Anna meille rauha

Olimme järjestäneet pehmolelut sänkyyn oikeaan järjestykseen ja jäin hetkeksi sängyn viereen odottamaan lapseni nukahtamista. Kissakin kiipesi kehräämään lapsen viereen. Ikkunasta näkyi marraskuun pimeys ja kylmyys mutta myös kauneus: lumihiutaleita leijaili hiljalleen. Mieleni valtasi rauha ja kiitollisuus, mutta samalla hiipi ahdistus. Mietin nimittäin kaikkia maailman äitejä, jotka eivät voi tyynin mielin peitellä iltaisin lapsiaan nukkumaan.

Mielessäni oli esimerkiksi kolumbialainen äiti, joka kertoi joka päivä rukoilevansa Jumalalta yhtä asiaa: sitä, että hänen lapsensa pysyisivät turvassa. Perhe asuu slummimaisella alueella vuoren rinteellä Bogotán laidalla, jonne he joutuivat muuttamaan oman kotikylänsä väkivaltaisuuksia pakoon. Rikollisjengeille maksettavat suojelurahat olivat liian korkeita ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pakeneminen. Perheen vanhin poika tapettiin kun äiti ei suostunut antamaan häntä sotilaaksi. Vaan eivätpä olosuhteet Bogotán laidallakaan ole turvalliset. Pimeällä liikkuminen on todella vaarallista. Lapsia tapetaan ja katoaa. Lapset pidetäänkin visusti peltikattoisten talojen sisällä, vain kouluun voi valoisaan aikaan kävellä. Äidin huoli ei ole turha. Ongelmaa pahentaa tietysti myös se, että vanhempien on otettava vastaan lähes mitä tahansa työtä, mikä tarkoittaa usein pitkiä työpäiviä rikkaimpiin kaupunginosiin. Lapset joutuvat olemaan pitkiä päiviä yksin.

Syyt Kolumbian väkivaltaisuuksiin eivät ole mustavalkoisesti lueteltavissa, mutta oman osansa niistä kantaa myös meidän länsimaiden kulutus: jos Kolumbian kartalle piirtää pahimmat konfliktialueet sekä kansainvälisen teollisuuden, osuvat ne samoihin kohtiin. Tämä on asia, jolta itse kuluttajana mieluiten ummistaisi silmänsä ja korvansa.

Olipa motiivi syyllisyys, auttamisenhalu tai lähimmäisenrakkaus, ei sen ole niin väliä. Toivon, että voimme tuoda rauhaa myös Kolumbiaan. Jotta mahdollisimman moni äiti voisi nukuttaa lapsensa pelkäämättä, rauhassa.

Jumala, älä hylkää meitä vaan anna meille sinun rauhasi.

Oravanpyörä

Kuvassa rapsuttelen laamaa Bogotán kadulla venezuelalaisten, kolumbialaisten ja bolivialaisten kollegoideni kanssa. Meillä oli niin hauskaa, että koko kuva on vähän sumea kun kuvaaja ja kuvattavat eivät pysyneet paikoillaan.

Terveisiä siis työmatkalta Kolumbiasta. Matka oli tosi onnistunut ja paljon olisi kerrottavaa.

Niin kovasti kuin jo Senegalissa mietinkin, etten Suomessa halua heti joutua siihen kiireiseen aikataulutettuun oravanpyörään, jossa aina sopiakseen jotakin on ensin kaivettava kalenteri esille ja sitten sovittava se meno viikkojen päähän, olen silti luiskahtanut siihen samantien.
Onhan mulla kiireinen työ, pitkät lähes päivittäiset työmatkat ja muut matkat, lapsilla todella paljon harrastuksia ja niin edelleen - mutta silti. En haluaisi pyöriä oravanpyörässä ja aion vielä keksiä keinon päästä siitä pois! Saa nähdä, tuleeko se keino olemaan sellainen kuin "hengittele rauhassa kaikki junamatkat niin kyllä se siitä". Haha!

