Kevät

Kirjoitan tätä kerrostalokotimme olohuoneessa. On sunnuntai-iltapäivä, pääsiäissunnuntai. Esikoinen tekee vieressäni läksyjä, kuulemma maantiedon esitelmää, ranskan kielioppia sekä matematiikkaa. Perheemme "Ässät", eli Keskimmäinen ja Kuopus, pelaavat palloa ylemmällä parvekkeella. Koiran suljin juuri hetkeksi häkkiin harjoittelemaan lentohäkissä olemista. Parvekkeella bougainvillean kukat heiluvat pienessä tuulessa. Aurinko paistaa, mutta ei tässä vaiheessa päivää enää suoraan parvekkeellemme. Vähän aikaa sitten piilotimme, etsimme ja söimme pääsiäismunia. Eilen teimme saman meille kokoontuneiden kollegoiden kanssa.

Dakarin ilma on leppeä. Täällä ei ole kuuma kuten sisämaassa, asteita on juuri nyt 27. Meistä tuntuu vähän viileältä, emmekä ole menneet uimaan! 

Perjantai-iltana hain lapset koulusta. (Täällä ei ole pääsiäislomaa.) Esikoinen jäi koripallotreeneihin, Keskimmäinen lähti kaverin luokse, Heikki lähti viemään Kuopusta ja tämän kaveria tallille. Jäin itse koululle juoksemaan. Päätin sitten lopettaa juoksemisen vähän normaalia aiemmin ja mennä katsomaan Esikoisen koripallotreenejä. Hän huomasi minut ja näin, miten lämmin hymy läikähti koko pienensuuren tyttäreni läpi. Päätin olla kuulematta sisältäni kumpuavaa "Miksi et ole aiemmin tullut katsomaan treenejä"-syytöstä ja sen sijaan keskityin seuraamaan harjoituksia täysillä. Hän pelasi todella hyvin, en ehkä oikein ollut tiennytkään sitä! 

Lauantaiaamuna nousin, menin keittiöön ja haroin hiuksani ajatellen, että on pakko ensimmäiseksi lähteä munakauppaan, sillä Kuopukselle ja yökyläkaverille oli luvattu aamupalaksi lettuja. "Uuh", ajattelin, "Miten ehdin paistaa letut ennenkuin Keskimmäinen pitää viedä lentopallopeliin ja Esikoinen koripallopeliin". Esikoinen purjehti keittiöön, huomasi keskellä lattiaa neuvottomana hiuksiaan harovan minäni ja otti jääkaapista eilen illalla valmiiksi valmistamansa lettutaikinan. "Arvasin, että sulle tulisi kuitenkin aamulla kiire", hän sanoi. "Tein illalla valmiiksi jääteetäkin."

Milloin tämä kaikki tapahtui? Kollegani muistutti juuri tärkeästä asiasta, kun puhuimme näistä ulkomailla eletyistä vuosista. "Muista, että teillä on viisi eri tarinaa elämästä Nepalissa ja Senegalissa." Niinhän se on. Viisivuotias Esikoinen, joka aloitti heti koulun Kathmandussa eikä halunnut skypettää Suomeen, ettei tulisi ikävä; yksivuotias Kuopus, joka jäi Dilun kanssa kaksin kotiin ja oppi ensimmäisenä nepalia ja syömään riisiä sormin. Keskimmäinen, joka kamppaili ehkä eniten eri kielten kanssa, ja josta on sittemmin kasvanut todellinen verbaalinen lahjakkuus.

Niin. Kiitollinen mieli kaikesta. Kiitollinen mieli myös tästä käsillä olevasta pääsiäissunnuntaista, 2019.

"Armon ytimessä

eivät asu sanat sen takia

vaan siitäkin huolimatta"

(Elina Salminen - Kesken)

Kokosin tähän kännykkäkuvia joistakin kevään tapahtumista.

