivan tukossa ja liikenne seissyt paikallaan. Tänään taksikuskini, pitkän jonossa seisomisen jälkeen, kehotti minua kävelemään. Kävelinkin sitten aivan moottoritien alkuun asti, jossa ruuhka helpotti, ja pääsin toisella taksilla kotiin.

Olen kuullut kolme eri selitystä näille tämän hetken hirveille ruuhkille: ensi viikon Magal de Touba-juhla (tai Grand Magal) (voin kertoa siitä lisää), Marokon presidentin vierailu sekä tietyöt.

Palataan hetkeen, kun olin tunnin myöhässä. Kyseessä oli siis uuden kurssin alku. Tuonakin aamuna kävelin loppumatkan, kun autot jumittivat ruuhkassa. Saavuin sitten hikisenä ja kauhealla tohinalla luokkaan, jossa olikin, kappas vain, juuri sopivasti käyty esittäytymiset läpi, ja minähän voisin sitten tässä heti esitellä itseni kaikille vastaamalla sukkelasti taululle kirjoitettuihin kysymyksiin. 

Oikeastaan olen nykyään oppinut tykkäämään heittäytymisestä ja itsensä likoon laittamisesta - oli kyseessä sitten pieni tai suuri asia. Mutta olen aina ollut huono päättämään, mikä on lempikirjani tai -elokuva tai -väri tai -ruoka. Eri asia on, jos saa sanoa vaikka viisi asiaa. Mutta muutenhan kaikki aina riippuu siitä, miltä kantilta asiaa katsoo. Vai riippuuko?

Ja toinen näkökulma on tietysti se, millaisen vaikutelman haluaa itsestään antaa. Vastaako sen hetkisen fiiliksen mukaan antaakseen itsestä rennon vaikutelman vai vastaako oikein harkitusti antaakseen itsestään syvällisen vaikutelman? Vai ovatko tällaiset kysymykset, lempijuomista ja -elokuvista sellaisia, että yhden ihmisen vastaus on aina muuttumaton? Koska oikeaa ja väärää ei ole, pitäisi nyt edes omat valinnat olla helppoja tehdä.

Kysymykset olivat:

- lempieläin

- lempijuoma

- lempiruoka

- lempiurheilulaji: sekä katsoa, että harrastaa itse

- lempielokuva

- lempimusiikki

- lempisana ranskaksi

Vastasin:

- seepra (tämä on varma ja muuttumaton, ollut lapsesta asti. Aasi tosin kilpailee seepran kanssa)

- vesi (tai punaviini tai kahvi. Mutta jos ajatellaan päivittäistä elämää, niin ah, vesi se naisen tiellä pitää)

- thaimaalainen ruoka (tai sushi tai kambodzalaiset curryt)

- katsoa: jääkiekko, harrastaa itse: ratsastus (oikeastaan se on kyllä juokseminen)

- en osaa sanoa, oikeastaan luen mieluummin kirjoja

- suomalaiset pop & rock-bändit (kuten vaikka Haloo Helsinki) (Mutta parini, jonka piti sitten vastausteni pohjalta esitellä minut, muunsi vastaukseni muotoon: suomalainen perinteinen musiikki)

- aimer (rakastaa) (muut olivat vastanneet kaikenlaisia hienoja ja vaikeita sanoja)

Vastausteni pohjalta minut voisi siis määritellä kirjoja lukevaksi naiseksi, joka juo vettä ja kuuntelee suomalaista kansanmusiikkia. Ja valitsee lempisanakseen helpon ja kiltin kuuloisen aimer - rakastaa. Minä? Ehkä.

No, tuollaiset kysymykset ovat hauskoja eikä niitä pidä ottaa kovin vakavasti.

Olen kuitenkin (taas) miettinyt, kuinka paljon ihminen muuttuu väistämättä tai huomaamatta; haluaa muuttua ja joutuu muuttumaan uudessa kulttuurissa. Entä mitkä ovat niitä asioita, joista pitää kiinni, tuli mitä tuli. Muuttumattomia. Kuinka paljon on hyvä omaksua uutta, ja kuinka paljon on hyvä pitää kiinni "vanhasta", tai "todellisesta minästä".

En osaa vastata. Ehkä se riippuu - kaikesta.

