Huh, kiirettä.
Tai ei nyt oikeastaan niinkään. Monta asiaa on kesken ja työn alla, mutta olemme jotenkin - ainakin toistaiseksi - osanneet olla stressaamatta. Asia, kaappi, työtehtävä, tapaaminen, meno ja päivä kerrallaan. Kyllä se tästä. Elämä on nyt taas tässä kohtaa tällaista järjestelemistä ja tunteita täynnä; elämää kumminkin.
Meillä on Heikin kanssa vuosien varrella aika toimivaksi tullut hyvä työnjako. Minun onneni on mies, joka saa aikaan ja hoitaa homman kuin homman. Hän on jo sopinut rahtiasiat ja laatikoiden hankkimiset. Mittaillut tavarat ja miettinyt, mihin mikäkin menee. Hän on myynyt jo melkein kaikki ne, mitkä päätimme myydä. Minä puolestani varaan ja hoidan koulujutut, lääkärikäynnit, otan selvää tarvittavista rokotuksista ja lääkkeistä. Lasten kanssa olen käynyt jo suurimman osan leluista ja vaatteista läpi.
Omista tavaroista luopuminen on jälleen kerran raastava ja tuskallinen mutta (toivottavasti) hyvä prosessi. Olen yrittänyt aloittaa prosessin niin ajoissa, että lapset saavat aikaa luopua siitä, mistä on yhdessä päätetty luopua. Toisaalta iloitsen myös heidän asenteestaan. "Meillä on paljon kaikkea ja monella nepalilla ei ole yhtään!" toteaa kuopuskin. Annamme suuren osan tavaroistamme eteenpäin.
Olemme myös pitkään yhdessä miettineet, missä paikoissa pitäisi Nepalissa vielä ehtiä käydä ja keitä kaikkia tavata. Lastemme synttärijuhliin panostamme, sillä ne ovat hyvä tilaisuus lapsille saada ystävät vielä kerralla koolle. Pääsiäisen trekillä Annapurnalla (en ole siitäkään ehtinyt tänne kirjoittaa - voi missä maisemissa taas kuljimmekaan!) hyvästelimme Annapurnan, Pokharan ja Temple Treen koko henkilökunnan. Toisaalta - ystävien kanssa olemme jo suunnitelleet, milloin tulemme takaisin Nepaliin vähän isompien lastemme kanssa. Ei lähdön tarvitse olla lopullinen.
Itselläni kyllä kurkkua kuristaa monissa yllättävissäkin tilanteissa. Yhtäkkiä nepalin kieli on niin rakas ja joudun tekemään surutyötä siitä luopumisen suhteen. En usko saavani pidettyä nepalia aktiivisena kovinkaan helpolla enää Nepalista muuton jälkeen. Kurkkuani kuristaa tilanteissa, kun ihmiset, jotka eivät ole kuulleet lähdöstämme, hämmästelevät, että "Ettehän te voi olla lähdössä!". On totta, että expat-piireissämme me olemme jo Nepalin-konkareita. Suurin osa alun ystäväpiiristämme asuu jo muualla. Mutta koko ajan on tullut myös uusia, mahtavia ihmisiä. Kurkkuani kuristaa kun koulun jalkapallovalmentaja - joka muutenkin on maailman sympaattisin nepalimies - tuli sanomaan, ettei hän anna meidän lähteä. Santusta piti tulla brittikoulun jalkapallojoukkueen kapteeni! Asia oli jo selvä!
Voi nyyh. Lapsille olen yrittänyt sanoa, että eikö ole hyvä lähteä silloin, kun olisi hyvä jäädäkin. Santtu - juuri tämän jalkapallokapteenitapauksen jälkeen - ei ollut samaa mieltä. "Mieluummin lähtisin niin, että olisi itsestään selvää, että haluan lähteä."
Kathmandussa on taas kovin kaunista. Jakarandat ja kaikki kukat kukkivat. Toisaalta, viime yönä heräsimme taas sydän rinnasta irroten maanjäristykseen. Olin itse aivan unessa ja säntäsin hädissäni ylös, mutta en tajunnut, minne piti mennä. Heikillä toimi järki ja hän huusi ohjeet. "Sinä Santun huoneeseen, minä Mintun!" (Siiri nukkuu meidän huoneessamme.)
