Yak and Yeti - lasten kuulumisia

Minttu esitti viikko sitten koulun näytelmässä vuorikiipeilijä Bettya. Näytelmä oli nepalilainen kertomus jakista ja lumimies jetistä. Mintulla oli iso rooli, eikä hän halunnut treenata vuorosanojaan kotona. Annoin hänen olla treenaamatta (tämä lienee yksi askel itsenäisyyteen) mutta minua kyllä vähän jännitti, miten näytelmä menee.

Hienosti meni! Kansainvälisessä koulussa lapsia kannustetaan esiintymiseen ja eläväisyyteen, mikä on minusta lähtökohtaisesti hyvä asia, vaikka meillekin se on tuottanut toisinaan hankaluuksia (jos muistatte Santun haluttomuuden osallistua show and tell:eihin viime vuonna).

Tänään kaikki lapsemme kiipeävät lavalle pokkaamaan lisää pisteitä Kangchenjungalle. Ensi viikolla on Santun ja Siirin joulunäytelmä Father Christmas and Uncle Holly, jossa Santtu esiintyy nimiroolissa Uncle Hollyna ja Siiri tonttuna. Hauskaa on, että Santun bestis Phurba on Father Christmas. Pojilla on ollut hauskaa yhdessä harjoitella roolejaan. Koulussa on myös puhuttu siitä, että joulupukki tulee Santun maasta. Tosin brittityyliin puhuvat myös joulupukin tulevan savupiipun kautta. No, haitanneeko tuo.

Minttu esiintyy koulun kuorossa, jossa myös soittaa xylofonia. Odotamme näitä kaikkia jouluesityksiä innolla!

Minulla on ollut töissä kaikenlaista kiirettä, päällimmäisenä viikon kestävä lastensuojeluun liittyvä koulutus, jonka järjestämme kummikumppaneillemme. Olen tosi tyytyväinen, että saamme koulutuksen järjestettyä ja odotan siltä todella paljon.

Saimme myös vieraita Suomesta. Heidän mukanaan tuli joululahjoja - kiitos paljon niistä. Älköön kukaan loukkaantuko, mutta avasimme jo muutaman lahjan. Vietämme tänä vuonna joulua Bangkokissa, jonne emme paljoa vie lahjoja mukanamme ja toisaalta esimerkiksi Mintun mammalta saamat pitkät housut ovat juuri nyt hyvät, kun täällä on aamuisin ja iltaisin kylmä. Kiitos niistä ja kaikista muista!

Jakki ja jeti, Minttu löytyy kuvista pipo päässä:

Santtu on kovin ylpeä, kun Nikolaksen vanhat nappikset ovat enää vain pikkuriikkisen liian suuret. Santtu valittiin Key stage 1:n lahjakkaiden urheilijoiden ryhmään. Tuo joukkue on ollut todella kiva juttu Santulle. Hän on saanut pelata, oppia uusia lajeja ja mikä parasta - oppia pelaamaan ryhmässä. Heikki tietysti pakahtui ylpeydestä, sillä Santtu on nuorin joukkueeseen mukaan valittu (ja toki minäkin)! (Minttu on siis jo Key stage 2:lla.)

Siiri saa laatuaikaa kun Santtu urheilee koulun jälkeen ja Minttu on omissa kerhoissaan.

Mintun yksi suosikki on eco club:

Osku ja Kata ovat luonamme kaksi viikkoa:

Mammalta saadut vaatteet ovat mahtavia, äitikin haluaisi tuollaisen heppatunikan!

Siiri on kirjoittanut ystävän synttärikorttiin nimensä ihan itse.

 Mammalle, Minttu ja juuri oikean kokoiset uudet housut:

Pupuravintola, Siirin mielestä Kathmandun paras paikka:

Loppuun uutisia vaaleista, jotka tosiaan aiheuttivat täällä hyvin paljon hässäkkää. Tulosten osalta tilanne näyttää tältä. Kongressipuolue (vihreä puu) näyttää voittavan, maltillisempi kommunistipuolue (punainen aurinko) on kakkosena, maoistit (sirppi) kolmosena ja nelosena tulee hindupuolue (lehmä). Ongelmaksi saattaa tulla se, että pääpuolueet ajavat sekulaarivaltiota ja hindupuolue hinduvaltiota takaisin. Uskonnonvapaus tullee siis taas olemaan kiistelty aihe, kun perustuslakia yritetään muodostaa. Jos lehmäpuolue pääsee hallitukseen, tulee ongelmia uskonnonvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien toteutumisen suhteen.

