Iloista, rauhallista, turvallista Joulua!

Aiomme tänä jouluna keskittyä joulurauhaan, yhdessäoloon ja kaikkeen tutusta ja turvallisesta nauttimiseen. Hyvää Joulua!

Minttu, Santtu ja Siiri saivat kasvattaa omat hyasintit. Kiitos mummille joulukukista!

Tytöt kuusenhakumatkalla.

Sirppu kuusenkoristelijana.

Hampurilainen!

Näimme muuten valokuvia tulevasta Katmandun-kodistamme. Aika hulppealta ja tilavalta vaikuttaa! (Me nimittäin olemme lähekkäin viihtyvää perhetyyppiä.) Mutta palataan Katmandun asioihin taas myöhemmin.

Loppuun taas parivaljakko Simojoki-Kaskinen -tuotantoa:

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut. Taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus. Muistojen virta, lapsuuden sadut. Sanoma joulun on uusi mahdollisuus!

Joulu on taas, riemuitkaa nyt! Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton. Joulu on taas! Kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen. Tulkoon Jeesus herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.

Tahtoisin päästä paimenten mukaan. Unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu kun koitti, tiesikö kukaan. Tuo ensi joulu sai muuttaa historian.

Ikuisen joulun jos tahdot löytää, sydämes avaa ja kohtaat Vapahtajan. Et löydä kultaa, et juhlapöytää. Löydät vain seimen, ja tallin koruttoman."

Huh

Raskas viikko on takana. Viime viikon lopulla kävimme koulutuksessa ja nyt tämä viikko on ollut ulkomaantyöntekijöiden perehdyttämistä. Päivät ovat olleet pitkiä ja tiiviitä ja asia tärkeää. Moni käytännön asia on edennyt, ja toiset toisaalta ottaneet vähän takapakkia. Oma kipukynnys huonoihin muutoksiin tuntuu olevan aika matalalla tällä hetkellä. Mutta onneksi meitä on kaksi: kun toinen ei jaksa eikä muista, toinen voi ottaa ohjat käsiin.

Ihanaa on se, että Lähetysseurassa ollaan iloisia lähdöstämme. Saamme kuulla olevamme odotettuja ja lähtevämme tekemään tärkeää työtä. Saamme kokea työn jatkumoa kun eläkkeelle jäävät Nepalin lähetit siirtävät meille vastuuta. Itse olen edelleen todella innostunut omasta työnkuvastani ja oikein odotan pääseväni tositoimiin! Toisaalta, first things first, eli toivotaan, että löydämme mukavan nepalilaisen lastenhoitajan ja koulut alkavat sujua ja pysymme suht koht terveinä ja... Huolta riittää!

Huumori auttaa jaksamaan. Kuuntelimme Heikin kanssa silmät pyöreinä THL:n tohtorin pitämää luentoa aiheesta: "Pitkäksi ajaksi kehitysmaahan - kuinka pysyn terveenä?" ja jossain vaiheessa Heikki totesi: "Hmm. Ai keltakuumetta ei ole Nepalissa. Keltakuumetta ei ole Nepalissa. Ensimmäinen tauti, jota siellä ei ole! Jee! Tätä ei tartte kuunnella!" Käytännössä kaikki muut maailman taudit ja taudinaiheuttajat siellä sitten ovatkin. Paitsi punkit!




Saimme mahtavan tuliaispaketin Katmandusta. Kiitos Marjo!


Minttu ja Santtu toivovat usein, että leikimme "Nepalin tietovisaa". Tämä tarkoittaa, että teemme kysymyksiä, joihin he sitten vastaavat, ja vastauksesta riippuen huudamme joko "jee" tai "buu". Kysymykset ovat tällaisia kuten: "Saako Nepalissa juoda vettä hanasta?" "Saako Nepalissa koskea koiriin ja kissoihin?" "Miten esittäydytään englanniksi?". Ehkä tammikuun lopussa kruunaamme perheemme Nepalineron!

Sain Lähetysseurasta lastenkirjan "Veikko-vaarin antiloopit" (tekijöinä Reinikainen, Tikka, Inovaara). Ihana kirja! Sisälehdellä kerrotaan kirjasta ja sanotaan mm. seuraavasti: "Kun on aika palata Suomeen, vieraasta on tullut tuttua ja Suomesta vähän vieras. Mutta ehkä olet saanut paremmin näkevät silmät, paremmin kuulevat korvat ja entistä ymmärtäväisemmän sydämen." Voisiko tuota paremmin sanoa.

Luin kirjaa tänään lapsille, välillä itkin, välillä nauroin, enkä olisi lopettanut lukemista ollenkaan. Onko joku seurannut elämäämme kärpäsenä katossa? Niin tutuilta nämä ajatukset tuntuivat! Tässä kirjan ensimmäinen runo:

Nyt sitä mentiin

Vatsassa kiertää perhonen suuri,
eteisen täyttää laatikkomuuri.
Tuleeko minun sänkyni mukaan?
Ei sitä täällä kaipaa kukaan.

Kainalossani matkustaa nalle.
Minne se nyt joutui, pöydänkö alle?
Jännittää koko muuttaminen,
väsyttää loputon pakkaaminen.

Leikkimökki ei mahtunut kyytiin,
netin kautta se vieraille myytiin.
Nuken sänky ja pikkuinen tuoli,
ne isä muuttoautoon huoli.

Äidin kädessä lentolippu,
toisessa paksu passinippu.
Lentokentälle kuljettaa taksi,
laukkuja täynnä takapaksi.

Lupasin laittaa kortin sieltä.
Harjoitukseksi kieputan kieltä:
one, two, three ja lopuksi ten,
kovalla äänellä laskeskelen.

Osaan sanoa hi ja good bye,
menihän oikein, kyllä kai.
Aika suunnata maailmalle,
portille jää naapurin Kalle.

Ei oo kiva! Tästä talosta on jo viety kaikki sohvat ja mä saan nukkua rahin päällä, höh.

Meillon jo kuusikin. Koristeltukin jo useampaan otteeseen...