Luin uutisista taas levottomuuksista Etelä-Nepalissa. Tunnen syyllisyyttä siitä, kun tajuan, etten olekaan asiasta enää niin kovin kiinnostunut vaan avaan viereen uutisikkunan, jossa kerrotaan Senegalin uutisia.
Tänä aamuna olimme taas uimassa vakiopaikassamme kukkivien jakarandapuiden alla. Päätin jossakin vaiheessa kutsua lapset ystäviensä luota hetkeksi istumaan varjoon. Aloimme leikkiä laiva on lastattu-leikkiä siten, että piti sanoa asioita, joita tulee Nepalista ikävä. Leikki jatkui pitkään. Kurkkua kuristaen kuuntelin lasten sanomia juttuja. Kaikki ystävät, Dilu, koirat, koulu, vuoret, trekit, pyöräily yhdessä kouluun joka arkiaamu, äidin työpaikka koulun vieressä, ruoka (riisi! mainitsi kuopus itsestäänselvästi), ystävälliset ja kivat ihmiset, pikkukaupat..... Lista oli pitkä ja ihana. Kuulosti ihan elämältämme. Sitten vaihdoimme asioihin, joita ei tule Nepalista ikävä. Aluksi oli hauskaa: roskat ja pahat hajut! Liikenne ja moottoripyörät! Bagmati-joki! Ilmansaasteet! mutta yhtäkkiä, kahden kierroksen jälkeen, ei kukaan enää keksinytkään mitään.
"Äiti, mihin nämä lastatut laivat lähetetään?" Ennenkuin ehdin vastata, sanoi keskimmäinen: "Se laiva, johon lastasimme ne kaikki Nepalin-elämän hyvät asiat, seilaa mukanamme aina. Se seilaa mukanamme Senegaliinkin." (Menin sanattomaksi.) Laivan, johon lastasimme ne huonot puolet, päätimme olevan sellainen, josta päästämme iloisina irti. Sen laivan köysi on irrotettu ja päästämme laivan seilaamaan. Mutta sen toisen laivan köysi puolestaan on kiinnitetty tiukalla solmulla kunkin meidän sydämeen.
Tai ei nyt oikeastaan niinkään. Monta asiaa on kesken ja työn alla, mutta olemme jotenkin - ainakin toistaiseksi - osanneet olla stressaamatta. Asia, kaappi, työtehtävä, tapaaminen, meno ja päivä kerrallaan. Kyllä se tästä. Elämä on nyt taas tässä kohtaa tällaista järjestelemistä ja tunteita täynnä; elämää kumminkin.
Meillä on Heikin kanssa vuosien varrella aika toimivaksi tullut hyvä työnjako. Minun onneni on mies, joka saa aikaan ja hoitaa homman kuin homman. Hän on jo sopinut rahtiasiat ja laatikoiden hankkimiset. Mittaillut tavarat ja miettinyt, mihin mikäkin menee. Hän on myynyt jo melkein kaikki ne, mitkä päätimme myydä. Minä puolestani varaan ja hoidan koulujutut, lääkärikäynnit, otan selvää tarvittavista rokotuksista ja lääkkeistä. Lasten kanssa olen käynyt jo suurimman osan leluista ja vaatteista läpi.
Omista tavaroista luopuminen on jälleen kerran raastava ja tuskallinen mutta (toivottavasti) hyvä prosessi. Olen yrittänyt aloittaa prosessin niin ajoissa, että lapset saavat aikaa luopua siitä, mistä on yhdessä päätetty luopua. Toisaalta iloitsen myös heidän asenteestaan. "Meillä on paljon kaikkea ja monella nepalilla ei ole yhtään!" toteaa kuopuskin. Annamme suuren osan tavaroistamme eteenpäin.
Olemme myös pitkään yhdessä miettineet, missä paikoissa pitäisi Nepalissa vielä ehtiä käydä ja keitä kaikkia tavata. Lastemme synttärijuhliin panostamme, sillä ne ovat hyvä tilaisuus lapsille saada ystävät vielä kerralla koolle. Pääsiäisen trekillä Annapurnalla (en ole siitäkään ehtinyt tänne kirjoittaa - voi missä maisemissa taas kuljimmekaan!) hyvästelimme Annapurnan, Pokharan ja Temple Treen koko henkilökunnan. Toisaalta - ystävien kanssa olemme jo suunnitelleet, milloin tulemme takaisin Nepaliin vähän isompien lastemme kanssa. Ei lähdön tarvitse olla lopullinen.
