Vuoret ja yhdettoista vuodet

Päivä, joka alkaa Himalajan mahtavana näyttäytymisenä kaupunkimme yllä, ei voi olla huono.

Aivan ensimmäiseksi silmät avattuani en kuitenkaan huomannut Himalajaa vaan kikattelevan Siirin, joka kiirehti tarkistamaan yön yli uunissa olleita marenkeja. (Öisin yleensä on mukavasti sähköä.) Minttu heräsi seuraavana ja alkoi valmistella minulle ja Heikille hääpäiväyllätystä. Ihanat lapset!

Oli tosiaan meidän 11-vuotishääpäivämme. Hienot vuodet takana ja toivottavasti yhtä hienot edessä!

Vuodet vai vuoret - jälkimmäiset olivat taas niin mahtavat. Tätä maisemaa kelpaa kyllä katsella.

Tuo kuvassa näkyvä valkoinen kerrostalo on Siirin mielestä ihan mummin talo. Voi toista! <3

Hattikin kipusi katolle. Choco ei oikein portaita välitä nousta.

Nappasin Suomesta Mintulle mukaan tämän Hellapoliisin Koko perheen kokkauskirjan. Oli oikein hyvä ostos - kirjan ohjeet ovat yksinkertaisia ja kivoja ja ohjeet kuvituksineen tosi selkeät. Minttu on jo kirjan ohjeiden avulla valmistanut juustosarvia, pikkupizzoja, smoothieita ja marenkeja. Mintun bravuuri taitaa olla kaurakeksit eikä niihin enää ohjetta tarvitakaan!

Pikkupizzat - en tiedä, onko monellekin tuttu juttu, mutta tässä on käytetty pohjana tortillalevyä. Kätevää erityisesti silloin, kun jokainen haluaa pizzaan erilaiset täytteet!

Marengit

Isä ja poika saapuivat jalkapallosta lounaaksi kotiin.

Kävimme sitten Heikin kanssa vielä juhlistamassa päiväämme. Dilu oli kotona lasten kanssa ja olivat katsoneet Koirahotelli-elokuvan.

Ja huomenna on vielä sunnuntai!

Tanssijattaret

Siiri on aloittanut tanssin Mintun filippiiniläisen opettajan baby ballet-ryhmässä. Siiri on tanssista niin innoissaan! Innoittajina toimivat meidän omat tanssijatar-serkkumme, jotka ovat nyt selkeästi Siirin roolimalleja. Ja tietysti Minttu. Meillä saattaa arki-ilta kulua niin, että tytöt laittavat musiikin soimaan (mm. Eriniä), tanssivat tuntitolkulla ja Santtu soittaa mukana joko kitaraa tai rumpuja.

Ei hassumpaa.

Minttu sai kutsun koulun uintijoukkueeseen. Olimme tietysti siitä ylpeitä, mutta pitkän pohdinnan - ja tietysti Mintun oman mielipiteen - jälkeen päädyimme siihen, ettei Minttu osallistu uintijoukkueeseen vielä tänä syksynä. Ryhmä olisi vaatinut sitoutumista jokaisena arki-iltana ja useana viikonloppuna. Minttu halusi aikaa myös muille harrastuksille, joten päädyimme tähän ratkaisuun. Ehkä keväällä tai ensi vuonna voi ryhmään osallistumista harkita uudelleen.

Minttu valitsi koulun harrastuksista tenniksen, tyttöjen "partion" (vähän brittipartiotyyliin), voimistelun ja tanssin. Lisäksi hänellä on baletti-flamenco-tanssi koulun ulkopuolella.

Santulla on jalkapallo, kitaransoitto ja tennis. Ja hyönteisten keräily. Nytkin on laatikossa karvamato, joka näyttää voivan hyvin.

Siirillä on nyt kaksi tanssia: sekä koulun että tuo oma balettiryhmä. Lisäksi Heikki onneksi jaksaa ja tykkää käydä lasten kanssa uimassa lähes päivittäin.

Harrastukset kuulostavat paljolta, mutta arjessa ne eivät sitä niinkään ole. Kitaransoittoa ja tanssia lukuunottamatta kaikki harrastukset tapahtuvat koulun jälkeen puoli kolmesta puoli neljään.

Lähdössä kouluun:

Siirin tanssi. Ryhmässä on vielä mukana ystäväperheemme ihana Nyima Rose.