Hetkiä

Alkuun uutinen: Heikillä todettin lavantauti. Hänellä oli varmasti nekin mahabakteerit ja loiset, joihin viime viikolla sai lääkkeet. Kuume ei kuitenkaan laskenut ja tänään klinikalla sitten todettiin lavantauti. Antibiootit on aloitettu ja Heikin yleisvointi sinänsä ihan hyvä. Kiitos muistamisesta!

Näkymiä katoltamme:

Hetki nro 1

Automatka Kathmandun pohjoispuolelle lastenkotiin. Autossa minä ja viisi nepalia: kuljettaja, kaksi miestä vammaisjärjestöstämme ja kaksi naista; Laxmi ja Mandira. Ihmiset puhuvat nepalia. Aluksi kuuntelen ja keskustelen mukana, mutta kohta en jaksa. Alan tuijottaa ikkunasta ulos. Kathmandun maisema on mielenkiintoinen. Aina löytyy uutta, jotakin sellaista, mitä ei ole ennen huomannut. Ja tietysti ihmiset: joku pitää kengänkiillotuskojua pienessä hiekkakuopassa kadun varressa, joku myy hedelmiä, joku kiiruhtaa jonnekin, naiset istuvat kyykyssä kadun varressa, keskellä pölyä. Koululaisia koulupuvuissaan.

Olen ilmoittanut ostavani hedelmiä lastenkotiin. Kuljettaja pysähtyy hedelmäkojun luokse. Laxmi ja Mandira haluavat tulla mukaani ostoksille ja siitä se taas alkaa: kaupankäynti. Tiedän, että minun on oikeastaan parempi olla puuttumatta tähän. Kyseessä on kuin jokin rituaali. Näin ostokset hoidetaan täällä. Suomessa painaisin nappulaa hedelmävaa'alla ja asiani olisi sillä selvä. Nyt Mandira ja Laxmi hypistelevät lähes joka ainoaa kojun hedelmää, banaanejakin puristelevat tietääkseen, ovatko ne kypsiä vai raakoja. Myyjä hymyilee, puhua pälpättää, tuo laatikoista lisää banaaneja näytille. "Ei, nämä eivät ole hyviä", tuumailee Laxmi maistaessaan yhtä banaania "Maistan noita toisia." Sillä välin Mandira silittelee omenoita, punnitsee mandariineja, kysyy myyjältä henkilökohtaisia kysymyksiä. Naiset puhuvat, nauravat, säntäilevät sinne tänne pienessä kojussa - ostavat hedelmiä. Minä seison kädet puuskassa, katselen heitä. Lyön pääni katossa roikkuviin banaaniterttuihin aina kun kumarrun sanoakseni jotakin. En tiedä nauraako vai kiukustuako. Kello käy. Voitaisiin mennä sinne lastenkotiinkin. Minun tehtäväni on lähinnä ilmoittaa, mitä ostetaan ja kuinka paljon. Kun lopulta kaupankäynti on suoritettu loppuun, on aikani astua näyttämölle ja maksaa. Hymyilen, sanon myyjälle pari sanaa osoittaakseni, että olen suunnilleen ymmärtänyt heidän keskustelunsa, olen mukana tässä hommassa. Todellisuudessa kaipaan S-marketia, hedelmävaakoja ja kaupan kassoja, joille ei tarvitse puhua mitään.

Lapset ovat tässä jo hedelmänsä syöneet:

Tämä kuva on toisesta lastenkodistamme, jossa pidimme ohjelmaa Tampereelta tulleen seurakuntaryhmän kanssa:

Kathmandua:

Hetki nro 2

Olen ystäväni Jeanninen kanssa jazz-baarissa Kathmandun puolella. Tämä on harvinainen hetki, olemme päättäneet vaihtaa vapaalle ja tutustua kaupungin baareihin - siis yhteen. Nyt ei keskusteltaisi vakavia mistään edessä olevista lakoista tai maanjäristyksistä tai siitä, kuka taas seuraavaksi muuttaa pois. Länsimaisten yhteisöjä on täällä muutamia, tämä meidän omamme on kuitenkin sen verran pieni, että uutinen seuraavasta poismuuttajasta saa aina kaikki apealle tuulelle.

Musiikki on hyvää. Itse en ole kovin paljoa jazzia kuunnellut, mutta vanhemmiten tiedän, että se mikä kuulostaa minusta hyvältä, on hyvää musiikkia, eikä sitä välttämättä tarvitse voida sen enempää perustella. Tosin muutkin kehuvat musiikkia. Saksofoni on tietysti suosikkini. Kohta pöytäämme liittyy saksalainen tyttö nepalilaisen poikaystävän kanssa. Kun alkuun on puhuttu niitä näitä, haluaa kaksi kuukautta sitten maahan muuttanut tyttö kuulla meidän mielipiteemme, miksei Nepalissa oikein mikään toimi ja miten hän voisi löytää töitä. Hän on päättänyt asua Nepalissa, jos ei lopun elämää, niin melkein.

