Eksoottinen marraskuu

Ah, te muut suomalaiset olette kai tottuneita tähän marras-joulukuun pimeyteen. Minä en. En valita - pimeys on myös ihanaa, tunnelmallista ja eksoottista, vaikka kieltämättä vähän väsyttävää. En tosiaan enää niin monen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen muistanut, miten säkkipimeää Suomessa on tähän aikaan vuodesta! Huh. 

Kuvaavaa on ehkä se, että Lucky pelkää pimeää. Olihan Senegalissakin pimeää, ja hyvinkin pimeää ilman monenlaisia keinovaloja, mutta siellä pimeä kuuluu yöhön, jolloin ei yleisesti ottaen enää liikuta missään (paitsi hetken aikaa alkuillasta). Siksi meidän kellomme kääntyvät heti pimeän laskeuduttua "on aika mennä nukkumaan" -asetukselle. Ja Suomessahan tähän aikaan vuodesta silloin, kun meillä tämä asetus loksahtaa päälle, on kello about 15:30 iltapäivällä!

Afrikan pimeyteen liittyy lisäksi lämpö, yleisesti ottaen. Pimeys ja lämpö on aivan erilainen yhdistelmä kuin pimeys ja kylmyys.

Veljeni lähetti yhtenä arkiaamuna kuvan itsestään saatesanoilla "peilikuvani matkalla Helsinkiin". Kun ulkona näkyy pelkkä musta säkki, näyttää tosiaan siltä, kuin peilikuvat olisivat matkalla. Tämä peilikuva-ajatus on minusta vähän runollinen ja siitä voi vetää monenlaisia ajatuksia.

Minä vai peilikuva? Kuva otettu eilen junassa klo 07:15.

Peilikuva, mene sinä,
juna liikkuu jo

Minä jään.
Vedän henkeä
Juon kahvia
Käperryn lämpimiin ajatuksiin

~

Pimeys
Kuva heijastuu ikkunasta
Pimeys ei ota vastaan
vaan sanoo: lähetän sinut takaisin
itsellesi
Löydä se
Älä juokse pakoon

Valo ottaa avosylin vastaan
Lämpimänä.
Ei pakota
kohtaamaan itseäsi.

Onko siellä järvi vai mitä siellä on? Huh tätä pimeää!

Säkkipimeys

En muistanut, miten pimeä Suomen marraskuu on. Lähes kymmenessä vuodessa unohdin sen zombiemaisen fiiliksen, kun kulkee pitkänkin matkan aamulla töihin täydessä pimeydessä ja kanssamatkustajat näyttävät kalpeilta zombieilta – itse varmasti pahiten. Päivällä voi työpaikan ikkunasta nähdä harmaata kajastusta ja illalla taas matkustetaan kotiin säkkipimeässä.

Kyllähän valon puute vaikuttaa mielialaan. Kuitenkaan en ole kärsinyt pimeydestä lainkaan, jos vertaa siihen tuskaan, jota uutisotsikoiden lukeminen lastemme ja nuortemme pahoinvoinnista aiheuttaa. Miten moni lapsi ja nuori kokee hylätyksi tulemista ja yksinäisyyttä.

Aihetta on jouduttu käymään läpi meidänkin perheessämme. Tuleeko sulautua joukkoon vai saako olla erilainen? Mitä tapahtuu, jos minun näkemykseni ärsyttävätkin jotakuta toista? Nuoret ovat varmasti aina joutuneet näiden kysymyksen eteen. Me vanhemmat olemme kuitenkin koko ajan enemmän tietoisia yksinäisyyden ja kiusaamisen karmeista vaikutuksista koko loppuelämään. Siksi asianlaitaan olisi puututtava aina vain ponnekkaammin. Suuri osa kouluista tekeekin voimakkaasti työtä esimerkiksi kiusaamisen kitkemiseksi.

Mutta entä me muut, me zombiemaiset kanssamatkustajat? Huomasin Aamulehden ”Puhu vanhukselle bussipysäkillä” -kampanjan. Naureskelin mielessäni tilanteita, joissa olen mennyt mukaan vieraiden ihmisten keskusteluihin vanhasta tottumuksesta. Afrikassa asiat olivat aina kaikkien asioita. Haluaisinkin oikeastaan nyt laajentaa tätä Aamulehden kampanjaa näin: ”Puhu nuorille pimeydessä!”. Kaikkihan me uskallamme alkaa puhua vanhuksille, mutta meidän pitäisi puhua nuorillemme myös.

Kaikki tiedämme hymyn ja ystävällisten sanojen voiman. Oma lapseni kertoi, miten joku vanhus oli toivottanut hänelle bussissa hyvää viikonloppua. ”Vaikka emme tunteneet!”, ihmetteli lapseni. Hyvä mieli oli jäänyt, varmasti molemmille. Ja jos nuorelta saakin vastaukseksi vain mulkaisun, olen silti varma, että jokin on silti saattanut läikähtää hänen sydämessään. Säkkipimeyteen on saattanut pilkahtaa valoa. Me välitämme!