Minttu:

Mintun flamenco on mahtavan näköistä mutta oih, niin vaikeaa tallentaa kameralle!

Varastettu iltapäivä

Niin, kesäkuvia on ollut tarkoitus päivittää tänne. Kuvia on yli 1900, vaikka emme mielestämme juuri ottaneet kuvia. Olen noin kolmasosan käynyt läpi. Että se kesäpäivitys antaa nyt hieman odottaa itseään. (Kesäkuvia on ollut toisaalta niin ihanaa ja haikeaa katsella, että kiitos vielä teille kaikille kauniista ja hauskoista muistoista!)

Arki on kuitenkin alkanut vauhdilla. Työssä on ollut kiirettä ja uusia asioita. Lasten koulumaailmassa aina tapahtuu paljon heti alusta alkaen ja monenlaisten asioiden suhteen täytyy osata olla valppaana, ettei unohda vaikka ilmoittaa lapsia koulunjälkeisiin harrastuksiin. Ja sitten tämä Nepalin arki. Niin tuttua, mutta ah, niin läkähdyttävää. Ihan jo lämpötilankin puolesta on ollut läkähdyttävää, mutta myös muuten. Olen saanut oman stressikäyräni huippulukemiin räyhäämällä pikkukadullamme suhailevalle kaaharille (joka on kulmillamme uusi). Puhutteluni sujui aluksi hyvin, mutta kun sain vastaukseksi vain välinpitämätöntä naurua, olin kiehua. En ole ylpeä omasta käytöksestäni, mutta olisi hänenkin syytä parantaa ajotapansa ennenkuin näillä Suomen pyörätien levyisillä, äärettömän mutkaisilla ja jos jonkinlaista kulkijaa busseista pikkulapsiin omaavilla kaduilla tapahtuu jotakin!

Lapsemme ovat myös jotenkin yhtäkkiä kasvaneet. Varsinkin Minttu. Ehkä hänen uusista taidoistaan lisää myöhemmin! Siiristä taas on sukeutumassa innokas tanssijatar serkkujen antaman mallin innoittamana. Santusta on tullut selkeä pohdiskelija. Tänään hän vietti iltapäivän pohtimalla filosofisia kysymyksiä rakkaan ystäväni Jeanninen kanssa. 

Erityisesti tämän Nepaliin paluun yhteydessä olen tunnistanut Nepalin tuoksuja ja hajuja, joita rakastan ja joita tulen joskus kaipaamaan. En ole ennen osannut niitä tunnistaa.

Ihmiset ympärillä ovat tietenkin aina sitä elämän parhautta. Nämä pari täällä vietettyä viikonloppua ovat olleet täynnä kaikkea kivaa yökyläilijöistä alkaen, vaikka noin yleisesti ottaen olemme yrittäneet ottaa levon kannalta. Väsyneitä olemme olleet. Työt, koulut, arjen haasteet, kuumuus ja kaikki muu ovat kyllä vieneet mehuja meidän perheestämme. Mutta kyllä se tästä taas!

Tänään virkistäydyimme monen lukijammekin tuntemassa paikassa, riisipeltolenkillä. On vihreää, raikasta, kosteaa, kuumaa!

Heikki antoi minulle 11-v. hääpäivälahjaksi Eeva Kilven runokirjan. (Jee.) Tässä näyte:

Sinun kanssasi, rakkaani,

vuodet menevät liian nopeasti.

Se on ainoa mistä sinua syytän.

Ne tuhat vuotta jotka olemme olleet yhdessä

ovat kuin yksi varastettu iltapäivä

ja jokainen varastettu iltapäivä

kuin tuhatsata ajastaikaa.

Minä olen jo monta kertaa

herännyt vanhana,

yhtäkkiä.

Sopivan touhukasta ja sopivan levollista alkavaa viikkoa kaikille!

Perillä

Milloin olemme perillä?

Pidän tästä ajatuksesta niin paljon! Olemmeko koskaan perillä ja jos olemme, niin missä? Onko koko elämä perillepääsemistä? Jos toisaalta yrittää vain päästä perille, eikö se vie tarkoituksen pois tästä hetkestä?

Lapsemme eivät yleensä kovin paljoa kysele, koska olemme perillä. Ehkä he matkalaukkulapsina ovat jollakin tasolla tottuneet siihen, että olemme matkalla koko ajan. Minusta se ei ole ollenkaan hassumpi asia.