Voittaja on valitus

Jaahas, kirjoitanpa lapuille muutamia aiheita, joista voisin kaikista kirjoittaa ja suoritan näistä lapuista arvonnan. Katsotaan, mikä aihe voittaa... Isomummon hattu toimikoon taas kerran lappujen paikkana, onnettarena toimin minä. Ja voittaja-aihe on... Valitus! Hyvä! Kerrankin saan valittaa oikein luvallisesti, enhän voinut mitään tälle arvonnan tulokselle.

Noniin, mistäs minun pitikään valittaa... Olen iloinen siitä, että olemme molemmat Heikin kanssa hyvinkin positiivisia ihmisiä. Yleensä näemme asiat ennemmin positiivisina kuin negatiivisina. Tämä on suuri voimavara elämässä, sillä valittaminen ja katkeroituminen on kuluttavaa ja vie voimia.

Enkä oikeastaan nytkään aikonut valittaa. Aion kirjoittaa negatiivisista tuntemuksista, joita lähtöömme liittyy. Toiset tunteet voivat toki olla yhtä aikaa toisaalta onnellisia ja toisaalta surullisia, eikö haikeuskin ole vähän sellainen tunne. Toisinaan ajattelen, että kaikkien ihmisten pitäisi saada kokea tällainen "lähteminen". Asiat saavat aivan uusia ulottuvuuksia ja merkityksiä ja kaikki oikeasti tärkeä tiivistyy ja selkiytyy. Mutta on silti niin surullista lähteä. Voin vain kuvitella, miten ikävä kaikkia rakkaita ihmisiä tulee. Miten kurkkua kuristavalta tuntuu se, että olemme niin kaukana toisistamme. Kaukana oleminen voi myös lähentää. Mutta arjen jakaminen silti jää, väistämättä. Ja juhlankin jakaminen. Keitä kutsumme lastemme synttäreille ensi toukokuussa? Varmasti meillä on uusia, tulevia rakkaita ihmisiä juhliin kutsuttavaksi, mutta ajatus tuntuu silti surulliselta. Minttu sanoi äsken ennen nukahtamistaan, että toivoo seuraavan synttärikakkunsa olevan enkelin muotoinen. Ehkä olen vähän herkällä tuulella, mutta sekin tuntui surulliselta. Eihän synttärikakku voi olla enkeli!

Vastaan on tullut myös tunteita, joita ei haluaisi myöntää. Pelkään, että meidät unohdetaan. Että hetken kuluttua elämä täällä palaa normaaliksi, löytää uudet - eivät edes niin kovin erilaiset - uomansa, eikä kukaan kaipaa meitä. Joku osa minusta on mustasukkainen teistä kaikista rakkaista, eikä halua, että te pärjäätte täällä mukavasti ilman meitä. Haluan olla mukana kaikissa menoissanne täällä, arjessa ja juhlassa, en halua jäädä mistään paitsi, ja haluan, että aloitatte kaikki keskinäiset tapaamisenne surkuttelemalla sitä, että meidän perhe ei nyt ole mukana niissä. Niin. Tietenkin järkevä ihminen minussa (kai sellainenkin puoli jossakin asustaa) hyväksyy sen, että elämä täällä jatkuu normaalisti. Asiat tapahtuvat, vaikka minä en olekaan niitä todistamassa.

Entäs maa, jonne olemme lähdössä, miksei se sittenkin voi olla joku helppo maa. Miksi emme lähde Ruotsiin. Olen aina pitänyt Ruotsista. Tällä hetkellä tunnen liikaa pelkkää negatiivista tulevaan maahamme liittyen. On maanjäristyksiä, pommi-iskuja, väkivaltaa, ilmansaasteita... Mitä tämän tyyppistä negatiivista Suomeen liittyy? Ei mitään! Hyvä niin, mutta... Onko tässä mitään järkeä?

"Peli piip!" huusin aina lapsena Antille, kun olin alakynnessä. Anttia raivostutti - tietenkin huusin tuon käskyn aina kriittisimpään aikaan, juuri, kun vastustajan voitto oli lähellä. Nytkin haluaisin huutaa "peli piip!". Aikalisä! Kamala kiire saada kaikki asiat kuntoon. Nukumme Heikin kanssa aivan liian vähän. Riitelemme pikkuasioista. Koemme suurta riittämättömyyttä. Valitamme ja suutumme toisillemme.

Kaikkien teidän rakkaitten ihmisten tapaamiset ovat olleet voimaa-antavia, siis voimaannuttavia nykykielellä (en ole vielä tottunut tuohon voimaantumis-sanaan). Kaiken kiireen keskellä olen entistä selkeämmin tajunnut sen, mikä tuo elämään tarkoituksen. Ennen enkelikakkutoivomustaan Minttu kysyi minulta, mikä on elämässä kauneinta, entä mikä tärkeintä? Nuo eivät ole aivan yksinkertaisia kysymyksiä, mutta minä vastasin yksinkertaisesti, että rakkaus. Se on kumpaakin.

Mukavan lopun tälle valitusvirrelle saan siitä, että toivon, että ehdimme ja voimme kaikki pysähtyä ja hiljentyä tulevana jouluna. Toivon, että joulu toisi meille kaikille rauhaa. Joka vuosi jouluevankeliumi puhuttelee tai avautuu minulle eri tavoin. Kun olin raskaana, ajattelin aina Marian osaa eri tavalla. Mietin, miltä tuntuu synnyttää Jumalan Poika. Ja miksi Maria kätki kaiken tapahtuneen sydämeensä ja tutkisteli sitä? Kai hän myös puhui kaikesta tapahtuneesta jonkun kanssa? Tänä jouluna olen miettinyt aivan eri kohtaa. Nimittäin sitä, jolloin enkeli sanoo paimenille: "Älkää pelätkö!"

Toivon, että en pelkäisi. Toivon, että osaisin antaa kaikkien tunteitten tulla, ja huonojen mennä ja hyvien jäädä. En halua jäädä pelkoon. En halua liikaa murehtia. Enkä enää sanoa: "Peli piip!".

Ajatus

"Meitä on lopulta vain yhdenlaisia:
rikkirevittyinä tai onnea säteillen,
arkea paeten tai arkea janoten,
köyhyyden ahavoittamina
tai yltäkylläisyyden turruttamina.
Meitä on lopulta vain yhdenlaisia
 - mielekkyyden ja rauhan etsijöitä.