Helmikuussa olin jälleen Mauritaniassa Suomen-kollegani kanssa. Mauritaniassa mielen valtaa aina samanaikaisesti toivottomuus ja toivo. Ensin mainittu nousee maan karuudesta ja vaikeista oloista. Maa on lähes pelkkää aavikkoa. Naiset ja muut heikommassa asemassa olevat joutuvat monenlaisen syrjinnän ja väkivallan kohteiksi. Nuoret kokevat toivottomuutta tulevaisuudesta ja moni näkee Eurooppaan pääsyn ainoana vaihtoehtona. Radikalisoitumisen vaara on suuri. Toivoa tuo kuitenkin se, että voimme auttaa! Nytkin tapasimme vammaisia nuoria naisia, jotka ovat voineet käydä koulua. Monen elämäntarina on samantyylinen siten, että heitä on kotona kylissä syrjitty ja kiusattu, eivätkä yleensä edes omat vanhemmat ole ymmärtäneet vammaisen lapsensa voivan käydä koulua, oppia ja pärjätä elämässä. Vammaisilla on siten monia esteitä ylitettävänään. Näkövammaiset tytöt kertoivat, miten heille on moni yrittänyt sanoa, että ”miksi edes yrität opiskella, ei sinusta ole mihinkään”. Mutta heistä on, ja nämä tytöt ovat näyttäneet sen koko ympäröivälle yhteisölle! Usein tarvitaan vain yksi aikuinen, joka uskoo lapseen ja näkee tämän mahdollisuudet sekä tekee voitavansa asioiden etenemiseksi.

Olin niin iloinen ja ylpeä kaikista tukemistamme vammaisista opiskelijoista, ja sama päivä päättyi vielä vierailulla erään nuoren miehen luona. Nuoren miehen luokse kuljimme myös ensin aivan Nouakchottin laitakortteleiden pikkukujia ja auton jouduimme jättämään kauas tien huonokuntoisuuden vuoksi. Alue oli sanalla sanoen todella rähjäistä kaikin puolin; sellaista, jossa kukaan ei haluaisi joutua liikkumaan yksin. Valo kuitenkin loisti nuoren miehemme kojusta. Tämä nuori mies on saanut niinikään kauttamme tukea ammattiopintoihin ja nyt hän on pystynyt avaamaan oman pienen kojun, jossa mies valmistaa sandaaleja. Nuoren miehen ilo ja positiivisuus oli todella tarttuvaa kun hän ylpeänä esitteli suutarin työtään ja näytti seinässä roikkuvia sandaalipareja. Hänen valmistamiensa sandaalien hyvä maine on kiirinyt ja asiakkaita on riittänyt. Lopuksi mies vielä innostui näyttämään kuvaa tyttöystävästään, jonka kanssa oli juuri mennyt kihloihin. 

Ostin tietysti muutamat sandaalit (mietin, että olisi pitänyt ostaa sandaalit koko suvulle Suomeen) ja ajattelin, että näissä nuorissa on Mauritanian tulevaisuus. He ovat saaneet mahdollisuuden (koulutuksen, toimeentulon), ovat tarttuneet siihen ja rakentavat elämää Mauritaniassa, tuovat toivoa kaikkien haasteiden keskelle.

Nouakchottin maisemaa

Tuemme kummiohjelmassa mukanaolevia perheitä antamalla heille koulutusta ja tukea toimeentulon kehittämiseksi. Suurin osa vanhemmista on monen lapsen yksinhuoltajaäitejä (joukossa myös muutama isä). Naiset esittelivät toimeentulojaan: vihannesten myymistä, kankaan värjäämistä, ompelua jne. Monen tilanne oli parantunut! Tavoitteena on, että perheet löytäisivät toimeentulon eikä lasten tarvitsisi yrittää tuoda tuloja vaan he voisivat keskittyä koulunkäyntiin.

Kuulovammaisia kummiopiskelijoitamme huoltajan kanssa. Kuva: E Nousiainen

Mauritanialaisia koulutyttöjä. Kuva: E Nousiainen

Lapset <3 Kuva: E Nousiainen

Suutaripoika keskellä.

Olimme tyttöjen kanssa yhden stipendiaattimme häissä Senegalin maaseudulla. Kuopus rakastaa kylissä käymistä. Hän haluaisi jäädä asumaan Senegalin maaseudulle.

Allaoleva kuva on Fatickin kirkkorakennuksen perustuskivien asettamisesta ja siunaamisesta. Heikki kuvassa keskellä kirkon presidentin kanssa.

Vielä lisää kuulumisia itse työstä voi lukea uusimmasta uutiskirjeestämme!

Kuopuksen luokka teki retken Hann Maristen kuulovammaisten koululle ja menin tietysti mukaan. Vierailu oli tosi onnistunut ja lämminhenkinen. Kuopuksella on ollut suuri into oppia viittomakieltä. Hän ja Esikoinen osaavatkin sitä vähän. On hauskaa, kun heillä on oma salakielensä.

Helmikuussa saimme tänne myös rakkaan, rakkaan ystävämme Hansun! Hansu on meille kuin perheenjäsen. Lapsillemme hän lukeutuu turvallisiin, rakkaisiin aikuisiin, jotka kuuntelevat, välittävät ja antavat aikaa, jotka "ovat aina olleet" ja jotka tulevat tapaamaan meitä kaikkiin mahdollisiin maailmankolkkiin. Elämä olisi tyhjää ja juuretonta ilman tällaisia ystävyyssuhteita, ilman Hansua!