Aloitamme. Miksei hallitus tee mitään... Mitä nämä yleislakot vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, mitä jos tulee hätätilanne, eikä voi soittaa ambulanssia... Tosin ei ambulanssit pääse täällä muutenkaan kulkemaan... Kansainvälisiin järjestöihin on paikan päällä vaikea päästä töihin ja nepalijärjestöissä on työskentelykulttuuri palkkaa myöten aivan toinen... Onko hän tietoinen, miten vaikeaa tänne on saada työviisumia...

Jossakin vaiheessa tajuamme molemmat, että kohta olemme nujertaneet toisen unelmat. Yritämme paikata tilannetta. Listaamme vuorotellen Nepalissa asumisen hyviä puolia ja tuleepa vuoret ja luonto ja kaikki sen sellainen siinä mainituiksi. Silti keskustelu jää vaivaamaan. Kun tyttö tekee lähtöä, taputan häntä vielä ystävällisesti olalle sanoen, että hän löytää varmasti hyvän työpaikan.

Hetki nro 3

Heikki makaa viidettä päivää kuumeessa. On lauantai. En viitsi lähteä lasten kanssa minnekään levottomuuksien takia, vaikka en niin uskokaan, että pommeja juuri meidän reitillemme osuisi. Silti. Parempi olla varovainen. En viitsi pyytää ketään meille Heikin sairastelun takia. Päätämme leipoa joulupipareita. Joulunaikahan alkaa ihan kohta! Saamme ainekset kuta kuinkin kasaan. Santtu meinaa taikinaa vatkatessaan kerran sen jo kaataa lattialle. "Huh etten kaatanut tätä lattialle. Ei meinaan olis enää voita, kananmunia, siirappia, sokeria... Uuteen taikinaan." hän totesi. Hetken päästä lapset leipovat innoissaan. "Mä rakastan pipareiden leipomista", sanoo Minttu. Laitamme joululaulut soimaan. Se on minulle vähän liikaa. Nyyhkytän itsekseni keittössä piparipeltejä pikku uuniimme vaihtaessani. Minulla on ikävä vähän kaikkia. Äitiä, mammaa, jonka kanssa aina olen tehnyt jouluvalmisteluja, lasten serkkuja, ystäviä, lunta, joulua, viime vuoden Nepalin-joulua ystävineen. Onneksi pienet leipurit pitävät vipinästä huolta. Ihmeen kaupalla sähkötkin pysyvät koko ajan. Saimme nipin napin kaikki piparit vielä koristeltuakin ennenkuin lähdimme pieneen suomenkieliseen ehtoollisjumalanpalvelukseen. Teki hyvää.

Hetki nro 4

En ole lukujen ystävä samalla tavalla kuin kirjainten. En ole koskaan opinnut hallitsemaan numeroita ja lukuja niin, että ne voisivat olla ystäviäni. Lapset ovat kuitenkin lukujen ystäviä luonnostaan. Viime aikoina meitä on ilahduttanut syntymävuodet ja se, miten sama numero toistuu tiettyjen ihmisten i'issä. Näin: sinä vuonna kun Siiri on 4, Lotta on 14, minä 34, mummi ja mamma 64. Kun Minttu on 8, on Jenni 38. Santulle emme meinanneet keksiä ikäpareja (paitsi nyt tätä kirjoittaessani keksin niitä lisää), kunnes hoksasimme: kun Santtu on 6, on isovaari 96! Aika komeaa!

...Josta tulee mieleen vielä se, että Nepalissa ei hävetä omia lukuja, ei ikiä tai painoja. Tapahtui tässä eräänä aamuna Mirkun ja Laten vielä täällä ollessa, että punnitsin muhkeaa kivihuhmaretta, jonka ystävämme aikoivat pakata rinkkaansa mukaan Suomeen vietäväksi. Punnitsin ensin itseni, sitten uudelleen huhmareen kanssa. Dilusta tämä oli hauskaa. Hän tuli ihailemaan lukemiani, astui sitten itsekin vaa'alle ja pyysi Deborahia ja Mirkkua tekemään samoin. Kohta hän huusi Mintulle, Santulle ja Siirille, että nyt kaikki punnitukseen, ja niin hän punnitsi meidät kaikki ja yhdessä toistelimme itse kunkin lukemia. Olipas hauskaa.