Kuten niin monet meistä
olen uupunut tyhjiin sanoihin.
Tahdon uskoa enemmän
   täyteen hiljaisuuteen.

Sellaiseen,
jossa pysähdymme olennaisen
äärelle vaiti
 - ilman oikeassa olemisen väkivaltaa."

Mikko Kuustonen (puheesta: "Matkamuistona elämän tarkoitus")

Onnea on...

 

 

Rentoutua maalla...

 

Seurata suvun pienimpien yhteisiä leikkejä...

Silittää kissaa...

Ottaa oppia kissan velttoudesta...

Ja koiran valppaudesta!

Simba <3

Muistatteko vielä Kissi-herramme? Hän on asunut jo reilun vuoden mamman luona ja ilmeisen tyytyväiseltä herra vaikuttaa.

Minulla elää ajatuksissani muutamia vakavahenkisiä postausaiheita (yksi niistä liittyy aiheeseen "kehitysyhteistyötä vai käännytystä?", toinen taas tavaroihin ja niistä luopumiseen). Katsotaan, milloin ehtisin kirjoittaa ajatukseni kokonaisiksi lauseiksi. Tällä hetkellä iltatyönämme Heikin kanssa on myös kontekstianalyysi maasta nimeltä Nepal.

Joka tapauksessa mukavaa itsenäisyyspäivää kaikille! Me juhlimme itsenäisyyttä ystävien häissä, mikäs sen juhlavampaa!

Ahdistusta

Mintun ja Äidin askartelema seimiasetelma. Rauhaisaa ja siunattua Joulun odotusta kaikille!

Paljon tapahtuu asioita koko ajan ja eipä kai sitä muuta voi olettaakaan. On kuitenkin asioita, joita ei tapahdu ja niistä ahdistavin on tämä kurja talon myyminen. Eipä näy ostajaa. Välittäjän mukaan kiinnostuneita on aina ollut, mutta kukaan ei halua tehdä tarjousta, ennen kuin oma asunto on myyty. Kohta aletaan katsella vuokralaisia. Onneksi tuostakin vaihtoehdosta on kuullut nyt monelta ihan hyvää ja ehkä se sitten on niin tarkoitettu. Siltikin se ahdistaa. Minua harvemmin mikään ahdistaa ja en tuostakaan osaa varmasti olla niin ahdistunut kuin pitäisi. Annia ottaa päähän jatkuva puunaaminen näyttöjä varten, josta seuraa se, ettei oikeasti tärkeitä asioita, kuten tavaroiden pakkaamista, olla saatu eteenpäin.

Lauantaiaamun kauneutta kotipihalla

Jos talo ei ole suurin asia, niin sitten se, että nyt olisi lentoliput varattuina. Tuo ei sinänsä ahdista, mutta vähän kyllä ahdistaa, miten me saadaan kaikki tavarat pakattua. Lentoon lähdetään 6.2. ja perillä pitäisi olla 7.2. Kathmandun illassa. Lento kulkee Lontoon ja Abu Dhabin kautta, muutaman kerran maailman arvostetummaksi valitun lentoyhtiön Etihadin siivin (me olemme kyllä hulluja, kun ajattelemme, että siistiä päästä tuollaisen uuden lentoyhtiön matkaan, kun Finnairillakin oltaisiin menty, mutta sehän on jo koettu). Abu Dhabissa ollaan vaivainen 7h ja täytyy tutkia, ehtisikö siinä käydä tutustumassa aitoon Arabialaiseen kulttuuriin.

Sitten on meidän Simba. Se on surullista ja asiaa ei halua ajatella, mutta rahtifirmasta tuli viimein "tarjous" pitkän selvittelyn ja käsittämättömän hankalan työn tuloksena (lyhyesti, Delhin kautta ei voi saada koiraa ollenkaan liikkumaan, Finnair ei muutenkaan ota koiraa koneisiin enää ollenkaan jos ei ole suora lento määränpäähän, Arabiyhtiöt ei koirista tiedä mitään jne.). Hinta 2800€, siis miten VOI olla. Laitoin viestiä takaisin, että oliko tämä joku vitsi - ei ollut.

Kathmandun päässä on meidän talon etsintä käynnissä ja sitä on ihan hauska miettiä. Mihinkähän sitä päädytään. Muutenkin ajatukset ovat edelleen tosi positiiviset ja innostuneet. Ja ehkä kiirekin olisi siellä hetkeksi ohi ja pääsisi pois tästä jatkuvasta järjestelyn rumbasta. Töissäkin saa jo sanoa hyvästejä ja huomenna suuntana Kotka ja edessä viimeinen kotimaan yön ylittävä työreissu tältä haavaa.