En minä tiedä

Näinä aikoina yhä vain useammin
löydän itseni ajattelemasta että
en minä tiedä

kun ajatukset sinkoilevat
miltei hengenvaarallisesti
suurten kysymysten 
ruuhkaisilla valtateillä
seison siellä itsekseni kaiken
keskellä
ja sanon mielessäni että
en minä tiedä

ja niin se vain on
etten minä ihan totta tiedä

vaikka olenhan minä lukenut
ja koittanut kuunnella
olen pitänyt silmiäni auki
ja pyrkinyt näkemäänkin
olen yrittänyt ymmärtää

ja vaikka minä kuinka mietin
huomaan silti päätyväni
aina siihen samaan kysymysten
kehään
josta alussa lähdin
ja yhä vain vähemmän
tunnun vuosi vuodelta tietävän

niin että! kyllä minä valtavasti
ihailen niitä
joilla on aina vastaus valmiina
ja päivänselvä mielipide
sillä itse en ole ollenkaan varma

niin paljon on vielä sellaista
mitä en ihan yksinkertaisesti tiedä

(Elina Salminen)

Viime viikolla kehuin mielessäni itseäni kun istuin taksissa ruuhkassa, mutta en ahdistunut siitä yhtään. Päinvastoin nojasin taaksepäin, hengitin syvään ja aloin jutella kuskin kanssa. Kuulin häneltä mielenkiintoisia tarinoita (mies oli sereer, joka puhuu sereerin lisäksi wolofia, pulaaria ja "vähän ranskaa"). "Hyvä", sanoin mielessä itselleni "Olet afrikkalaistunut! Tässä ollaan jumissa ruuhkassa, mutta ei haittaa, sille ei voi yhtään mitään, älä siis huolestu, vaan keskity elämiseen." Kehujen taustalla oli myös se, etten ollut stressannut epätietoisuutta uuden kielikurssin alkamisesta enkä sitä seurannutta epätietoisuutta siitä, miten saan kaikki tulevan viikon menot -työt, kielikurssi ja niin edelleen- yhdistettyä. Bravo!

Ilman muuta Aasia opetti samoja taitoja, mutta Afrikka opettaa niitä vielä X sata. Luulen niin.

Tänään sitten, kun jälleen istuin ruuhkassa, ja kuskini oli hermostunut ja kääntyi kaksi kertaa pois jonosta etsien toista tietä, mutta joutui aina palaamaan takaisin samaan jonoon (ja kerta kerralta jouduimme tietysti kauemmas), hänen hermostuksensa tarttui minuunkin. Hermostukseni taustalla oli lisäksi epäonnistunut yritykseni isänpäivälahjan hankkimiseksi. Dakarista saa paljon kaikkea, mutta kauhean vaikeasti. Joka asiaan tarvitsee rutkasti aikaa ja hermoja. Mikään ei koskaan onnistu kertayrittämisellä! Pikku putiikki, jonne olen yrittänyt päästä, on aina ollut syystä tai toisesta kiinni.

[Päädyin sitten toiseen isänpäivälahjaan, joten lukijoiden ei tarvitse huolestua. Lahjoja rakastava puolisoni saa kyllä mukavan herätyksen sunnuntaina.]

Ehkä hermoni ovat venyneet, ehkä olen vähän mukautunut afrikkalaiseen aikakäsitykseen - tai sitten en. Ehkä en vieläkään osaa nimetä lempielokuvaani. Mutta onneksi tulee uusia mahdollisuuksia.

**

Viime aikojen ilahduttavia asioita:
*Keskimmäisen harrastukset. Hän on nyt jalkapallojoukkueessa (ranskankielisessä) ja soittaa myös kitaratunneilla. Mikä ilo!

*Heikki taas on joutunut käyttämään tunteja ja tunteja laskujen maksamiseen. Miten vaikeaksi se onkaan tehty. Kunnes saimme vihjeen tavasta, jolla tiettyjä laskuja voi maksaa suoraan puhelimella. Mikä helpotus.

*Kylässä käynyt ystävä, joka ihmetteli, miten olemme saaneet kotimme näin ihanaksi näin lyhyessä ajassa! Hänen sanoistaan tuli niin hyvä mieli.

*Koulu, jossa on ollut niin väri-, kaksos-, hipsteri- kuin pyjamapäivääkin. Ja ensi viikolla on kansainvälisyyspäivä!