Perheessämme kilpaillaan ajasta Hansun kanssa. Jokaiselle pitäisi olla oma Hansu <3

Tähän väliin Senegalin maaseutua, kronologisesti oikeassa järjestyksessä, sillä täällä kävimme juuri Hansun kanssa.

Pari kuvaa Lucky-Suikaleesta ja Kuopuksesta.

Siskoni nimesi Luckyn Suikaleeksi, eikä kyllä osuvampaa lempinimeä voisi hällä olla!

Kuva: Hansu

Maaliskuun kohokohta oli työntekijäpäivät Tansaniassa, Sansibarilla. Pääsimme yhteisille työntekijäpäiville Tansanian, Etiopian ja Senegalin tiimien kesken. Oli huippua!

Kuva: V Rissanen

Tämä etiopialainen mies oli juuri aloittamassa työuraansa kun isäni teki Lähetysseuran palveluksessa työtä Etiopiassa. Tämä yhteinen historia on niin huikeaa ja koskettavaa. Ei sanat riitä kuvaamaan.

Sansibar:

Snorklausretki!

Purjekala, maailman nopein kala ja toisiksi nopein eläin! Tämä yksilö oli ajautunut liian lähelle rantaa ja siksi päätyi saaliiksi.

Lentokoneen ikkunasta näkyi molemmat Kilimanjaron huiput sekä Mt. Meru. <3

Minä jatkoin Tansaniasta kit-koordinaattoreiden päiville Kyprokselle. Heikki ja lapset sen sijaan jäivät nauttimaan Tansaniasta ja jatkoivat sitten ystävien luokse Keniaan. Niin huippua!

Kollegoiden kanssa Kyproksella. Oli kaikinpuolin hyvät päivät. Ihastuin myös Kyproksen luontoon ja ruokaan!

Opiskeluaikana minua joskus kiusoiteltiin siitä, etten osannut sanoa, mistä ruuasta, sisustustyylistä, kulttuurista, elokuvasta tai vaikka taiteesta tykkään eniten. "Tykkään vähän kaikesta" ei riittänyt vastaukseksi, vaan vaadittiin tarkempia, jämäkämpiä mielipiteitä. Sittemmin olen tajunnut, että se, että tykkään vähän kaikesta, on oikeastaan vahvuuteni. Olen sellainen perustykkääjä, joustava ja sopeutuva ja sehän on just hyvä niin! Tykkäsin siis Kyproksestakin tosi paljon! (Olen käynyt Kyproksella aiemmin lapsena. Bussissa tuntui soivan samat biisit kuin silloin aivan 1990-luvun alussa. Tuli kotoisa olo.)

Välimeren auringonnousu parvekkeeltani

Kyproksella on paljon myös antiikin historiaa (olenkin muinoin siskoni kanssa uinut kauneuden jumalattaren Afroditen kiven ympäri). Kuvassa "Paavalin pylväs", jossa Paavalia ruoskittiin. Paikalle rakennettiin sittemmin kirkko.

Pienet vuoristokylät Kyproksella ovat todella idyllisiä.

Gambia. Kävimme myös Gambiassa, tuossa maantieteellisesti hassusti Senegalin sisällä olevassa pienessä valtiossa. Heikki teki töitä ja minä ja lapset otimme parin päivän loman, sillä lapsilla oli vielä koulun kevätlomaa. Gambia on Senegalia kehittymättömämpi ja maa on kärsinyt pahoin poliittisista levottomuuksista ja väkivaltaisuuksista sekä korruptiosta. Gambian entinen presidentti joutui pari vuotta sitten pakenemaan maasta koska ei suostunut myöntämään omaa tappiotaan vaaleissa ja jälkeenpäin on paljastunut korruptio, jota kyseinen presidentti harjoitti vieden mm. miljoonia dollareita mukanaan paetessaan maasta. Luonnollisesti gambialaiset murehtivat, miten paljon maata olisi voitu niilläkin rahoilla kehittää. Heikki tapasi  Gambiassa Gambian pienen luterilaisen kirkon piispan ja tutustui työkohteisiin.  Lähetysseura ei tällä hetkellä rahoita Gambian luterilaisen kirkon toimintaa, mutta erilaisia yhteistyön mahdollisuuksia pohdittiin. 

Kävimme tyttöjen kanssa ratsastamassa rannalla. Tässä poseeraamme saman hevosen kanssa.