Piti jo lopettaa, mutta lapsista on pakko sanoa vielä muutama juttu, ko ne mahtavat osaa aina piristää, vaikka muuten kaikki ahdistaisi. Tänään oltiin taas pulikoimassa ja meiän Minttu mahtava meni ja pomppas bestiksensä innoittamana 3 m tasolta. Mä olin ensin vähän kauempana kahden Ässän kanssa pikkualtaassa (joista toinen jo polskuttaa pikkualtaan reunasta reunaan vähän varmistaen ja toinen sukeltaa renkaita ilman ennakkoluuloja) ja katselin kun Minttu kiipesi ylös kaverinsa kanssa. Kaveri pomppas, mutta Minttu tuli portaita alas. Isi ajatteli, et ihan hyvä ja kannustin heti kovin, että ei haittaa ja että ei sun tarvii hypätä, kun Minttu käpötteli meidän luo. Minttu siihen vaan, että en mä sitä, mut haluun et tuut lähemmäksi et näät kunnolla J No sitten mentiin kaikki ison altaan puolelle ja sieltä se sitten pomppas ja vielä useamman kerran. Santtu ja Siiri pomppi siinä samalla lähtökorokkeelta. Siiri kyllä lähti kovaa kyytiä 3 m hyppypaikan portaille, kun oltiin lähtökoroke testattu, mutta sitten isän oli jo pakko alkaa toppuuttelemaan, että ehkä ei vielä ole sinun aikasi (ystäväperheemme on toteuttanut uintiopettajan neuvoa hyppykorkeudesta 1 korkeutta/ikävuosi). Kotona, kun Äiti sitten Mintulta kyseli, miltä se tuntui, niin Minttu sanoi, että tuntui, kuin olisi hypännyt hain suuhun J että kyllä se vähän jännitti, mutta kivaa oli. Lauantaina oltiin Santun (ja Ilves-fani kummipoikamme sekä hänen iskänsä) kanssa katsomassa Ilves-Ässät peliä Tampereella. Santtu oli taas hommassa täysillä mukana ja peli oli hyvä. Kuten Santtu sanoi: ”Ässiä kannatettiin ja piste tuli, mut hyvä et Ilves voitti.”. J Tänään Santtu oli sitten kerhossa pelannut ulkona jalkapalloa ja taklaillut isompia poikiaan ja ylpeänä ilmoitti, että mä sain ne kaatumaan J Isällä on siis vastuu selittää myös eri lajien eroja ja sääntöjä. Lisäksi Santtu on innostunut pelaamaan pöytäjääkiekkoa ja siinä vierähtää helposti tunti päivässä, eikä kyllästymistä ole näkyvissäkään. Ja vielä Minttua pyydettiin kerhon joulujuhlaan soittamaan kannelta (Minttu on siis käynyt kanneltunneilla nyt viitisen kertaa). Kun kysyttiin, laulaisivatko kaikki mukana, niin Minttu ilmoitti, että mieluummin soitan ja laulan yksin. Rohkea tyttö.

Santun uusin harrastus. Pelataan sitä tässäkin lajissa MM-kisoja!

Eiköhän elämässä kaikki mene niin kuin on tarkoitettu. Luotetaan siihen. Anni sai juuri ystävältään ihanan viestin, kun oli hänelle valittanut, miten kiire meillä nyt on. Ystävä vastasi, että: ”yritä muistaa, että jotain hienoa on tapahtumassa, tää on nyt vaan tätä, näin sen pitää mennä, jotta teidän elämän varmasti yks tärkeimmistä ajoista on alkamassa ja jollain lailla jo alkanut!” Kiitos Sanna ja kaikki te muut ystävät!

Meiän Ässät

Horror

"Tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan. Siellä hampaat revitään, ikenet vain jätetään." (Jos joku ei tiedä - tämä lauletaan tietenkin "Tiedän paikan armahan"-laulun sävelellä, epävireisesti joka kohtaa venyttäen, mielellään harmoonin säestyksellä.) (Onko harmooneja vielä jossakin?)

Jos minun on jostain syystä pitänyt jossakin tilanteessa viihdyttää lapsia, niin olen yleensä aina laulaa luikauttanut tuon laulun ja menestys on ollut taattu. Nyt kuitenkin itselleni kävi se, mistä laulussa olen laulanut, katsokaa vaikka:

Jaahas, kertaheitolla oleellisesti vähemmän purukalustoa.

Umpisuolta ei sentään poistettu "varmuuden vuoksi". Mitä muita tarpeettomia, ja mahdollisesti haittaa-aiheuttavia lisäkkeitä ihmisessä vielä on?

[Sain innoituksen tähän postaukseen kuullessani, että blogilla on enemmän lapsilukijoita kuin tiesinkään. Cool!]

Viikkis

 Tällaista kaikkea tapahtui viikonloppuna. Voiko tästä kaikesta luopua... Haikeaa on.

Komionvuorella. (Reitti on Luutaharjun Samo, johon ei kyllästy koskaan.)

Minustako puhuttiin? Mikä ratkaisu olis mulle paras?

Siiri oli tässä kohtaa jo lähtenyt tiskaamaan mummin kanssa.

Sydänkäpyni teki mulle oman piparin!

Siipusta pidetään huolta...

Isä ja poika odottavat ensi lauantain lätkäpeliä... Odotuksessa auttaa pöytäjääkiekon vimmainen pelaaminen.

Ballerinat. Katmandussakin voi jatkaa balettia. Saa nähdä, miten käy.

Unihiekkaa

Rakas nettipäiväkirjani.