Mansikka-aika on alkanut:

Tässä muuten näkyy brittikoulun liikuntapuvut tyttöjen päällä.

 Dilu leipoi karjalanpiirakoita:

Ehdimme kyllä juhlia isänpäivääkin. Leivoimme lasten kanssa Heikille tietysti kinuskikakun:

Minttu on tosi innostunut Tintistä. Koulussakin he ovat sitä katsoneet. Musta on jotenkin hauskaa, että Minttu tykkää Tintistä, joka minusta taas lapsena oli liian seikkailuhenkinen.

Tulipa pitkä postaus!

Levotonta on

Kymmeneksi päiväksi julistettu yleislakko on nyt lieventynyt ainoastaan kaikkea liikkumista koskevaksi. Kaupat ovat siis saaneet pysyä auki. Lakkolaiset eivät ole saaneet liikkumistakaan täysin estettyä, vaan nyt, neljäntenä lakkopäivänä, kaduilla kulkee jonkin verran autoja ja moottoripyöriä. Julkinen liikenne toimii kuitenkin huonosti - jos kukaan enää uskaltaa sitä käyttääkään. Eilen nimittäin paikallisessa tuk tukissa - kolmipyöräisessä pikkubussissa, joka oli täynnä matkustajia - räjäytettiin pommi. Kukaan ei kuollut, mutta kahdeksan haavoittui pahasti, mukaanlukien neljävuotias poika.

Viime päivinä tuo pommi ei valitettavasti ole ollut ainoa. Pommeja on räjähtänyt ja niitä on sijoitettu pelottelumielessä virastoihin, julkisiin tiloihin, jopa kouluihin. Pelottelumielellä tarkoitan pommeja, joiden ei ole tarkoitus räjähtää. Räjähtäviäkin pommeja on kuitenkin ollut turhan monta, yksi aivan lähellä Saleways-supermarketia.

Äänekkäitä mielenosoituksia menee kaduilla monta päivässä. Lehdestä saa lukea maamiinoista, joita on sijoitettu vaaliehdokkaiden kulkureiteille sekä jopa turistibussien polttamisista (ennen lakkoa lakkoilijat lupasivat jättää turistibussit rauhaan). Turisteja ei ole kuollut, mutta monella kuljettajalla on ollut läheltä piti-tilanne, kun heidän nukkuessaan on busseja sytytetty tuleen (täällä on tavallista, että kuljettajat nukkuvat busseissa).

Tänään aamulla lasten kanssa kouluun pyöräillessäni oli vaalirekka asettunut tielle poikittain. Rekasta sojotti jonkin puolueen värikkäitä lippuja. Huivilla kasvonsa peittänyt kuljettaja katsoi minua, lapsia ja molemmissa pyöränsarvissa roikkuvia reppuja. En tiennyt, miten pitäisi toimia, mutten halunnut lasten myöskään huomaavan säikähdystäni. "Varmaan toi rekka väistää, odotetaan hetki", sanoin lapsille vaikken niin siihen uskonutkaan. Rekka kuitenkin väisti. Me pääsimme koululle.

Hallitus on julistanut neljän päivän julkisen vapaan ennen vaalipäivää. Maahan on saapunut lähes sata EU-tarkkailijaa. Maakuntiin on lähetetty tuhansittain poliiseja valvomaan vaaleja. Intian raja on periaatteessa suljettu, jotta kukaan ei voi tuoda Intiasta esimerkiksi aseita. En tosin yhtään tiedä, voiko muuten niin avointa rajaa mitenkään sulkea.

Ehkä en ole ennen täysin tajunnut, miten tärkeä asia demokratia on!

Me yritämme ohjeiden mukaan "pitää matalaa profiilia" ja liikkua mahdollisimman vähän. Kotona on ruokaa. Silti tämä tilanne tuntuu vähän pelottavalta. Brittikoulu pitää ovensa auki ja mekin olemme kokeneet paikan lapsille turvalliseksi. Tosin nursery tulee olemaan vaalipäivänä kiinni. Koulussa on joinakin päivinä ollut hyvin vähän oppilaita, sillä vain kävelymatkan päässä asuvat voivat tulla. Nepalikoulut on suljettu.