Viimeisenä aamuna Kuopus pääsi vielä tunnin ratsastukselle rannalle ja minä ja Heikki hölkkäsimme vierellä. Hyvä aamunaloitus!

Kun ymmärtää olevansa
elämässään oikealla paikalla

juuri nyt.

Voi istahtaa alas
ja hengittää hengästymättä
tietäen että tulevatkin päivät
asettuvat kyllä ajallaan aloilleen
vaikkei niitä ollenkaan yrittäisi
ahdistunein ajatuksin ohjailla.

(Elina Salminen - Kesken)

Pääsiäisen riemua kaikille!
"Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niinkuin itse sanoi." -Enkeli

Gambia-joen autolautta

Tupaten täynnä oleva autolautta, jossa rekat, bussit, vuohet, turistit, paikalliset, työmatkalaiset, lomalaiset, kaupustelijat, lapset ja vanhukset kaikki iloisesti sekaisin ja samassa sumpussa. Onneksi meri oli tyyni ja aurinko paistoi. Aallot olivat matalia, eikä tarvinnut pelätä (olin kyllä paikallistanut meille lähimmän pelastusrenkaan). 

Mietin tämän hetken kuvaavan mainiosti elämäämme. Kaikkea mahdollista, sulassa sovussa kuitenkin, hymy huulilla, pieni jännitys vatsanpohjassa!

Kevääseen on mahtunut paljon kaikkea. Kirjoitin juuri uutiskirjeemme Lähetysseuraan ja yritän tännekin ehtiä kirjoittelemaan jotakin. Kiitos teille, uskolliset lukijat, jotka olette tekstejä jo kaipailleet! Ah voisipa elää elämää, että päivät pitkät kirjoittelisi ajatuksiaan paperille ja joku vielä lukisi niitä hyväksyvästi mumisten.

Muutos itsessä ja maailmassa

Länsi-Afrikassa olen yllättävän usein joutunut valkoihoisena ottamaan kantaa orjakauppaan tai afrikkalaisten huonoon kohteluun Euroopassa. Usein aiheet on tuotu keskusteluun melko syyttävään sävyyn. Aluksi, myönnän, ihokarvani nousivat usein pystyyn näistä keskusteluista ja ensiajatukseni oli, että enhän minä, vaan ne muut... Miksi näistä asioista puhutaan minulle?

Olisi tietysti hyvä kirjoittaa nykypäivän orjuudesta, joka esimerkiksi Mauritaniassa on yleistä. Tai nykypäivän ihmiskaupasta, jota meidän länsimaiset kulutustottumuksetkin ylläpitävät. Karmaisevia epäkohtia maailmassamme. Arvioiden mukaan orjuudessa eläviä ihmisiä on enemmän kuin koskaan ennen. Joskus tuntuu, ettei tavallinen kuluttaja pysty tekemään juuri mitään ihmiskaupan estämiseksi, mutta kyllä pystyy, esimerkiksi kiinnittämällä huomiota siihen, millaisissa olosuhteissa tuotetut vaatteet ostaa.

Mutta palaan kuitenkin niihin keskusteluihin. Uskon, että monen syyttävän sävyn takana on kuulluksi tulemisen tarve. Ensimmäinen tärkeä askel onkin kuunnella. Toinen askel on hyväksyä. Toisen ihmisen todellisuus voi olla kaukana omastani, mutta se on silti yhtä tärkeä. Muutosta ei tapahdu ennen tämän hetken hyväksymistä.

On yllättävää, miten vähän Euroopassa puhutaan esimerkiksi Ranskan nykyisestä vaikutuksesta entisissä siirtomaissaan. Ranskalla on näppinsä pelissä aika monessakin asiassa esimerkiksi Senegalin politiikassa sekä maan luonnonvarojen hyödyntämisessä. Onko maailma juurikaan muuttunut orjakaupan ajoista? Ovatko orjuus ja hyväksikäyttö vain siirtyneet kulissien taakse?

Historiasta pitää voida puhua. Pitää saada sanoa ja tulla kuulluksi. Ja sitten, mittakaavaa voidaan pienentää jokaisen omaan henkilökohtaiseen kasvamiseen, joka alkaa hyväksymisestä. Itsessäni on asioita, joista en ole ylpeä, mutta hyväksymällä vaikeat kohtani voin yrittää saada niihin muutosta.

Ehkäpä voisi aloittaa zen-asenteella: hyväksyn tämän eteeni tulleen asian... Mutta hei, en päästäkään siitä irti, vaan kuuntelen ja yritän ymmärtää ja haen muutosta!