Kathmandu Fun Park

Meillä oli tänään - alkuperäisten suunnitelmien kariutuessa - "lapset päättää" -päivä. Ensin Minttu ja Santtu puuskahtivat onnellisina, että ollaan koko päivä kotona, eikä lähdetä minnekään, mutta Siirin toivoessa ratsastamista, Minttu ja Santtukin alkoivat miettiä muita vaihtoehtoja. Mintun ehdotuksesta lähdimme tutustumaan Kathmandun huvipuistoon, jossa tiesimme olevan myös poniratsastusta. Muuta emme paikasta tienneetkään. Riikan ja Eevin saimme mukaamme.

Pohdimme Riikan kanssa, että lapset ovat kyllä mahtavia: he ovat onnellisia ruostuneissa huvipuistolaitteissa istuessaan, eivätkä ajattele, miten suomalaisen silmin surkeita laitteet oikeastaan ovat. Meitä aikuisia huvitti - ja kauhistutti - laitteiden kunto ja käyttötapa: esimerkiksi Viking-laivaa pyöritettiin osittain mekaanisesti ja laitteen käyttöhihna vain letkui mukana. Laitteessa ei luonnollisesti ollut minkäänlaisia turvakaaria sivuilla ja matkustajat lisäsivät jännitystä, eivät vain käsiä heiluttelemalla, vaan myös seisomalla. Paras oli mielestäni kuitenkin maailmanpyörä, jossa ihmiset kiljuivat, eivät korkeuden, vaan vauhdin huimaamina. Korit vaan keikkuivat, kun pyörää pyöritettiin täysillä! Koko hökötys surisi ja vaappui... Myös tavallinen ponikaruselli pyöri lujaa vauhtia!

Viking-laivan käyttöhihna oli kovilla.

Hauska oli myös kummitus"juna": jätesäkeistä ja pellinpaloista kyhätty pimeä tunneli, jossa lipunmyyjä kävi välillä heittämässä hiekkaa tunnelissa kulkijoiden päälle. Kummitustalon musiikki oli kyllä selkäpiitä karmivaa.

Karmaiseva kummitustalo.

Sieltä Heikki tulla putkahti takaisin päivänvaloon!

Päivä oli oikein hauska, vaikka Fun Park ehkä vähän masentava paikka: itse en voinut olla ajattelematta koko kehitysmaa-kontekstia kaikkea sitä likaisuutta ja huonokuntoisuutta katsellessani. On tärkeää iloita siitä, mitä on. Toisaalta tavallinen nepalilainen lapsi ei pääse koskaan edes Fun Parkiin tai vastaavaan. Me länsimaiset olemme tottuneita niin paljoon ja niin hyvään. Mutta kuten tiedämme, kaikki se paljous tuskin tuo onnea. Mikä on tavoiteltava aineellisen hyvän määrä? Onko se perinteinen "koulu, klinikka, kirkko"? Onko se päivittäinen ruoka? Mistä kaikesta itse voisi luopua, vai onko järkeä luopua mistään? Meillä perjantai-iltana kyläillyt nepalilainen ystävämme kertoi lapsena uineensa Bagmati-joessa 20 vuotta sitten. Tällä hetkellähän Bagmati on todella kammottavassa kunnossa. Täällä monet ihmiset heittävät roskansa vain kadulle. Milloin ympäristökysymykset tulevat oikeasti tärkeiksi? Onko oikein ajaa ja edistää ihmisoikeuksia ajatellen, että hyvinvoiva ihminen osaa (ja mikä tärkeintä, haluaa) ottaa myös ympäristön huomioon?

"...jos joltain puuttuu, silloin tehtäväs on antaa, sillä oikein teet kun omastasi jaat..." 

Pienten lasten meikkaustyyliä...

Siiri pääsi ratsastamaan, ja myös mm. keinumaan. Täällä ei tosiaan ole puistoja tai viheralueita, leikkipuistoista puhumattakaan, joten keinuminen ja liukumäen laskeminen ovat harvinaista herkkua. Santtu sai pelata huvipuistopelejä, ja voitti niistä mm. nuudeleita ja tavallisen lyijykynän. Minttu pääsi laitteisiin.

Pallopelin palkintohylly.

Palkintoina nuudeleita, suklaata ja keksejä.

Takaisin naapurikahvilassamme, U Cafessa. Strawberry soda.

Toisinaan kahvilanpitäjä saa hätistellä lehmiä pois pihalta. Aina yhtä jännittävää!