Tilanne vaikuttaa paitsi henkisellä tasolla, myös moniin arkitoimiin. Dilu tulee joka päivä töihin kävellen, hänellä kestää matkaan puolitoista tuntia suuntaansa. Vedenjakelu ei toimi entisenlaisesti, tosin aiempina lakkoina vesiautot ovat usein saaneet liikkua iltaisin. Me olemme töissä, mutta moni kumppanijärjestömme ei pysty toimimaan, sillä työntekijät eivät voi tulla työpaikoilleen. Kaikki asiat ja ihmiset ovat "odota"-tilassa. Lasten harrastukset on peruttu, kaikki kutsut ja tilaisuudet on peruttu.

Moni nepali ei edes voi äänestää, sillä sitä varten täytyisi usein mennä koti- eli synnyinkyläänsä. Lisäksi hyvin monella ei ole omaa henkilökorttia.

Eniten ehkä mietityttää vaalien jälkeinen tilanne. Jos aggressiviset puolueet eivät ole tyytyväisiä lopputulokseen, voi tuloksena olla jotakin aivan muuta kuin demokraattinen vaalien jälkipuinti voittajista ja häviäjistä. Monet ihmisoikeusaktivistit ovat itse asiassa vaaleja vastaan, sillä he ajattelevat, että tällaisesta nollatilanteesta (ilman perustuslakia) on todennäköisesti hyvin kirjavan porukan vaikea muodostaa eduskuntaa tai hallitusta ja aloittaa työtä. Työtä, joka tulee alkamaan nollasta. Aktivistien mukaan edelliskeväisen hallituksen olisi pitänyt voida jatkaa silloin jo melkein valmiin perustuslain tekemistä ja vasta sitten olisi pitänyt pitää vaalit.

Vielä nyt kun klinikalla käyminen on tehty jos ei mahdottomaksi, ainakin mahdottoman jännittäväksi, olemme sairastelleet paljon. Viimeisimpänä Heikki, jolla jo poissuljettiin malaria ja dengue - onneksi. Nyt hänellä on lääkkeet giardiaa ja kahta eri mahabakteeria vastaan. Toivotaan, että diagnoosi on oikea.

Muistakaa Nepalia, että tänne vihdoin saataisiin toimiva poliittinen järjestelmä, eikä ihmisten tarvitsisi lakoilla ja terroriteoilla yrittää saada ääntään kuuluviin!

Lakkopäivä ja kenttämatkoja

Täällä on lakko alkanut ja ukaaseissa edelleen on 10 päivän lakko, mutta katsotaan nyt miten tämä tavallaan pieni 33 puolueen porukka saa lakon pidettyä yllä. Se mikä tällä kertaa on erilaista (aiempiin lakkoihin verrattuna) on että hallitus on ilmoittanut, että he aikovat vaikka sotilaallisesti pitää teitä auki ja estää lakkoa. Mutta ainakin meidän puolella kaupunkia on ollut tänään hyvin rauhallista ja sinänsä kivaa, kun Siiri ylpeänä sai tänään polkea ensimmäistä kertaa itse kouluun!

Tästä lähdetään. Siirillä oli vauhtipäällä ja ainoa harmistus, kun sisarukset pääsevät isommilla pyörillään kovempaa!

Minttu piti pikkusiskosta ihanasti huolta ja antoi jatkuvasti neuvoja mistä ajaa ja mitä varoa!

Joskus sitä ajattelee, josko ne saasteet täällä nyt niin pahoja ovat, mutta ensimmäinen lakkopäivä kirkkaudellaan karisti taas turhia luuloja. Vuoret näkyivät poikkeuksellisen kirkkaasti koko horisontin matkalta ja tähän asti syksyn päivät, jolloin vuoria on edes vähän näkynyt voidaan laskea yhden käden sormilla.

Ajattelin kuitenkin lyhyesti laittaa taas hieman työstäni ja kahdesta kenttämatkasta, jotka olen tässä loppusyksyn aikana tehnyt. Jaan tämän päivityksen kenttämatkojen mukaan kahdeksi erilliseksi päivitykseksi, jottei näistä kuvien kanssa tule turhan pitkiä.

Ensimmäinen matkoista suuntautui Tanahun lääniin noin neljän tunnin matkan päähän Kathmandusta. Olemme ELLE –projektissa ensi vuonna siirtymässä uusille alueille kolmen läänin alueella ja tällä kenttämatkalla kävimme tutustumassa Tanahun läänin yhteen  uuteen alueeseen ja siellä mahdollisiin kyliin, joissa työtämme tarvitaan.

