Tunari

 Kävin tyttäreni kanssa koronatestissä. Jopa veljeni oli ystävällisesti informoinut minua etukäteen drive-in-testeistä. En silti kiireissäni ollut miettinyt asiaa loppuun, vaan oletin drive-inillä tarkoitettavan liukuhihnamaista palvelua. Menin siis ensin testiä varten väärään paikkaan. Manasin, etten ollut edes tarkistanut osoitetta, koska oletin paikan toiseksi. Soitin kotona olevalle pojalleni ja pyysin häntä tarkistamaan osoitteen suttupaperilta, johon olin sen sentään aikaa varatessani raapustanut. Poika sai käsialastani jotenkin selvää ja suunnistimme uuteen paikkaan, auttamattomasti myöhässä jo tietenkin.

Saavuimme parkkipaikalle ja ihmettelin ääneen, mihin opasteet katosivat. Pyörimme tyttäreni kanssa ympyrää, kun ystävällinen miesääni alkoi neuvoa: ”Saa tähän jonoon toki ilman autoakin tulla.” Minä: ”Mitä! Ai tämä on oikeasti drive-in!” Minulle on tyypillistä peittää epävarmuuteni selityksillä, joten miesparka sai kuulla sekavan selityksen siitä, miksi en ollut tajunnut asiaa, miksi pyörin tässä parkkipaikan keskellä typerän näköisenä ja miksi olemme nyt siis hirveän myöhässä ja emmehän, pliis, menettäneet testiaikaamme.

Mies oli rauhallinen ja ystävällinen ja neuvoi meitä selkeästi, miten toimia. (Kiitos vaan, jos satut tätä lukemaan!)

Tällaisten vaarattomien, mutta vähän pöhköjen, ja mahdollisesti muille jotakin harmia aiheuttaneiden (jos jonkun aika siirtyi koska olimme myöhässä) tilanteiden jälkeen jään aina pohtimaan kahta asiaa: ensinnäkin, mokailusta on syytä oppia. Ensi kerralla pitää tarkistaa osoite, eikä olettaa. Ja ehkä lähteä vähän aiemmin. Toiseksi: mokailut kuuluvat elämään. Ei haittaa.

Tämä maailma ei ole rakennettu vain hyville, osaaville, nopeille ja pärjääville. Joukkoon mahtuvat – ja pitää mahtua – myös erehtyvät, epäonnistujat, mokailijat, hitaat, epävarmat.

Ja eikö tähän liity sekin, että jos oma mieli on väljä ja armollinen, sietää toisten mokia ja erehdyksiä paljon paremmin. Toivottavasti joku nauroi autossaan minun parkkipaikalla säntäilylleni.

Mustikoita!

Puolisoni viimeisenä lomapäivänä – eilen – olimme poimimassa mustikoita. Tämän vuoden mustikkasato on tosiaan runsas. Kannattaa mennä metsään, jos ei ole siellä vielä käynyt!

Keskustelimme tulevasta sekä vähän menneestä. Puolisoni kertoi olevansa kovin innoissaan töiden alkamisesta ja tyytyväinen kuluneeseen lomaan. En malttanut olla vähän kaivelematta ja yritin kysellä, tunteeko hän oikeasti niin positiivisia tunteita sekä menneestä että tulevasta, vai onko hän vain päättänyt tuntea niin.

Voiko omia tunteita valita? Eipä niitä voi, mutta tunteisiin suhtautumisen voi. Puolisoni sanoi kokevansa muitakin tunteita työn alkamiseen ja kuluneeseen lomaan liittyen, mutta päällimmäisenä edellämainittuja, ja siksi hän valitsee ajattelevansa niitä, eikä muita, mahdollisesti ikävämpiä tunteita. Ikävämpiäkään tunteita ei ole syytä haudata, mutta voi valita, mihin keskittyy. Lisäksi tärkeämpää on varmastikin opetella tietoisuutta omista tunteista tällä hetkellä, kun ne tapahtuvat. Aiemmin elettyihin tunteisiin sekoittuu muistoissa muitakin asioita.