*Tiistaina kuopus iloitsi taas omasta ratsastuspäivästään todeten:

Hevosen kavioiden kopse on kuin musiikkia!

Kun laukkaa, tuntuu, kuin nousisi taivaaseen ja takaisin.

Kuka tässä enää runokirjoja kaipaa <3

Kameleonttimaisen mukavaa viikonloppua Senegalista!

Sunnuntaiterveiset

Kulje vaiston varassa

kulje vailla pelkoa,

lennä niinkuin

muuttolintu yli esteiden.

Viisaus on sinussa

sydämesi pohjalla.

Älä pelkää ottaa vastaan

kuiskausta sen.

Älä pelkää kulkea,

avata ja sulkea.

Olet vapaa valloittamaan

vuoren kaukaisen.

Nauti tästä retkestä,

jokaisesta hetkestä.

Ota vastaan

uusi päivä ainutlaatuinen.

(Anna-Mari Kaskinen)

Kaskisen runo kilahti whatsappiini pian sen jälkeen, kun olin valitellut, etten ottanut runokirjojani tänne mukaan (ainakaan vielä)! Kiitos <3

Mielessäni on soinut myös Don Huonojen ihana biisi Tuulee. Tässä siitä pieni pätkä:

Hei koita unohtaa ne asiat jotka sua öisin valvottaa

hei koita uskaltaa vain tuulen vietäväksi sukeltaa.

Kaikkein vaikeinta on luottaa

mutta ilman sitä ei mitään saa

mä puhallan ja sä nouset ilmaan.

Tuulee, kun minä olen tuuli

ja sinä olet höyhen mun vietävänä.

Tuulee, kun kaupungissa tuulee,

me korkealle noustaan taas.

Tänään älysimme, että Senegaliin saapumiskuvat ovat jääneet ottamatta. Niinpä sunnuntaikirkon jälkeen ryhmityimme parvekkeellemme ja näytimme muunmuassa tällaiselta:

Tarkoituksena on voida sitten joskus tehdä tämän tyylinen tarkistus, miten perheemme muuttuu.

Argh miten lapset kasvavat...

Levollista sunnuntaita Senegalista!

Niin paljon kuuluu elämään

Pänttään ranskaa

ja mietin, pitäisikö lukea enemmän, harjoitella enemmän. Pitäisikö sittenkin vaihtaa opiskelemaan takaisin instituutille, jossa työskentely oli tehokasta eikä keskeytynyt joka toinen päivä hautajaisten tai hajonneen auton takia. Olenko oppinut tarpeeksi? Mitä joku muu olisi oppinut tässä ajassa?

En silti aina ymmärrä, mitä ympärilläni puhutaan, sillä paikalliset puhuvat keskenään jotakin muuta kieltä, useimmiten wolofia.

Luen työpapereita

ja pohdin, pitäisikö tehdä enemmän, osallistua enemmän. Olla sittenkin mukana tuolla eikä täällä.

Tapaan ihmisiä, tutustun, verkostoidun

ja mietin, pitäisikö luoda suhteita vielä enemmän. Väännän kaikkien kanssa tikusta asiaa, jos en muutakaan keksi ja tunnen itseni tyhmäksi. Yhdeltä korealaisäidiltä olen kolme kertaa kysynyt, ketkä ovatkaan hänen lapsiaan. Kolme! Siis kerran kuussa olen tehnyt hänelle tämän saman kysymyksen.

Ilahdun mukavista ihmisistä ympärillämme. Ilahdun ystävällisyydestä.

Ilahdun tunteesta, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Suunnittelen tulevaa

ja ahdistun, kun elämä tuntuu olevan väliaikaisessa tilassa. Vaikka eihän se sitä ole.

Viestittelen ”vanhojen” ystävien kanssa ja en viestittele. Pohdin sitä, että onneksi ystävät pysyvät ja yhteys säilyy, vaikka aktiivisesti ei koko ajan pidettäisikään yhteyttä. Kaipaan hyviä ystäviäni tänne ja samalla olen onnellinen, että he ovat – siellä jossakin, kuka missäkin. Tai täällä.