Kahvilassa

Perjantai oli tavallinen päivä, mutta päivään sisältyi pieni luksus-hetki: kävin Mintun ja Santun kanssa kolmistaan kahvilassa koulun uintiretken ja Mintun enkuntunnin välissä. Enkuntunnilta olikin sitten jo kiire omalle kielitunnilleni.

@ Hermann Helmers Bakery

On hauskaa olla välillä "isojen" lasten kanssa rauhassa. Ehdimme yhdessä miettiä monta asiaa ja minä välillä huomasin vaipuvani omiin aatoksiini ja palaavani johonkin ajatukseen, jota en ollut kaikessa tässä kiireessä ehtinyt ajatella loppuun.

Santtu Santelipuu

Mistelinoksalla suklaacroissantia hampaissa.

Koira katseli meitä miettiväisenä tassut ristissä.

Kirjoitan ulkomaantyön erikoistusmiskoulutukseen lopputyötä aiheesta "Lasten kokemukset muuttamisesta - sadutuksen keinoin". Aihe on tärkeä ja mielenkiintoinen, vaikka tuon lopputyön puitteissa tulenkin vain vähän raapaisemaan sitä - aiheen syvempi pohdinta olisi varmasti hedelmällistä.

Sadutuksessa ei ole kyse satujen lukemisesta, vaan siitä, että lapset saavat kertoa omia satujaan tai tarinoitaan, jotka aikuinen kirjaa paperille juuri siten, kun lapsi ne kertoo. Mutta mitä satuihin tulee, ehkä lastemme tämän hetkisestä ajatusmaailmasta kertoo jotakin heidän tämän hetken suosikkikirjansa (varsinkin Mintun): Kuka lohduttaisi Nyytiä? Minuakin alkaa kirjaa lukiessa aina surettaa Nyyti, joka päättää olla pelkäämättä ja sitten kiukkuisena - kiukkuisena ei pelota - puree mörköä hännästä.

Kansainvälinen arki

Mintun ensimmäinen balettikerta Kathmandu Children’s Ballet Schoolissa meni hienosti, sillä opettaja oli iloinen ja nauravainen ja eräs japanilainen tyttö tuli heti ottamaan Minttua kädestä ja vei hänet mukanaan liikuntasaliin. Tänään puolestaan alkoi Mintun englanninkielen tukiopetusryhmä, joka sekin sujui mainiosti, sillä Minttu löysi heti Etelä-Korealaisen tytön, jonka kanssa löivät hynttyyt yhteen. Lauantaina on tiedossa nepalitytön synttärit ja sunnuntaina amerikkalaisen tytön synttärit. Mahtavaa. (Vaikka tietenkin Suomen ystäviä ja Ella-bestistä on jatkuva ikävä.)

Siiri alkaa olla hyvää pataa Dilun ja Dambarin kanssa ja Siiri aina iltaisin kyseleekin, että ”Bambar, Tiuu?” (Vaikka osaa kyllä sanoa d:n.) Tänään Dambar ja Siiri mm. siivosivat makuuhuoneen parvekkeeltamme pois pesän, jonka pulupariskunta oli romanttisesti sinne kyhännyt. Usein he myös pesevät katollamme nukkeja ja vaatteita, tai sitten lähtevät tielle katsomaan lehmiä, busseja ja traktoreita. Siiri toistelee monia nepalinsanoja ja yhtenä päivänä Siiri esitteli minulle, missä ovat silmät, korvat, suu ja nenä nepaliksi!

Minä taas yritän välillä kuunnella omaa nepalin-puhettani ulkopuolisen korvin todetakseni, että o-ou, jos joku puhuisi tuolla samalla tyylillä suomea, niin höh, aika hölmöltä kuulostaisi. Mutta ei voi mitään – kaikki vaiheet on käytävä läpi.

Mitäs kaikkea muuta?

-          Sanomalehdessä on tänään luku 33 – päivää aikaa perustuslakiin, ja paljon on taas mielenosoituksia ilmoitettu pidettäviksi.

-          Lattiastamme kuuluu kovaäänistä narskutusta, joka kuulemma on ”joku hyönteinen, joka siellä mutustelee lattiaa tai kattoa”, miten sen nyt ottaa.

-          Meistä melko kaukana, mutta kuitenkin meidän kaupunginosassamme, on pitkään rakennettu isoa jykevää Rato Machindranatha Jatra-nimistä sateenjumalaa. Tuo korkea pyörillä liikkuva hökötys on minun ja Mintun mielestä ollut aika pelottava ilmestys, ja nyt kyseistä jumalaa kuljetellaan ympäri kaupunkia ja aina joka paikassa, jonne jumala saapuu, ihmiset juhlivat. Saimme kehotuksen pysyä poissa hökötyksen tieltä – ei tarvitse kahdesti kehottaa.