Nyt olemme kuitenkin taas perillä, kotona Nepalissa. Olemme perillä ja matkalla koko ajan. Jos ajattelee, että elämä on matka - niinkuin se ehkä onkin - on vaikea ajatella, milloin on perillä. Mutta jos perilläolemisen pilkkookin pienempiin osiin, huomaa, että on perillä koko ajan. Matkaa tehdessäänkin on perillä, sillä jokainen etappikin ja koko matka on perilläolemista. Se on rauhoittavaa. Olen perillä juuri nyt!

Olimme lomamatkalla kotimaassaamme Suomessa ja sielläkin olimme koko ajan perillä. Lomamme oli hyvin intensiivinen. Olimme aivan joka päivä rakkaiden ihmistemme kanssa, ja eihän silloin voi olla muualla kuin siellä, missä on tarkoitus olla - perillä.

Kesän aikana koimme jollakin ihmeellisellä tavalla koko ihmisen elämän kirjon. Saimme pitää sylissä ja haistella vauvantuoksuista pienintä kummipoikaamme. Saimme pitää kädestä melkein satavuotiasta (iso)vaariamme, elää hetken hänen arkeaan. Olimme hautajaisissa, rippijuhlissa ja häissä. Olimme pakahtua onnesta ja ylpeydestä - ja toisaalta itkimme surua, tästä maailmasta poislähtemisen surua (ehkä se suru on meillä jäävillä, ei lähtijällä), jonkin vaiheen taaksejättämistä, uuteen heittäytymisen vaikeutta ja riemua. Halasimme rakkaita ihmisiämme - toisia mutkattomamman elämäntilanteen keskellä, toisia mutkallisemman, täynnä suljetun näköisiä ovia olevan elämänvaiheen keskellä.

Istuimme mökkisaunan lauteilla ja kuuntelimme parhaiden ystävysten loppumatonta naurua, yhdessäolon riemua. Uimme järvessä, joka yöllä jo muuttui mustaksi, ja paransimme maailmaa rakkaiden ihmisten kanssa. Poimimme mansikoita, mustikoita ja puolukoita, soudimme aallokossa, söimme jäätelöä, haistelimme meri-ilmaa. Teimme serkkujen kanssa ihmishampurilaisen. Juttelimme, halasimme, nauroimme, itkimme, saimme uusia vaikutteita, imimme suomalaisuutta. Rapsutimme koiraamme. Ihmettelimme, miten kuopuksemme ilmoitti haluavansa mummin luo yökylään ilman äitiä ja isiä, keskimmäinen kummien luokse ilman äitiä ja isiä ja esikoinen parhaan ystävänsä sekä mamman luokse ilman äitiä ja isiä! Hö! Mikä uusi elämänvaihe meillä onkaan edessämme! Olimme ylpeitä kaikista rakkaista ihmisistämme. Miten mahtava joukko!

Noin viikkoa ennen lähtöä aloimme itkeä hyvästijättämisiä. Sitä ennenkin olimme jo joutuneet jättämään hyvästejä - joillekin samalla kertaa kun tapasimme. Viimeisellä viikolla lähteminen alkoi kuitenkin olla taas niin konkreettista, että itku oli herkässä. Me aikuiset voimme ajatella vuoden tai kahden päästä taas tapaavamme - äkkiähän aika kuluu. Mutta lapsille vuosi on pitkä aika.

Lähteminen oli taas todella haikeaa ja surullista. Jäähyväisiin ei varmasti totu koskaan.

Toisaalta oli ihanaa tulla myös takaisin kotiin. Tuntui, että koko perhe jaoimme saman tunteen: viiden viikon serkkujen ja ystävien kanssa kylkikyljessä nukkumisen jälkeen oli kovin surullista lähteä. Miksei maailmaa saatukaan valmiiksi tänä kesänä. Mutta olikin mukavaa olla yhtäkkiä myös takaisin kotona Nepalissa. Kaikki oli tuttua. Dilu odotti meitä lattiasta kattoon hohtavaksi kuuratussa kodissa höyryävän riisikattilan ääressä. Ystävät odottivat tapaamista. Työ odotti tekijäänsä. Kouluunkin oli kiva mennä!

Hyvä olla, täällä ja siellä. Olemme kaikki todella kiitollisia lomasta ja kesästämme Suomessa. Saimme kokea niin suurta rakkautta, että - - voimme olla vain kiitollisia.


ps. Muutamia kesäkuvia tulossa jossakin vaiheessa.