Perspektiiviä

 Hellepäivä, soratie ja minä kyynärsauvoilla konkkaamassa. Yritin pysyä mieheni perässä siinä tietysti onnistumatta. Hän katosi näkyvistä, pysähtyi sitten odottamaan ja paikalle lopulta saavuttuani totesi, ettei ole tottunut minun liikkuvan näin hitaasti. ”Sä elät kyllä nyt tosi ei-sun-näköistä elämää”, mies vielä lohkaisi kun pääsin taas lopulta takaisin sänkyyn pötköttämään ja sain kipeän jalkani koholle, mikä tuntui taivaalliselta.

Pienen tapaturman takia elän nyt jalka kipsattuna jopa kuutisen viikkoa ja kliseisyyden uhallakin kirjoitan siitä, miten uudesta perspektiivistä elämä nyt näyttäytyy.

Välimatkat on kovin pitkiä. Miten Prismalla sijaitseva apteekki voi olla sijoitettuna niin kauas! Portaat ovat korkeita. Herttinen sentään miten vaikeaa, ja hidasta ainakin, on nousta portaita kyynärsauvoilla. Esteettömyyteen liittyvät seikat ovat kovin totta. Joudun työni puolesta tarkkailemaan ja pyrimme vahvistamaan esteettömyyttä toimintamaissamme. On kuitenkin eri asia todeta asiat kuin kokea ne itse.

”Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas”- ajatteluun tottuneelle on ylivoimaisen ärsyttävää huomata, ettei voi korjata pöydänkulmalle jätettyä kahvikuppia tiskikoneeseen. Kädet on sidottu kyynärsauvoihin. Maailma on rakennettu toimintakykyisille. Vaikka neljästä raajasta kolme toimii, on outoa, miten kaikkia kolmea tarvitaan paikkaamaan yhtä toimintakyvytöntä.

”Etkö sä saatakaan mua bussipysäkille kuten tavallisesti?”, kysyy kuopus surumielisesti. Normaalisti kahden minuutin matka ottaisi nyt kymmenen ja tuntuu sitä paitsi ylivoimaisen väsyttävältä. On totuttava hitauteen, on totuttava keskeneräisyyteen, on pystyttävä pyytämään apua. Koiralla on karvanlähtöaika ja katselen vain karvakasojen kertymistä kykenemättä niitä tehokkaasti siivoamaan pois.

Elämää ei voi hallita, mutta oman suhtautumisensa siihen voi. Heikkouksien ymmärtäminen tekee vahvemmaksi, sanoi äitini jo opiskeluikäiselle minulle. Toivon, että jälleen tämänkin kokemuksen jälkeen suhtaudun elämään entistä avarakatseisemmin. Kiireisessä yhteiskunnassakin täytyy olla tilaa ja aikaa kyynärsauvoilla konkkaaville tai pyörätuolilla kulkeville. Yhteiskunta on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki.

Onnellisuus?

 Jouduin ottamaan uudelleen käyttöön kerrastot, villapipon ja toppatakin. Huhtikuun puolenvälin lämpimät säät innostivat jo kevätvaatteiden käyttöön, mutta vapun lähestyessä sää kylmeni takaisin talvilukemiin, tai siltä ainakin tuntui. Eilen aamulenkillä lähimetsässä koiran kanssa alkoi sataa lunta sakeasti. Ehkä katsoessani Senegalista mukaanottamaamme koiraa havahduin muistamaan aamulenkit Dakarissa: kuumuus ja lämmin tuuli, joka puolella oleva hiekka, minareettien huudot. Pysähdyin Senegalin tunnelmaan hetkeksi. Tunnelma toi mieleen myös, miten Dakarissa kaipasin Suomen metsiä ja raikkaita aamulenkkejä.

Onko niin, että ihminen herkästi kaipaa aina sitä, mitä ei ole juuri sillä hetkellä? Ja että onnellisuus olisi sitä, että ei kaipaisi muuta?

Luin juuri, että ihmisen aivoille on tyypillistä havainnoida paitsi sitä, kuinka hyviä valintamme ovat, myös sitä, millaisia ovat valinnat, joita emme tehneet. Mutkia hieman oikoen voisi sanoa, että olemme kehittyneet pohtimaan erilaisia tapoja elää ja pohtimaan eri valinnoista aiheutuvia vaikutuksia.