Uusien alueiden valinta on noin vuoden kestävä projekti . Tänä aikana neuvotellaan paikallispäättäjien kanssa ja käydään uusilla alueilla tutustumassa kylien ja ihmisten olosuhteisiin. Keskustelujen ja vierailujen perusteella tehdään päätökset, mitkä alueista ja kylistä ovat heikoimmassa asemassa ja missä aloitamme työn ensi vuoden puolella.  Nepalissa yksi lääni on jaettu alueisiin (VDC) ja nämä alueet vielä pienempiin alueisiin (vard, yleisesti yhden VDC:n alueella on 9 vardia). Esimerkiksi Tanahun läänissä työskentelemme tällä hetkellä 4 VDC:n alueella (Tanahun läänissä on 45 VDC:tä) ja alustavien vierailujen ja läänin tason keskustelujen jälkeen on valittu 5 uutta VDC:tä uusiksi työalueiksi. VDC:n valinnoissa käytetään 6 kohdan taulukkoa, jolla heikoimmat alueet saadaan määriteltyä. Nämä kuusi kohtaa ovat alueen koulutuksen, ruokaturvan, saavutettavuuden, infrastuktuurin, terveydenhuollon taso sekä vähemmistöjen osuus. Tämän jälkeen VDC:n alueelta vierailujen perusteella valitaan vardit ja vielä closterit (kylät), jotka ovat heikoimmassa asemassa ja joissa työ tullaan aloittamaan.

Tässä työalueestamme Tanahun läänin VDC numero 5:stä käsin tehty kartta. Kartasta näkyy niin polut, tiet, joet, kylät kuin myös koulut ja terveysasema. Meidän vierailu osui suunnilleen punaisen ristin ympäristöön ja polkumme tuli pohjoisesta. 

Vaikka olemme keskeisessä Tanahun läänin alueella, matkamme alueelle kesti päätieltä 1,5h huonokuntoista hiekkatieta ja sitten siihen päälle kolmen tunnin kävely. Lähdin siis aamulla klo 6 Kathmandusta liikkeelle ja olimme majapaikassammenoin klo 16 (onneksi täällä on jo tottunut asioihin ja kun paikalliset kolleegani puhuivat hotellimajoituksesta niin en kuitenkaan muuta kuin nauranut, kun pääsimme ”hotelliimme”). Lyhyen teehetken ja tavaroiden huoneeseen jättämisen jälkeen suuntasimme ensimmäiseen kylään, joka sijaitsi noin puolen tunnin matkan päässä yöpaikasta.

Hiekkatie markettialueelle oli hyvin pieni ja huonokuntoinen ja myös tämä tie on monsuunikautena osittain poikki!

Eikun matkaan...

Tanahun läpi virtaa iso Seto -joki (valkoinen joki) kuva ei tee oikeutta, mutta joen vesi on todella valkoista, johtuen pohjan kivi- ja hienoaineksista,

Näitä kavereita oli matkalla paljon ja isona länsimaalaisena sain todella varoa, ettei verkot tule naamalle, kun nämä verkot on monesti punottu korkeutensa puolesta nepaleita varten :)

 Niin ja aamulla yksi näistä mukavista hämähäkeistä oli tyynyn vierestä (sentään hyttysverkon ulkopuolella), jolloin nämä eivät ole liian mukavia, vaikkakin ilmeisesti vaarattomia. 

Täällä on myös oppinut, että heinäsirkat eivät ole aina vihreitä. Ne voivat olla myös harmaita, sinisiä, violetteja ja tälläisiä kivan keltaisia. 

Kohde alkoi jossain vaiheessa näkymään, mutta tästä alkoi hikinen ja jyrkkä nousu, joka kesti yhtäjaksoisesti pari tuntia.

Tätä kaveria en olisi ihan heti olettanut näkeväni täällä keskellä portaikkoista nousua. Meni kaveri ylös tai alas, niin matkaa oli lähimmälle purolle kuitenkin riittävästi.

"Hotellimme" tässä hotellissa ei ollut suihkua eikä edes vessaa (vessassa käytiin naapurin talossa) ja sänky oli taas kova kuin kivi olkimattopatjallaan (oikeastaan suurempi ongelma on kiveäkin kovempi "tyyny").

Dalit –kylässä ja keskustelua kyläläisten kanssa.