Mieleeni tuli ”Tunneäly”-kirjasta kauan sitten lukemani viisaus:

Vanhan japanilaisen tarinan mukaan sotaisa samurai vaati kerran zen-opettajaa selittämään, mitä taivas ja helvetti tarkoittivat. Munkki kuitenkin vastasi pilkallisesti: ”Sinä olet pelkkä moukka, ei minulla ole aikaa tuollaisille.” Loukkauksesta raivostunut samurai veti miekkansa tupesta ja huusi: ”Voisin tappaa sinut palkaksi röyhkeydestäsi.”

”Tuo”, vastasi munkki tyynesti, ”on helvetti.”

Samurai, joka hämmästyi tajutessaan, kuinka osuvasti munkki oli hänen raivoaan kuvannut, rauhoittui, työnsi miekkansa tuppeen ja kiitti kumartaen munkkia tämän opetuksesta.

”Ja tuo”, munkki sanoi, ”on taivas.”

Tätä muistellessani kuulin puolisoni valituksen kauempaa mättäältä. Häntä oli alkanut ahdistaa yhtäkkinen kiireen tuntu (kello oli jo paljon) ja mustikoiden valtava määrä. Emme mitenkään ehtisi poimia edes tämän rinteen mustikoita talteen. Rauhoittelin häntä, ettei metsään jäävistä mustikoista ollut syytä ahdistua. Ja lopuksi nauroimme yhdessä sille, miten hän muutamassa sekunnissa siirtyi leppoisasta, positiivisesta olotilastaan mustikoiden aiheuttamaan ahdistukseen.

”Elämän myös kuuluu tuntua”, lisään itse zen-opettajan opetukseen.

Onnistunut epäonnistuminen

 Nepalissa ja Senegalissa asuessani pohdin usein oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumisen hyötyjä. Oppimista ja kehittymistä tapahtuu epämukavuusalueella. Ja toisaalta voi usein huomata, ettei moni asia ollutkaan epämukavuusalueella, vaikka niin alkuun oletti. Epämukavuusalue myös muuttuu koko ajan – ja hyvä niin, koska sehän kertoo siitä, että voi oppia uutta.

Kuulin vastikään, miten jotkut kokeilevat samaa käytäntöä ihmissuhteissaan: ihmissuhteissa mennään epämukavuusalueelle, jotta oppisi itsestä ja toisista. Pidin tästä ajatuksesta oitis, vaikka tällaisessa toiminnassa lienee omat riskinsä. Riskeillä mietin lähinnä, jos omaa toimintaa ei osaakaan kyseenalaistaa tai tarkastella rakentavasti ja epämukavuusalue viekin omat ajatukset oppimisesta enemmän kohti toisten syyttämistä.

Me kaikki kaipaamme hyväksytyksi tulemista. Sitä, että saa olla oma itsensä. Itse yhdistän nämä ajatukset myös vapauteen. Vapaus olla sitä, mitä on, ilman pelkoa hylätyksitulemisesta ja saman antaa myös läheisilleen. Ihmissuhteissa on toki tehtävä myönnytyksiä mutta samalla niistä myös saa takaisin.

Miten epämukavuusalueelle mennään oppimaan? Kyse on pohjimmiltaan siitä, että tekee jotakin, jonka tekeminen ei tunnu helpolta. Ihmissuhteisiin liittyen esimerkiksi arempi ihminen menee uusiin tilanteisiin ja pyrkii tutustumaan ihmisiin ja kontrolloiva ihminen koettaakin antaa ympärillään oleville ihmisille vapautta tehdä enemmän oman mielensä mukaan.

Mitä jos epäonnistuu? Jos arempi ihminen koetti mennä puhumaan uudelle ihmiselle, mutta ei saanutkaan sanaa suustaan? Tilannetta voisi tarkastella oppimisen kannalta. Jos kuitenkin oppi jotakin, ei se ollut epäonnistuminen, vaan lopulta onnistuminen. Kuten veljentyttäreni sanoi: ”Oot onnistunut ees jossain kun onnistuit epäonnistumaan.”

Eikö onnistumisessa olekin juuri tästä kyse: itsensä haastamisesta omalle epämukavuusalueelle, virheiden tekemisestä, oppimisesta ja kasvamisesta.

Hyvää kasvun aikaa meille kaikille!