Mietin, millaisiksi omien lasteni ystävyyssuhteet muodostuvat. Olen onnellinen myös lasteni suomalaisista ystävistä. (Ainoastaan nuorimmaiselle ei sellaisia ehtinyt ensimmäisen elinvuotensa aikana tulla. Yksi vuosi – tuon koululaisen elämästä on eletty vain yksi vuosi kotimaassamme. Hurjaa.)

Selvitän lasten asioita,

käyn koululla, puhun opettajien kanssa, kutsun lasten ystäviä meille, järjestän harrastusmahdollisuuksia

ja mietin, jääkö jotain kuitenkin huomaamatta. Jääkö jokin kivi kääntämättä. Tärkeä asia sanomatta.

Ilahdun, kun lastemme todistukset ovat lähes pelkkää A+:aa ja palaute heistä niin positiivista. Kuopustakin kuvaillaan synnynnäiseksi johtajaksi. "Sweet and tough!" Olen kiitollinen, sillä kun kuopuksesta nousee pintaan hänen positiivinen puolensa, on se seurausta siitä, että hän kokee olevansa hyväksytty ja turvassa.

Ja näen, että kaksi heistä on iloisia täällä ja ovat ottaneet huimia askeleita monien taitojen suhteen. Niin elämäntaidoissa kuin akateemisissakin taidoissa. Näen, että yksi on kuitenkin hyvienkin arvosanojen takana turhautunut eikä koe opetusta mielekkääksi. Hän kaipaa enemmän haastetta!

Olen tiikeriäiti ja pelkään joskus saavani liian ärhäkän ihmisen maineen. Päätän olla pelkäämättä. 

Kerron, miten minusta opetusta tulisi muuttaa! Jaan näkemyksiäni. Sovin tapaamisia kaikkien asianosaisten kanssa.

Olen aktiivinen ja innokas.

Olen pohtinut monia asioita teini-ikää lähestyvän tyttären kanssa. Onko maailma muuttunut siitä, kun itse olin hänen ikäisensä? Huolet ovat kuitenkin samat. Olen pohtinut, millainen itse olin hänen ikäisenään. Aikamatka on ollut antoisa.

Olen ylpeä rohkeista ja ennakkoluulottomista lapsistani. Niin vain tyttäretkin käyvät esimerkiksi ratsastustunneilla ranskaksi. Aika rohkeaa! Kumpikaan ei osaa ranskaa kuin muutamia sanoja mutta siellä he vain viilettävät.

Ja pohdin, miksi minä rakentelen itselleni esteitä tässä elämässä? Vai luulenko jonkun muun rakentaneen ne tielleni?

Liikun ja yritän yhä ystävystyä tämän kaupungin kanssa

ja petyn itseeni, kun en pidä jostakin. Nauran kollegan sanoille ”ei tarvitse”. Alan rakastua niihin sanoihin.

Ilahdun, kun tulen ymmärretyksi ja ymmärrän tai koen jonkin asian tutuksi.

Kaipaan tuttuutta. En kaipaa minnekään fyysiseen paikkaan (paitsi tietysti Mallinkaistenjärven saareen),

mutta kaipaan tilaan, jossa elämä on tuttua. Ja jotenkin ennustettavissa olevaa.

Opettelen uutta ja opin koko ajan. Olisinko vielä hetki sitten osannut luetella Senegalin naapurimaat tai Senegalin presidentit? Osannut kertoa jotakin Länsi-Afrikan historiasta? Nytpä osaan!

Ilahdun valtamerestä ja sen tuomasta suolantuoksuisesta ilmasta.

En osaa päättää, kumpi on ihanampi, vuoret vai meri. Molemmat valtavia. Ihania ja vähän pelottavia. Valitsen baobab-puut.

Sittenkin taas epäröin ja laitan viestin äidille, kellepä muulle. ”Sano nyt mielipiteesi tähänkin asiaan.” Kunpa itse osaisin kasvattaa lapseni niin, että heillä olisi vahvat, kauas kantavat siivet ja samalla juuret aina luonani. Olisin äiti, joka kannustaa ja opastaa oikealle tielle, eikä koskaan lannista. Kuten omani.

Sairastan.

Miksi länsiafrikkalaiset mahapöpöt ovat päättäneet vallata juuri minut ja raukan vatsani? Ehkä hyvä niin – mieluummin minut, kuin jonkun muun perheestämme. Kohta olen immuuni kaikille maailman vatsapöpöille! Eurooppalaiset, aasialaiset tai afrikkalaiset, ei sen väliä, vastustuskykyä löytyy!