Itselläni kyllä kurkkua kuristaa monissa yllättävissäkin tilanteissa. Yhtäkkiä nepalin kieli on niin rakas ja joudun tekemään surutyötä siitä luopumisen suhteen. En usko saavani pidettyä nepalia aktiivisena kovinkaan helpolla enää Nepalista muuton jälkeen. Kurkkuani kuristaa tilanteissa, kun ihmiset, jotka eivät ole kuulleet lähdöstämme, hämmästelevät, että "Ettehän te voi olla lähdössä!". On totta, että expat-piireissämme me olemme jo Nepalin-konkareita. Suurin osa alun ystäväpiiristämme asuu jo muualla. Mutta koko ajan on tullut myös uusia, mahtavia ihmisiä. Kurkkuani kuristaa kun koulun jalkapallovalmentaja - joka muutenkin on maailman sympaattisin nepalimies - tuli sanomaan, ettei hän anna meidän lähteä. Santusta piti tulla brittikoulun jalkapallojoukkueen kapteeni! Asia oli jo selvä!
Voi nyyh. Lapsille olen yrittänyt sanoa, että eikö ole hyvä lähteä silloin, kun olisi hyvä jäädäkin. Santtu - juuri tämän jalkapallokapteenitapauksen jälkeen - ei ollut samaa mieltä. "Mieluummin lähtisin niin, että olisi itsestään selvää, että haluan lähteä."
Kathmandussa on taas kovin kaunista. Jakarandat ja kaikki kukat kukkivat. Toisaalta, viime yönä heräsimme taas sydän rinnasta irroten maanjäristykseen. Olin itse aivan unessa ja säntäsin hädissäni ylös, mutta en tajunnut, minne piti mennä. Heikillä toimi järki ja hän huusi ohjeet. "Sinä Santun huoneeseen, minä Mintun!" (Siiri nukkuu meidän huoneessamme.)
Luin uutisista taas levottomuuksista Etelä-Nepalissa. Tunnen syyllisyyttä siitä, kun tajuan, etten olekaan asiasta enää niin kovin kiinnostunut vaan avaan viereen uutisikkunan, jossa kerrotaan Senegalin uutisia.
Tänä aamuna olimme taas uimassa vakiopaikassamme kukkivien jakarandapuiden alla. Päätin jossakin vaiheessa kutsua lapset ystäviensä luota hetkeksi istumaan varjoon. Aloimme leikkiä laiva on lastattu-leikkiä siten, että piti sanoa asioita, joita tulee Nepalista ikävä. Leikki jatkui pitkään. Kurkkua kuristaen kuuntelin lasten sanomia juttuja. Kaikki ystävät, Dilu, koirat, koulu, vuoret, trekit, pyöräily yhdessä kouluun joka arkiaamu, äidin työpaikka koulun vieressä, ruoka (riisi! mainitsi kuopus itsestäänselvästi), ystävälliset ja kivat ihmiset, pikkukaupat..... Lista oli pitkä ja ihana. Kuulosti ihan elämältämme. Sitten vaihdoimme asioihin, joita ei tule Nepalista ikävä. Aluksi oli hauskaa: roskat ja pahat hajut! Liikenne ja moottoripyörät! Bagmati-joki! Ilmansaasteet! mutta yhtäkkiä, kahden kierroksen jälkeen, ei kukaan enää keksinytkään mitään.
"Äiti, mihin nämä lastatut laivat lähetetään?" Ennenkuin ehdin vastata, sanoi keskimmäinen: "Se laiva, johon lastasimme ne kaikki Nepalin-elämän hyvät asiat, seilaa mukanamme aina. Se seilaa mukanamme Senegaliinkin." (Menin sanattomaksi.) Laivan, johon lastasimme ne huonot puolet, päätimme olevan sellainen, josta päästämme iloisina irti. Sen laivan köysi on irrotettu ja päästämme laivan seilaamaan. Mutta sen toisen laivan köysi puolestaan on kiinnitetty tiukalla solmulla kunkin meidän sydämeen.