Kylä on dalit-kylä, jossa on 13 taloutta ja siellä asuu noin 110 henkilöä. Kylän kaikki lapset pääsevät kouluun ja myös alueen terveysasema on kohtuullisen kävelymatkan päässä (30 min). Kylän ihmisten pääelinkeino on maatalous, heillä on omaa maata ja lajikkeina tumma linssi, riisi ja maissi (vihanneksia ja hedelmiä ei juurikaan kasvateta). Muutamilla kyläläisillä on myös kotieläimiä (kanoja, sikoja, vesipuhveleita ja vuohia). Ruokaturva on tällä hetkellä vuodesta noin 6kk, jonka jälkeen kyläläisten on pakko työskennellä raskaissa töissä kodin ulkopuolella. Sekä naiset että miehet (ja myös lapset), joutuvat kantamaan kiviä, riisiä ja muita tavaroita alhaalta markkina-alueelta yläkastisille sekä työskentelmään heidän pelloillaan. Miehet saavat tästä 200 (alle 2€) rupiaa päivässä ja naiset ja lapset 100 (alle 1€) rupiaa päivässä. Matka markkina-alueelta ylämäkeen tosiaan kesti meiltä ilman pahempia kantamuksia melkein kolme tuntia.

Dalit -kylä

Kylän tytöt ovat menneet naimisiin keskimäärin 14 vuoden iässä, mutta nyt useat tytöt avoimesti kertova isien ja äitien kuulleen, että he haluavat käydä ensin koulun ja naimisiin sitten joskun 20 vuotiaina.

Kylässä ei myöskään ole yhtään vesipistettä, vaan vesi joudutaan kantamaan kylään 200 metrin päästä alamäestä olevalta hyvälaatuiselta lähteeltä. WC on vain muutamassa talossa. Kylässä ei ole sähköjä, vaan vähäinen sähkö tuotetaan taloihin pienillä aurinkopaneeleilla. Alueelle tuleva huonokuntoinen tie on noin 500 metrin päässä. Kyläläiset ovat kuitenkin peustaneet itsenäisesti yhden säästöryhmän ja kaikilla ihmisillä on henkilöllisyystodistus.

Tutustumassa läheisiin peltoon ja vesipisteeseen.

Kylä tulee todennäköisesti olemaan yksi hankkeeseen valituista, mutta kaikki ei kylässä ole huonosti. Ihmisillä on kunnolliset talot, vaikka yhdessä pienessä talossa voi asua 13 ihmistä, koulu ja terveysasema ovat hyviä ja kohtuu lähellä. Myöskin kylässä toimii säästöryhmä ja naiset esiintyvät avoimesti ja keskustelemalla, joka kertoo, että kylässä myös tapahtuu kehitystä oma-aloitteisesti. Syrjinnän ei kerrota alueella olevan voimakasta ja vähenemään päin, vaikka sitä edelleen esiintyy.

Kylävierailun jälkeen kuljimme hieman eri reittiä takaisin majapaikkaan, jolloin pystyimme samalla korkealta kukkulalta katsastamaan silmämääräisesti pari muuta VDC:tä, joita on suunniteltu työalueiksi.

Seuraavaana aamuna lähdimme taas aikaisin liikenteeseen, kevyen aamupalan jälkeen (kaksi keksiä ja kuppi teetä), jotta ehtisimme käymään ainakin kahdessa kylässä, terveysasemalla ja koululla ennen paluu matkaa autolle.

Jo ennestään kapeat polut ovat monsuuni kauden jälkeen paikoin huonossa kunnossa. Joskus sitä miettii, eikö lapsille tosiaan satu täällä enempää onnettomuukia, kun tämäkin halkeama oli koulutiellä. Itsestä tuntuu vaarallisesta, vaikka on kuinka varovainen.

Ylhäältä tosiaan näkyis myös muita VDC:tä joissa tulemme työskentelemään. 

Itse en enää kylissä lihaa syö, koska mielestäni on mukavempaa kieltäytyä, kuin jättää syömättä. Vähän ihmeissään kuitenkin ollaan, kun haluan aina kupillisen lihalientä, jotka ovat kylissä todella hyviä!

Magar –heimon kylä:

Ensimmäinen kylistä oli Magar –heimon kylä johon kuuluu 15 taloutta ja noin 100 ihmistä. Kylässä on viisi mielenterveysongelmista kärsivää ja yksi, jolta on jalka amputoitu. Kylän kaikki lapset käyvät koulua, joka sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä, kuten myös alueen terveysasema. Kylän pääelinkeino on maatalous ja lajikkeina maissi ja hirssi. Kaikilla on maa omissa nimissä. Käytännössä kylässä ei ole kasviksia eikä hedelmiä. Suurimmalla osalla on vähän kotieläimiä (sikoja, kanoja ja vuohia). Muutamalla on hunajantuotantoa ja yksi kasvattaa myös inkivääriä. Kylän ruokaturva on noin 6 kk. Alkoholi on Magar –heimolaisten keskuudessa iso ongelma.

Aamu valkeni pilvisenä,vaikka ne osittain alapuolella olivatkin.