En osaa päättää, mistä kirjoittaisin. Kertoisinko viime viikon koulutuksesta, jossa kävimme läpi maailman uskontoja ja kulttuureja ja aivan ihastuin Kiinasta kertovaan kiinalaiseen luennoitsijaan. Tämä yksi mies nosti Kiinan-tietoisuuteni ja kiinnostukseni aivan uudelle tasolle. Ja liikutuin, kun kovinkin korkeasti koulutettu (ja ruumiinrakenteeltaan iso, tämä vaikuttaa asiaan) mies liikuttui kertoessaan Intian dalitien asemasta ja kaikesta Intiassa kokemastaan. (Lopuksi hän osoitti sanansa meille: "Toivon, että Nepal voisi olla suunnannäyttäjä kastijärjestelmän todellisessa purkamisessa.".) Vai kirjoittaisinko kaikesta hauskasta, jota olemme kokeneet: ystävien tuomista yllätyspiparkakuista tai meille järjestetystä mahtavasta risteilystä Silja Europalla (olimme laivalla kahden äidin ja viiden lapsen porukalla). Tai Mintun aloittamista kannel-tunneista, joista hän on ollut innoissaan ja harjoittelee nyt ahkerasti "soittoläksyjään". Sittenkin voisin kirjoittaa lääkärikäynneistämme, jotka ovat tällä viikolla olleet mukavia (henkisellä tasolla mukavia, tietenkään lasten verikokeet ja lukuisat rokotukset eivät ole kovin mukavia). Olen saanut tuntea, että meistä, koko perheestä, pidetään huolta. On hauskaa, että meillä on oma lääkäri, joka tietää ja tuntee meidät kaikki ja hoitaa meitä kaikkia. Ehkä tämä iloisuus omasta lääkäristä johtuu myös siitä, että olen viimeiset viisi vuotta ollut vailla työterveyslääkäriä ja siksi on imartelevaa, kun joku on taas kiinnostunut minunkin hyvinvoinnistani. Rokotuksistakin voisin kirjoittaa, monet teistä lukijoista ovat olleet kiinnostuneita siitä, mitä kaikkia rokotuksia me nyt saammekaan. Olen rokotuksista ja teveysasioista myös ahdistunut, sillä, niinkuin olen tänne aiemminkin kirjoittanut, nyt minun pitäisi osata pyytää kaikki tarvittavat tehosterokotukset ja muut oikeana aikana jossakin Katmandun kansainvälisellä klinikalla. (Olen muuten alkanut kirjoittaa 'Katmandu' ilman h:ta, koska käsittääkseni se kirjoitetaan suomeksi niin ja englanniksi h:n kanssa.) Minulla on siis kansiossa pitkä lista, tyyliin: "Siirin twinrix-tehoste 6kk, otetaan 04/2012". Juuri tänään sanoin Heikille, että tämä kyseinen terveyskansioni on tärkein tavaramme tällä hetkellä... Toisaalta voisin kirjoittaa siitä, miten mukava kyläily meillä oli pitkään, lähes 30 vuotta Nepalissa olleiden lähettien luona. Saimme kuulla monenlaista kertomusta ja vinkkiä Nepaliin liittyen ja söimme todella maukasta nepalilaista ruokaa. Minttukin pyysi kolme kertaa lisää dal baht:ia (riisiä ja mausteista linssimuhennosta). Lapset leikkivät nepalilaisilla leluilla ja soittivat jotakin paikallista torvea ja Minttu oli miettinyt etukäteen muutaman kysymyksen Nepalista. Hän saikin kysymyksiinsä hyvät vastaukset. Santtu innostui kuullessaan, että torvisoittokuntia ainakin on Katmandussa useita! Santtu maitopojan silmät levisivät teevadeiksi myös kun hän kuuli, että Nepalissa juomme todennäköisesti vesipuhvelin maitoa lehmänmaidon sijaan. Santtu kysyi: "Ai ihan oikeanko, liikkuvan vesipuhvelin maitoa?". Siiri taas oli tomera ja touhukas itsensä ja rikkoikin kylässä yhden koristelautasen, huoh. Lopuksi hän meni perheenisän syliin istumaan ja halimaan ja taisi siten saada hyvän anteeksiannon lautasen rikkomisesta...

Illat ovat niin kovin lyhyitä ja aikaa on kulunut mm. lasten kouluhakemusten täyttämiseen, haastattelupyyntöihin vastaamiseen (!), kaikenlaisten lomakkeiden, kuten tarvittavien it-hankintojen, täyttämiseen, lentojen selvittämiseen ja, niin, Simban lentojen selvittämiseen. Simban lentäminen on osoittautunut odotettua haastavammaksi, ja käytännössä mahdottomaksi tehtäväksi järjestää lentoyhtiöiden kautta. Suurin syy tähän on se, ettei Delhin lentokentän kautta saa kuljettaa eläimiä ja toisaalta se, että kaikki lentoyhtiöt eivät koiria kuljeta. Käytännössä ainoa vaihtoehto on hoitaa Simban lennot eläinten kuljettamiseen perehtyneen firman kautta. Simba lentäisi siis aivan eri lennoilla meidän kanssamme ja todennäköisesti lähtisi Suomestakin eri aikaan. Odotamme nyt hintatietoja eri lemmikkien kuljetusfirmoista ja todennäköisesti teemme päätöksen niiden pohjalta. Onneksi Simballa on täällä Suomessa maailman paras paikka, jonne hän voi jäädä meitä odottamaan, joten sinänsä tässä ei ole mitään hätää. Ehkä Simballe olisi parempikin jäädä tänne. Tai sitten sen on parasta kulkea oman perheensä mukana, vaikka moni asia tässä vaihtoehdossa hieman hirvittääkin. Tuntuu kauhealta pakata koira kuljetuslaatikkoon, josta se katsoisi meitä surullisilla, viisailla silmillään, ja sanoa sille: "Tsemppiä! Nähdään Katmandussa!". Eikä Katmandu varmasti ole koiran kannalta mukava paikka asua. Olemme muuten varailemassa meidän ihmisten lentoja viikolle viisi.

"Pöydällä kyniä ja paperia / keskeneräisiä lauseita / en niitä koskaan valmiiksi saa / ei ole mitään sanottavaa / -- Tyhjää paperia kirjoitan / ja kerron sinulle sen mitä tarkoitan / etten lauseita valmiiksi saa / kun on niin paljon sanottavaa /" Egotrippi

Happy Halloween!

Minulla on maailman paras sisko. Viikon alussa valittelin hänelle Mintun toivovan halloween-juhlia, ja ettei sellaisia järjestetä tänä vuonna kerhossa tai vastaavissa. Niin eikös vain kultasiskoni järjestänyt meille halloween-bileet! En tiedä, miten elämä Kaukana ilman omaa siskoa sitten sujuu, vaikka yhteydet toimisivatkin. Mutta sitä emme murehtineet eilen, vaan näytimme tältä:

Mintun & Santun haamukakku ja Vipun myrkkymuffinssit.

Minttu sai keksiä juomapulloille karmivimmat nimet ikinä: pääkalloveri ja käärmeliemi...

Mikon taidonnäyte.

Made by Minttu & Hansu, tämä tehtiin oveemme jo aiemmin.

Ja huomenna juhliminen sen kuin vain jatkuu, isoveljen luona tällä kertaa, ta-daa!

(Niin, pelkkää juhlaa ei kuitenkaan kaikki ole ollut, vaan viikkoa on siivittänyt myös mm. kaikenlaiset haikeuden ja murheen fiilikset, kovin tulehtunut ja kipeä viisaudenhammas, Siirin osittain-pieleen-mennyt-vaikka-yli-kaksi-viikkoa-yritetty-yövieroitus, lukemattomat kurssikirjat, kertakaikkinen väsymys talon näyttöihin ja jatkuvaan siivoamiseen ja...)

Tuttuus

Laula, silloin kun ilo saa syttyä sieluusi asti.
Sisältä sanoja pulppuaa, kevyt on elämän lasti.
Laula masentuneille, laula heille: vielä toivoa on.
Lähde oudoille teille, joilla yö on lohduton.