Opin, ettei elämää kannata alkaa syvällisesti pohtia silloin, kun ei jaksa nostaa päätä tyynystä.

Ilahdun lapsistani, jotka hoitavat minua. En minä haluaisi olla se, jota hoidetaan!

Ja miten ihanalta tuntuu, kun joku tuo pyytämättä mehulasin ja kokeilee otsaani. ”Onko vielä kuumetta, äiti?”

Mietin, miten juuri minulle on annettu maailman parhaat lapset.

Ja sanon sen heille.

Näen miehessäni väsymystä. Hän ei jaksakaan innostua kirpputorista kaupungin toisella laidalla. ”Jäädään vaan kotiin”, hän sanoo ja tiedän, että hän on väsynyt.

Olen peräkkäin juhlinut sadonkorjuujuhlaa ja halloweenia ja sitten huomannutkin sydämeni pakahtuvan intialaisten naapureiden tihar-valoista. Tihar! Tuo lempijuhlani. Seuraavassa hetkessä olen ilahtunut tavaratalon kokonaisesta joulukoristeille omistetusta kerroksesta. Joulu! Jo täällä! Joulu on sittenkin lempijuhlani.

Ilahdun ystävästä, jonka kohta saamme luoksemme

ja jolle ostimme juuri tänään oman vierassängyn! Sängyksi muuntautuvassa sohvassa on suuria pinkkejä ruutuja.

Olen katsonut suomalaista passiani virkailijan pöydällä likaisten liimapuikkojen, nuoltavien merkkien ja sekamelskan keskellä

ja miettinyt, miksi se on siellä. Muistanut, miten nepalilainen virkailija heitti ihmisten passeja ja muistellut kiinalaisen (vai korealaisen?) nuorenmiehen passia, jonka virkailija heitti tiskin ja seinän väliin eikä tullut auttamaan. Koko seinä piti purkaa.

Saan kohta työviisumin Senegaliin. Hurjaa.

Ihailen kollegaani, joka melkein tulee ryöstetyksi

ja selvittää tilanteen rauhallisen elegantisti, ilman sanoja. Uskomatonta! ”Hän tietää, että minä tiedän, ja se on pahin rangaistus.”

Tajuan taas, miten paljon minulla on oppimista. (Olisin ehkä kiljunut, vähintään menettänyt malttini.)

Luen koululta tullutta sähköpostia, jonka mukaan ensi viikolla vietetään mm. wacky tacky -päivää. Siis mitä päivää? (Okei, googlasin. Taas uusi asia aivoissani.)

Kaipaan runokirjojani. Miten hullua voikaan olla lähteä maailman ääriin ilman runokirjaa. (Netistä löytyvät runot eivät ole sama asia.)

Ehkä huomenna kirjoitankin oman runon. Jos en laitakaan sen otsikoksi ”Kiitollinen elämästä”, vaan ”Syömisen nautinto vatsataudin jälkeen. Ja aivan erityisesti kahvinjuonnin.”

Maitokahvia ja mustikkapiirakkaa. Täältä saa purkitettua mustikkaa! Amerikkalaisesta kaupasta tietenkin. Kathmandussakin oli amerikkalainen kauppa, mutta meillä ei ollut sinne asiaa ilman jäsenkorttia. (Ystävien kutsumana kävimme kaksi kertaa koko melkein viiden vuoden aikana.)

Sinivalkoinen meri, jonka aallot kuiskailevat salaisuuksia ehkä Etelä-Amerikasta tai kauempaakin.

Täältä saa smoothien höysteeksi Suomessa superfoodiksi luokiteltuja baobabia, moringaa ja esim. chia-siemeniä. Nam! Afrikkalaista vastustuskykyä (jota en ole ilmeisesti itse vielä nauttinut tarpeeksi).

Iltapäivän salibandypeli ystävien kanssa ylemmällä parvekkeellamme, joka on varattu kokonaan tähän tarkoitukseen.

Tallin halloween-bileet

Esikoinen mukana myöhäisen illan halloween-ratsastuksessa.

Sweet & tough. Totta.

Heikki shoppailee :)

Blondi koriskentällä