-          Kaipaan Suomen viranomaisia. Kaipaan virallisen tahon määritelmiä siitä, mikä on sallittua ja mikä ei, mitä minkäkin ikäisenä saa tehdä ja mitä ei, mikä on terveydelle haitallista ja mikä ei. Kaipaan liikennevaloja. Kaipaan järjestystä. Olen suomalaisempi kuin kuvittelin.

Jonnekin menossa...

Apteekki

Täytyy kumartua mahtuakseen apteekinovista sisälle.

Siiri ja "Tiuu".

Hatti-parka joutuu punkkien takia säännöllisesti pesulle.

Siiri pesee nukkejaan.

"Mikäs tässä kölliessä.", Ulla ja Elli tuumaavat.

Sirkus, jossa oli paljon Intiasta pelastettujen nepalinuorten akrobaattisia esityksiä.

Hattikin on kasvanut!

Nagarkot-Dhulikhel-Namobuddha, 2 pv, n 25 km ja 13 h vaellusta.

Hienoa seuraa, ihanat lapset, upeita maisemia, iloisia ihmisiä, raikasta ilmaa, rauhaa ja fyysistä rasitusta. Mitä sitä voisi muuta toivoa. Viime viikonloppuna oli meidän perheen aika lähteä ensimmäiselle vaellukselle, vaeltamisen luvatussa maassa. Testataan samalla miten blogimme kestää hieman suurempaa kuvien määrää. Kuva kertoo kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa, mutta palautetta saa antaa, kuvia olisi voinut olla vielä paljon enemmänkin.

Matkaan lähdettiin lauantai aamuna kotoa tutulla ja turvallisella punaisella taxilla (täällä on muutamia hieman isompia taxeja ja yhden näistä olemme saaneet luottotaxiksemme mukavalla kuskilla). Parin tunnin ajelun ja ruuhkan (täällä oli lauantaina äitienpäivä, joka jo heti aamusta aiheutti paikoin odottelua) jälkeen saavuimme noin 35 km päähän Nagarkotin kylään. 4 aikuista, 4 alle 6 vuotiasta lasta ja opas. Kolme lapsista selässä, Minttu-mahtava kävelemässä ja oppaalle sitten me annoimme pienen rinkkamme, jossa oli mielestämme välttämätön matkasta selvitäksemme. Reitistö oli osa pidempää Suomen Ladun viitoittamaa tietä (näitä Suomen Ladun viitoittama reittejä meidän tuli Annin kanssa jo talsittua Kilimanjarollakin) ja koko reitin pituus on muistaakseni  5 tai 6 vaellus päivää. Me siis lähdimme katsastamaan tästä osaa ja samalla testaamaan olisiko porukastamme pidempienkin vaellusten tekijäksi. Kirkkaalla säällä sivullamme olisi koko matkan näkynyt Himalajan vuoristo koko mahtavuudessaan (tähän aikaan vuodesta siis vuoria ei pahemmin ole näköpiirissä, ennen ilmaa puhdistavia kesäsateita) ja  iloisena yllätyksenä  näimme sentään muutaman lumihuipun sunnuntai aamuna hotellimme parvekkeelta.

Kyseisen 18 km vaelluksen aikuinen tekee sellaisessa 5 tunnissa, me saimme rauhallisella vauhdilla ja runsailla tauoilla käytettyä aikaa 8 tuntia. Tämä oli meidän porukalle kuitenkin täydellinen vauhti ja auringon laskiessa oli sopiva aika päästä perille. Saimme rauhassa nauttia maisemista, höpöttelystä ja herkullisista eväistä, hotellilla emme olisi enempää aikaa tarvinneetkaan. Reitti kulki pienillä teillä, pengerviljelysten keskellä, pikkukylien läpi, talojen pihalta ja metsäpoluilla. Korkeimmillaan kävimme 2100 m:ssa. Säiden täällä jo lämmetessä (lämpötila on ollut jo 30 asteen paikkeilla), saimme olla todella onnellisia pilvisestä päivästä ja tuulesta, joka sopivasti viilensi vaellusta. Puolessa välissä, pitkän ja matkan rankimman nousun jälkeen  mietin, miten Minttu-mahtavamme mahtaa jaksaa loppuun asti, mutta ihmemarjojen (Suomen vadelmia vastaavia, keltaisia marjoja poimimme (ja varsinkin Minttu) todella piikikkiäistä pensaista) voimalla, joita tosiaan jo Maolaississitkin sisällissodan aikana söivät, Minttu käveli koko matkan. Illalla klo 18 pääsimme perille ensimmäiseen määränpäähän ja ruuan sekä lämpimän suihkun jälkeen uni maistui.