Laula, silloin kun aika on, loimua ja soi.
Loisteessa keväisen auringon, leiki ja unelmoi.
Laula, silloin kun aika on, tulta kipunoi.
Ikuista laulua laulamaan Luojamme sinut loi.

Laula, silloin kun suru käy hallana sieluusi taloon.
Roudassa vielä ei kevät näy, mieli ei kohoa valoon.
Laula multien päällä: vielä täällä laulu elämän soi.
Vielä kirkkaalla säällä uuteen maahan nähdä voi.

(Kaskinen - Simojoki, lähetysmusikaalista Onnen vuori)

Olin ajatellut kirjoittaa tähän perään ajatuksia lähtemisestä, onnellisuudesta ja tuttuudesta. Siitä, mitä kaikkea on se "tuttu ja turvallinen", jonka menettämistä olen täällä blogissakin surrut. Nyt en kuitenkaan saa mitään järkeviä lauseita aikaiseksi ja ajatukseni kiertävät kehää. On kuitenkin mielenkiintoista, miten jo pelkästään lähdön suunnitteleminen (ei siis ainoastaan itse lähteminen) auttaa näkemään lähellä olevat asiat paremmmin ja arvostamaan niitä. Hyvä niin. Yritetään arvostaa kaikkea, mitä on tässä ja nyt. Huomenna voi olla toisin. Mutta puhukoot nyt laulunsanat puolestani (hmm, täytyykö sittenkin valita se taide, aikaisempaan keskusteluun viitaten)...

On lähellämme jossain maa,
yön varjot siellä katoaa.
Jo mennyt takana on.
Soi siellä laulu sovinnon.
On lähellämme jossain maa.
Jo siellä aamu sarastaa,
jää isä kuuntelemaan,
ja lapsi nauraa innoissaan.

Et kulje tuntemattomaan.
Jo sinut täysin tunnetaan,
ja käsi suuren rakkauden
laskeutuu ylle eilisen.

On lähelllämme jossain maa.
Sen kaikkein heikoin löytää saa.
Ei yksin pieninkään jää,
ja isä kaiken ymmärtää.
On lähellämme jossain maa.
Jo isä kutsuu saapuvaa.
Niin kauan kaipasinkin.
Nyt saavuit kotiin vihdoinkin.

(Samat tekijät)

Tarina eräästä viherkasvista

En muista tarkkaan, kuinka vanha silloin olin. Ikäni oli kuitenkin jotakin 5:n ja 10 vuoden väliltä. Olimme Jyväskylän Viherlandiassa. Viherlandia oli silloin aivan uusi (liike on perustettu vuonna 1984) ja olimme siellä pappani, isänisäni, kanssa. Pappa jyväskyläläisenä halusi tietysti viedä meidät uuteen, hienoon Viherlandiaan, paikkaan, joka edelleen mainostaa itseään "Suomen monipuolisimpana puutarhakeskuksena". Viherlandiasta pappa osti minulle pienen, noin 30cm mittaisen limoviikunan sanoen juhlallisesti: "Kasvata sinä, Anni, tästä komea ja kaunis puu itsellesi." Ei vaiskaan, nuo sanat olivat itse keksimäni, sillä en muista, valitsiko pappa limoviikunan ja antoi sen sitten minulle (miksi hän antoi sen juuri minulle, en muista) vai käskikö pappa minun itse valita itselleni kivan pienen kasvin sieltä. Niin tai näin, Jyväskylän Viherlandiasta kotiin asti istuin autossa pieni papalta saatu limoviikunavauva sylissäni.

Isosiskon viherkasvien hoito-oppaasta sitten luin, kuinka kasvia tulisi hoitaa. Hoidin limoviikunaani aina kun muistin, äiti taisi enemmän sitä hoitaa. Toisinaan vein limoviikunan ulos ja sumutin sen päälle vettä suihkepullosta - olin lukenut, että siitä limoviikunat tykkäävät. Neuvoin myös kaikkia, ettei sen lehtiin saisi koskea, siitä limoviikunat eivät tykkää. Limoviikuna seurasi perheemme touhukasta arkea. Varmasti se ainakin sai tarpeeksi hiilidioksidia rivitaloasunnossamme, jossa asui neljä äänekästä lasta. Limoviikuna viihtyi ja kasvoi. Ja niin kasvoimme me lapsetkin.

Lukion jälkeen sain opiskelupaikan Helsingin yliopistosta. Asunnon, ihka ensimmäisen oman asuntoni, löysin Helsingin Kalliosta. Sinne muutin yhdessä limoviikunan kanssa. Asuntoni oli vanhan talon kuudennessa kerroksessa, eikä talossa luonnollisesti ollut hissiä. Siskoni vahva mies kuitenkin harppoi portaat tuosta vain ylös kuudenteen kerrokseen limoviikunani sylissään. Harppoipa hän sinne miltei kaikki muutkin vähäiset tavarani tuosta vaan. Kyllä Anttikin auttoi. Kalliossa limoviikuna sai sitten katsella Kallion kattoja ja nuuhkia Helsingin tuoksuja.

Ensimmäisenä opiskeluvuotenani yliopiston metsäopetus siirtyi Unioninkadun Metsätalolta Viikkiin ja minäkin limoviikunoineni siirryin Kalliosta Viikkiin. Sain Viikistä ainejärjestömme huippuedullisen - ja huippupienen - opiskelija-asunnon. Muutin keskellä tammikuun paukkuvia pakkasia, minkä seurauksena limoviikuna paleltui pahoin. Se pudotti kaikki lehtensä ja olin jo aivan varma, että nyt limoviikunani kuolisi. Annoin kaljun, lehdettömän limoviikunani kuitenkin olla rauhassa. Isotätini tuli sitten kerran käymään luonani ja hän päätti nyppiä limoviikunastani kaikki viimeisetkin lehdet ja samalla hieman leikellä sitä "sieltä täältä". Nauroin hänelle, että hän sitten tuli ja tappoi lopullisesti rakkaan kasvini. Mutta ihme ja kumma; kevätauringon lämmittäessä pientä asuntoani heräsi myös limoviikunani jälleen henkiin. Aikamoinen sissi!