Toisaalta kai pitäisi aloittaa pohdiskelemalla sitä, mikä tekee oravanpyörän tunnun ja miettiä, onko elämä oikeasti oravanpyörää, vai vain oma mieli. Ja toisaalta, kuten rakas suorapuheinen mieheni totesi, kun valitin hänelle kiireisyyttä: "Sun pitää vaan miettiä mitä sä elämältä odotat." Onhan se nimittäin niinkin, että ihan kaikkea - puhdasta kotia ja uunissa kypsytettyä puhdasta kotiruokaa, sopivan haastavaa työtä matkoineen, aikaa ystäville, harrastuksille, taidenäyttelyille ja metsäretkille, kiireetöntä yhdessäoloa - ei ehkä voi saada kerralla. Vai voiko? Toisaalta ehkä ulkomailla juuri saimme, vai emme ehkä sittenkään, en ainakaan ikinä päässyt taidenäyttelyyn.

Räpiköin siis edelleen tämän tyyppisissä elämänkysymyksissä. Mutta tavallaan hyvä niin. Meillä ei eletä tasaista perusarkea, vaan aika seikkailuntäyteistä elämää edelleen ja monenlaisia kysymyksiä pohditaan päivittäin. Ainakin pysymme virkeinä - tai vireinä.

"Kaiken kokeneena voin sanoa, että aina on jotakin kokematta." -Matti Nykänen

Sytytä tähdet

Sytytä tähdet niille, jotka yötä käy,
joille ei viitat tiellä eikä määrä näy,

Jotka kiviin lankee, nousee
uudestaan, joita on monta, monta yli
laajan maan.

Sytytä tähdet niille yöhön
välkkymään, joiden taistelua nää ei
yksikään.

-Lauri Pohjanpää

Sama tilanne, eri kokemus

Kävelin perheeni kanssa päättyneestä urheilutapahtumasta pois Suomen syyskuun illassa. Meitä kävelijöitä oli tuhansia. Huomioni kiinnittyi siellä täällä pusikoissa virtsaaviin miehiin. Huomautin asiasta jälkeenpäin miehelleni, joka puolestaan totesi, ettei ollut huomannut mitään tai ketään. 

Ärsyynnyin, sillä näin tämän oitis tasa-arvo- ja vähemmistökysymyksenä, jossa valkoinen heteromies on sekä valtaväestö että valtaa pitävä väestönosa. Puskissa pissaavat miehet tuskin muodostavat suurta turvallisuusriskiä, mutta silti naiset joutuvat sukupuolensa vuoksi liikkumaan aina myös ympäristön turvallisuutta tutkaavat anturit tarkkoina. Valkoinen heteromies on aina turvassa ja voi kulkea laput silmillä niin halutessaan. Hänen ei tarvitse ajatella sitäkään, että puskiin pissaaminen kohdistaisi turvallisuusriskin hänelle itselleen.

Mieheni puolustautui aiheellisesti huomauttaen hänenkin asuneen pitkään Afrikassa, jossa hän oli ihonvärinsä ja ehkä muidenkin ominaisuuksiensa takia vähemmistössä ja myös silmätikkuna.

Niin, ehkä puskiinpissaaminen on lähinnä vain kyseenalainen tapa, mutta siihen päätelmään voimme kuitenkin aina tulla, että jokaisen pitäisi saada elää turvassa ja rauhassa, kuuluipa mihin tahansa vähemmistöön tai enemmistöön. Vähemmistöön kuuluminen sinänsä ei välttämättä kerro ihmisen asemasta, turvallisuudesta tai vaikuttamisen mahdollisuuksista. Toisin on niillä, jotka ovat jonkin ominaisuutensa vuoksi yhteiskunnassa syrjittyjä.

Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio antoi jälleen Suomelle suosituksia liittyen saamelaisvähemmistömme kohteluun. Komissio peräänkuuluttaa suomalaisten tietoisuuden lisäämistä saamelaisuudesta. Saamelaiset joutuvat Suomessa edelleen vihapuheen kohteeksi.

Vihapuhe on loukkaavaa ja lisää myös turvattomuuden tunnetta. Maailma ei ole turvallinen vihapuheen kohteeksi joutuvalle. Oma korsi ei siis ole kannettu kekoon laittamalla laput silmille ja ajattelemalla siten, ettei ainakaan pahenna tilannetta. Olisi parempi etsiä tietoa, kuunnella ja oppia ymmärtämään ympärillä eläviä vähemmistöjä. Lopultahan tieto auttaa ymmärtämään. Toisen osaan asettuminen voi olla aika avartavaa.