Aamuveryttelyn ja aamupalan jälkeen, käkien kukkuessa (käkiä täällä on tosi paljon ja täällä niitä myös näkee) olimme jälleet illan epäilyistä huolimatta valmiina matkaan. Päivän ja matkan lopullisena päämääränä oli siis komea Namo Buddhan luostaritemppeli. Päätimme matkaa hieman helpottaaksemme ottaa paikallisen bussin ensimmäiselle tieosuudelle ja meidän perheellemme tämäkin oli uusi ja jännittävä kokemus. Lapset – ja Anni - vain riisisäkkien päälle istumaan ja matkaan. 4 km bussimatkan jälkeen lähdimme sitten taas nousemaan rinnettä ylös. Paikallisten elämää ihmetellen ja maisemia ihaillen vaelsimme 5 h, ennen kuin päämäärä viimein koitti. Kuten Teressa jo kirjoittikin, päämäärään on aina hieno tunne päästä ja varmastikaan ei ollut viimeinen vaellus, jonka tässä maassa teimme. Kotimatkakin oli vielä kokemus sinänsä, vanha jeeppi, pomppiva kyyti takakontissa ja kiertotiet. Sitten Siirillekin kävimme vielä ottamassa varmuuden vuoksi rabies rokotteen, kun yksi hassu koira pääsi yllättäin nuolemaan Siirin naarmuista jalkaa. Tämän jälkeen pimeät Kathmandun kadut. Jumalatoteemin rakentamisen aiheuttama valtava ruuhka. Ajo kuoppaan (en vieläkään ymmärrä tuuriamme, että pääsimme siitä ylös ilman apua). Kolari (tämäkin olisi jo tarina sinänsä), josta jutustelun jälkeen (syyllistä täällä on mahdoton löytää) naarmuuntunut taxi lähti pois, huomataksemme yhtäkkiä sen meitä jälleen seuraavan ja perille päästyämme kuskimme maksavan valtavan 500 nrp:n korvauksen (eli siis 5€)).

Ensimmäinen vaellus siis takana ja kaikkein hienointa oli todeta Minttu-mahtavan kävelleen koko matkan sekä myös muiden lasten hieno jaksaminen (sekä myös aikuisten J. Siis kohti uusiia seikkailuja. Todettuamme Mintulle, että seuraavaksi sitten Everestille, Minttu vastasi että älä isi viitti, mennään ny kuitenkin Annapurnalle (8091m.) ensin!

Ja siis ne kuvat:

Iloinen kolmikko matkalla uusiin seikkailuihin!

Meillä kantamukset selässä, mutta ilme ei siltikään aina näin iloinen.

Kiitos Suomen Ladun saimme aina välillä (siis kerran) tietää missä mennään.

Onnellinen välipalahetki!

Vielä jaksaa hymyillä :)

Matkalla alas taas noustaksemme ylös.

Pengerviljelystä.

Portaita tässä maassa riittää ja välillä tuntui, että alaspäin meno otti kovemma kuin ylöspäin (paitsi yhdellä).

Ihmemarja, joka kylläkin aiheutti kohtuulliset naarmut käsiin.

Villieläimet olivat tällä kertaa pienemmästä päästä, mutta perhosia ja lintuja kyllä riitti.



Ja eikun ylös.

Takana näkyvää reittiä oli aina mukava katsella.

Tälle huipelle ehdin minä ensin!

Kaverukset keskustelemassa päivän kokemuksista.

Näitä polkuja kulkee niin eläimet, ihmiset, sekä kaikki mitä viljelykseen tarvitaan.

Matkalla on aina hyvä vähän verytellä, eiku miten se oli?

Viimeinen paussi ja viimeiset eväät.

Mulla on kyllä sua hienompi hattu!

Linja-autossa on tunnelmaa.....

Meiän bussissa oli riisiä sisällä ja ulkona.

Toisissa ihmisiä.

Toisen päivän ensimmäinen nousu.

Täällä monilla on isot korvat, mutta katoppa näitä!

Kevättöitä!

Matkalla koirat muuttuivat miehiksi, sheikit punaniskoiksi.

Määränpää.

Melkein perillä ja hymyä riittää edelleen!

Namo Buddha

Täällä Buddha siis kuoli, syntyäkseen uudelleen Lumbinissa.

Matka kotiin alkakoon.

Reippaat Ässät rokotuksessa

Kello lähestyi kymmentä, mutta yhteinen matka oli kiva päättää herkulliseen ateriaan!