Kesäisin etsin aina pienelle opiskelija-asunnolleni vuokralaisen, koska metsäalan opiskelijat viettävät muutamat ensimmäiset opiskelukesänsä tiiviisti kenttäkursseilla. Vuokralaisilleni kuului aina limoviikunan hoitaminen. Ihan hyvin kasvini pärjäsi heidän kanssaan.

Viikissä pääsin vielä muuttamaan astetta isompaan opiskelija-asuntoon, jonne muutti myös Oma Inkkarini. (Opiskelijaystäväni kutsuivat tummaa ja komeaa miestäni intiaaniksi, mikä ei ollut ollenkaan hullumpi ilmaus.) Inkkaria huvitti limoviikunani, joka vei leijonanosan asunnostani peittäen mm. television ja johon minä suhtauduin niin vahtivasti: "Hei, sä hipaisit limoviikunaa, enkö mä ole sanonut, että se ei tykkää, jos sen lehtiin kosketaan!". Inkkari päätti antaa tilanviejälle nimeksi Lihis - hauska nimi viittaa niin limoviikunaan ja lihansyöjäkasviiin kuin lihapiirakkaankin (johon Inkkari varmaan mielellään olisi kasvipahaisen vaihtanut).

 Valmistuin ja Inkkari pääsi johtajakoulutukseen. Koulutuksen puitteissa muutimme kaikki Suomen Turkuun. Meitä olikin jo monta: kaksijalkaisten lisäksi Simba-pentu karvakerä ja Lihis. Taas muutettiin talvella: tavaramme mahtuivat kahteen pakettiautoon ja aurinkoisena tammikuun viimeisenä sunnuntaina ajoimme autot Turkuun. Tällä kertaa Lihis oli hyvin suojattuna. Turussa asetuimme avaraan kaksioon, jossa Lihiksellekin oli mukavasti tilaa. Se viihtyi hyvin parvekkeen ikkunan edessä. Parvekkeen, jolla me usein istuimme kesäiltaisin, emmekä lainkaan huomanneet edessämme näkyvää synkeää parkkipaikkanäkymää. Ei tuollaisia asioita huomaa, kun on Vain Onnellinen. Kävimme töissä, koulutimme Simbaa ja nautimme Turusta, josta pidimme kovasti, vaikka alkuun en sitä uskonutkaan.

Inkkarin johtajakoulutus päättyi ja hänet kutsuttiin töihin Hyvinkäälle. Muutimme taas. Oman paikkamme löysimme Tervakoskelta, mahtavasta vanhasta pienkerrostalosta. Saimme yläkerran huoneiston, jossa oli korkeat huoneet, kiviseinät, leveät ikkunalaudat ja kaariovet. Oli alkusyksy, kun purimme pakettiautoista tavaramme ja perheemme: Simba, Lihis, Inkkari ja mä - masussani pienen pieni Kissanminttu, jota hetken päästä kutsuttiin Sopuliksi.

Lihis muutti kanssamme vielä pieneen punaiseen tupaan, Katajatien taloomme, jonka seinät on tehty vanhoista kirkon kellotapulin hirsistä. Ensimmäinen omakotitalomme. Täällä tiemme nyt erkanivat, Lihiksen ja minun. Limoviikunaa ei sentään voi raahata maailman ääriin - eikä ainakaan maailman katolle - vaikka mieli tekisikin. Lentomatkan jälkeen ainakin se varmasti leikkisi taas kuollutta. Ja kuinka kateellinen se siellä olisikaan kaikille kukkiville, villeinä ja vapaina, vailla mitään ruukkuja eläville kanssasisarilleen. Lihiksen on jäätävä tänne meitä odottamaan.
 

Mutta olen iloinen, sillä Lihis löysi paikan, jossa on korkeat huoneet ja paljon tilaa kasville kasvaa. Jossa on monta lasta hengittämässä sille hiilidioksidia. Eikä joku ole koko ajan koskemassa sen lehtiin ihan vain tilanpuutteen vuoksi. Ja kun me palaamme maailman katolta, saan Lihikseni taas takaisin. Jos hän vielä silloin elää - kohtahan limoviikunanikin täyttää jo 30, aika jännä juttu!

Teeleivät

Muutama mukava lukija on jo kysellyt lupaamaani "Santun teeleipien" ohjetta. Tässä se! Alkuperäinen ohje löytyy kirjasta, jota kuvassa oleva Kovin Karvainen vartioi. (Kyllä, Simba pitäisi taas trimmata. Anyone?) Kirja on kihlajaislahja Antilta ja Lauralta, kiitos vain heille, kirja on ollut kovassa käytössä. Sieltä on kätevää tarkistaa kaikki perusohjeet ja neuvot. Toisaalta ohjeet ovat usein vähän turhankin perinteisiä, mutta kuka kieltää soveltamasta niitä. Niinpä tämä Santun teeleipien ohjekin on epämääräinen, koska teemme leivät aina sen mukaan, mitä kaapista löytyy.

Teeleipien perusohje, joka siis löytyy Bergenströmin kirjasta ja joka on myös Santun teeleipien pohja:
5 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
1 rkl sokeria
2 tl leivinjauhetta
100 g jääkaappikylmää voita tai margariinia
2 dl piimää, jogurttia tai maitoa

Sekoita jauhot, suola, sokeri ja leivinjauhe. Leikkaa kylmä voi pieniksi kuutioiksi ja lisää jauhojen sekaan. Murenna taikinaa puuhaarukalla tai sormin laiskasti niin, ettei voista tule liian hienojakoista. Kaada lopuksi sekaan maito (tmv) ja sekoita nopeasti kokkareinen taikina. Älä vaivaa liikaa.

Santtu ei kuitenkaan käytä leivonnassa pelkkiä vehnäjauhoja, vaan yleensä laitamme Santun kanssa grahamjauhoja noin puolet jauhojen määrästä (2-2,5 dl). Toinen puolikas, 2,5 dl, laitetaan aivan mitä tahansa kaapista löytyviä terveellisiä viljoja: leseitä, hiutaleita ja vaikka ruisjauhoja. Sokerina useimmiten käytämme ruokosokeria, joka tuo leivonnaisiin tietynlaisen kinuskisen maun. Maitotuotteena käytämme kahta desiä kermaviiliä. Taikinasta taputellaan mukavia leipäsiä, jotka paistetaan 225 asteessa noin 15-20 min uunin keskitasossa. Santtu vinkkaa, että taputteluvaiheessa taikina tarttuu sormiin, joten tässä kohtaa vehnäjauhojen käyttö on tarpeen!