Magar -heimon edustajia.

Maanviljelyksen lisäksi kyläläiset tekevät pelto- ja kantamistöitä rikkaille. He saavat tästä n. 200NPR/päivä. Lähin markkinapaikka, josta tuotteet haetaan, on alhaalla joella. Ylämäkeen takaisin kylään noin 3h kävelymatka.

Hirssi on myös Nepalin kukkula-alueilla (ja kyllä myös muuallakin) tärkeä viljelykasvi.

Juomavesi on kylän suurin ongelma. Alueelle tuli ennen vesiputki, mutta se tuhoutui tienrakennuksen yhteydessä (alueelle tulee tie, mutta se on erittäin huonossa kunnossa, julkista liikennettä ei ole ja matka tietä pitkin markkina-alueille kestää pidempään kuin kävellen). Kylään toimitettiin kyllä iso rulla uutta vesijohtoa läänin toimesta, mutta kyläläisillä ei ole tietotaitoa, eikä työkaluja vesijohdon vaihtamiseen. Tällä hetkellä vesi haetaan erittäin huonokuntoisesta luonnon lähteestä, noin 20 min matkan päästä.

Tästä vesipisteestä menimme mennessä ohi ja ajttelimme, että tuo ei ainakaan ole enää juomakunnossa. Kuitenkin vesiputken rikkoutumisen jälkeen tästä kyläläiset vetensä hakevat.

Kylässä on kolme vessaa ja kaksi savutonta uunia. Polttopuuta on riittävästi lähimetsissä. Lähes kaikilla on aurinkopaneeli sähköntuottamiseen. Kylässä on myös toimiva säästöryhmä. Myös tämä kylä pääsee todennäköisesti projektin piiriin.

Gurung –kylä:

Viimeinen kylistä oli Gurung –heimon kylä. Kylässä noin 38 taloutta ja 200 ihmistä. Kaikki kylän lapset käyvät koulua ja terveyskeskus on lähellä. Alueella on isoja mandariinipuita, joita on lähes kaikilla talouksilla (vuositulot jopa 60 000NPR/vuosi eli alle 600 euroa). Kaikilla talouksilla on myös omaa peltoa, joilla kasvatetaan lähinnä maissia ja hirssiä. Lisäksi alueella on vähän inkiväärin-, vihannesten- ja hunajan tuotantoa. Kaikilla on myös kotieläimiä. Ruokaturva alueella on yli 9kk ja harva käy ulkopuolla töissä. Iso osa kylän nuorista on lähtenyt ulkomaille töihin.

Gurun -heimon kylä.

Kaikilla kylän talouksilla on vessat ja aurinkopaneelit. Myös juomavesi tulee talouksiin, joskin rajoitetusti (joka toinen päivä). Alueella toimii kaksi ryhmää: äiti- ja isäryhmä.Kylässä ei ole näkyvillä isoja ongelmia ja ihmiset ovat hyvin toimeentulevia. Voimme todeta, että tämä  kylä ei tule pääsemäänprojektin piiriin, mutta jos mahdollista, heitä pyritään ottamaan mukaan kuuntelemaan koulutuksiin, joita alueella tullaan järjestämään.

Tämän jälkeen kävimme vielä nopeasti alueen terveysasemalla, joka on siitä onnellisessa asemassa, että terveydenhoitaja asuu alueella ja tulee asemalle päivittäin. Koulu on myös alueella hyvä ja opettajia riittävästi. Kunnioitan suuresti koulun pääopettajaa, joka myös kävelee aamuin illoin 1,5h kotinsa ja koulun väliä. Hän tuli meitä meitä vastaan ensimmäisen päivän iltana klo 18, juuri koululta lähteneenä.

Terveysasema.

Terveyden hoitaja on alueella pidetty ja tärkeä henkilö.

Hoitohuone.

Paluumatka olikin sitten alamäkeä ja aikaa autolle ei kestänyt kuin puolitoista tuntita. Matkalla ohitsemme juoksi n. 10 vuotias poika pikkuveljensä kanssa, jotka sitten tulivat uudelleen alhaalla vastaan kantaen 10 kg suolasäkkiä! Meillä oli edessämme vain kolmisen tuntia autossa, jotta pääsimme projektin päämajaan ja iltapalalle. Seuraavana aamuna, lyhyen palaverin jälkeen suuntasimme kuskin kanssa taas automme kohta Kathmandua.

Kai sitä yksi kuva itsestäkin piti taas paluu matkalla ottaa, kun muuten harvoin pääsee kuviin.

Melkein perillä. Miehet kalastamssa Seto -joessa.