Simbaa ja kirjaa kuvatessani en malttanut olla ottamatta kuvaa Simban takana olevasta pienestä hyllystä, jonka ovat kirjat kansoittaneet. Mikä sana näyttää jotenkin toistuvan noissa kirjojen selkämyksissä?

Hännänheiluttaja

Tällä viikolla olen saanut ulkoilun jälkeen kuivata neljän sijasta kahdeksan tassua.

Peppi on ollut hauska kyläilijä vakavan, viisaan ja vähän jo vanhan Simban seuraksi.

--

Huomenna muonavahvuudestamme poistuu eräs, joka pääsee hyvään paikkaan hoitoon ainakin seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Muonaksi hänelle on kyllä riittänyt suunnilleen pelkkä vesi. Mutta rakas hän on ja suren huomista jo etukäteen. Kyseessä on tietysti Lihis. Lihis ansaitsee oman postauksen ja sen hän on saava, kun hieman pääsen tästä surusta yli.

Tässä vielä kuva eilisestä iltapalastamme. "Oikeasta maidosta" on nyt leivottu kaikkia mahdollisia herkkuja, ja eilen teimme näitä "Kolkin lettuja", namskis.

Tutkimus: Herkkusuut ovat mukavia ihmisiä

Kerrankin tutkimus, jossa on asiaa :) Jos joku ei sattunut eilen lukemaan Ylen sivuilla ollutta uutista laadukkaasta tutkimuksesta niin tässä linkki. Tuossa puhutaan vaan yhdestä suklaapalasta ja herää kysymys, kuinka kamalan mukavia me olemmekaan :)

Kuten Anni jo aiemmin kirjoitteli, aika kuluu, asiat etenee ja ei etene. Seesteinen hetki valmisteluissa saa aikaan heti paniikin tunteen, että aika loppuu ja kaikkea ei saada valmiiksi. Onneksi moni miljoonasta asiasta (ei suinkaan kaikki) on nopeita hoitaa (kuhan jaksaa ja saa aikaan), mutta on vielä turhan isojakin asioita. Talo olisi edelleen myymättä ja tämä tietenkin mietityttää. On meille tullut jo kyselyitä vuokrauksestakin, mutta tämä on kamalan epävarmalta tuntuva vaihtoehto. Olen (muoto olen, koska minä olen ottanut vastuulleni tämän kauppapuolen) myynyt rikkinäisen imurin (jonka muuten hain roskiksesta takaisin, kun Anni sen oli jo sinne ehtinyt heittämään, netto 25€), kaikki turhat IKEA kalusteet (kuten 10v vanha puinen baarijakkara 30€), 6v. vanha kulmasohva (500€) jne. On muuten outoa/jännää, miten ne tavarat menee nopeiten ja helpoiten, mitä vähiten odottaa (kuten juuri IKEA kama), mutta kaikki omasta mielestä hyvät ja jollain tavalla arvokkaat (tähän sanottava, että hinnoittelu on kuitenkin samaa ajatusta ja tasoa noudattaen) taas ei meinaa mennä (kuten oikeasti tosi hyvät "vauvasta vaariin" -syöttötuolit tai ihana puusohva (tämä on toisaalta hyvä, koska siitä ei oikeastaan haluaisi edes luopua)). Mutta tavaraa on siis jo lähtenyt parin pakettiauton verran, kaikki niin sanottua meille "turhaa" tavaraa. Ratkaisua talon suhteen voitte silti kaikki muistaa iltarukouksissanne, vaikka on sitä kyllä paljon tärkeämpiäkin asioita olemassa!

Olimme sunnuntaina (näyttöä paossa) käymässä vanhan opiskelukaverini luona ja oli todella mukavaa. On aina hauska huomata, että ystävät säilyvät ja asiat eivät muutu, vaikka tulee jaksoja, jolloin yhteydenpito on väistämättä harvempaa. Ja on myös rikkaus, kun ympärillä on erilaisia ja eri taustoista olevia ystäviä. Vaikka oma taustani ja työni maataloudessa onkin, ei sitä omia lapsiaan liian usein kuitenkaan saa vietyä 80 lehmän keskelle näkemään, mistä se maito oikein tulee, hyppimään heinäpaalien päälle (tämä oli lapsena ihan parhaita asioita, vaikka nykyään paalitkin on isompia kuin ennen :) ja antaa 2 päivän ikäisten vasikoiden imeä sormiaan. Siiri viihtyi mainiosti topakan ukrainalaisen isoäidin kanssa (ajatteli varmaan, että kerrankin on yhtä topakka täti kuin minä). Ja kun kaiken lisäksi mukaan tuli vielä 10L ämpäri OIKEAA maitoa (jota kuluu vauhdilla ja mistä tulee parhaat pannarit) ja perinteiset ATK -neuvot, niin kiitos vielä vieraanvaraisuudesta sinne Kylmäkoskelle. Santun sanoin: "tämä on paljon parempaa kuin tavallinen maito"!

Tämä oli isänkin lempi hommaa pienenä

Vasikoissa riitti ihmeteltävää pidemmäksikin aikaa

Tää kaveri pesee mun takkinikin

Mutta ei tääkään hassumpi oo

Nii on, ihana sydänkin päässä

Tää on kiva kaveri

Kieli kuin hiomapaperia

Edellisellä viikolla oli muuten minulla vanhempien lapsien kanssa todellinen kulttuuri-ilta, kun ensin kävimme ensin tunnin viuluorkesteri-konsertissa ja sieltä sitten kiiruhdimme katsomaan puolikasta HPK-Ässät jääkiekkopeliä (vieläpä voitollista 2-6). Isä ja lapset olivat kaikki tyytyväisiä.

Ehkei kuitenkaan aloiteta tästä

Jännää on täälläkin