Jos olen päättänyt muuttaa takaisin Suomeen ja saan jälleen nauttia Suomen metsistä, mutta joudun hyväksymään myös toukokuun talvisen kylmyyden ja lumisateet, saanko haikailla takaisin Senegaliin vai en? Ehkäpä minä, tai kukaan muukaan, ei tarvitse haikailuun lupaa.

Pikemminkin voisi ajatella, että on rikkautta tunnistaa tilanteiden ja asioiden monet puolet. Voi puntaroida, mikä on lopulta tärkeää ja millä nyt ei ole niin väliä. Tähän puntarointiin ovat aivomme jopa erityisesti sopivat!

Mielestäni onnellisuus ei ole sitä, ettei kaipaisi muuta. Kaipauskin voi olla toivo paremmasta. Voisiko onnellisuus olla tietoisuutta tästä hetkestä, johon kuuluu toivottavasti iloa ja onnea, vaikka yhtä hyvin myös vähän kaipausta tai surua. Vaikka tähän hetkeen kuuluisi niin hyviä kuin ehkä huonojakin tehtyjä valintoja, ovat ne kaikki johtaneet juuri tähän. Ehkä toukokuisessa lumisateessa seisomiseen (jota kukaan ei kyllä kaipaa, eihän)!

Läikkien yli yhdessä

 Keväisessä metsässä käveleminen on ihanaa. Vastaan tulee auringossa kylpeviä laikkuja, joissa maa jo näkyy, uusi vihreä kasvusto kohta työntyy esiin ja joissa melkein voi jo nähdä muurahaisten pian alkavan aherruksen. Näihin laikkuihin on ilo pysähtyä hengittämään ja kääntämään katseensa aurinkoon. Mutta vastaan tulee myös varjoisia, kylmyyttä hohkaavia laikkuja, joihin aurinko ei ole päässyt ja joissa on edelleen täysi talvi. Aurinkoläikän jälkeen näille syrjäisille ja matalille läikille astuessa nousee iho kananlihalle ja kasvoilla tuntuu kylmyys. Polku muuttuu äkkiä jäiseksi ja jyrkäksi.

Elämä on kuin keväinen metsä. Aina ei pääse aurinkoläikkään, vaikka kuinka koettaisi sinne suunnistaa. Aurinkoläikkiä ei aina edes näe kun jumittuu kylmiin ja pimeisiin talviläikkiin.

En silti halua kirjoittaa, että pelilaudan tapaan aina talviläikän ohitettua vastassa olisi aurinkoläikkä, kunhan vain jaksaa heittää noppaa. On olemassa suruja, joita ei voi ohittaa toivoen, että elämä kohta siirtyy toiselle läikälle. Nämä talviläikät suruineen on otettava mukaan, sulamaan aurinkoläikälle. Eivätkä ne välttämättä kokonaan sula, vaikka niitä kuinka hoitaisi auringossa. On talviläikistä saatuja jääkimpaleita, jotka jäävät elämän reppuun asumaan. Muistuttamaan itsestään ja elämän hauraudesta.

Suuria jääkimpaleita mukanaan kantavat tietävät, ettei kaikkia elämän tarjoamia talviläikkiä voi kiertää eikä harpata pian ohi. Jääkimpaleita ei voi itse valita. Joillekin niitä annetaan täysi repullinen ja ne ovat painavia ja viiltäviä.

Juuri siksi meitä on kehotettu kantamaan toistemme taakkoja. Jakamaan surua, sulattamaan jäisiä möykkyjä. Meitä ei ole kehotettu hoputtamaan toisiamme talviläikkien yli, vaan auttamaan kantamalla toistemme taakkoja ja suruja. Elämää ei ole tarkoitettu elettäväksi yksin, vaan yhteydessä muihin. Yhteys toisiin tarkoittaa niin elämää toisten taakkana kuin toisten taakkojen kantajana.

Muuttumattomuuden ansa

 Kirjoitan tähän kolumniin elämänohjeen, joka saattaa olla luettavissa jossakin elämäntaito-oppaassa tai sitten ei, mutta minulle tämä on merkittävä ohje, sillä oivalsin sen itse. Lukeminen ja keskusteleminen antavat usein mahtavia oivalluksia, mutta paljon voi oppia myös tarkkailemalla ja - tietysti - oman elämänkokemuksen kautta.

Lapsena muistan tarkkailleeni yhden aikuisen käytöstä hieman etäämpää ja hänen loputtomalta tuntuvaa äksyilyänsä muille. Tulkitsin silloin hänen olevan kateellinen muille, katkeroituneen ja siksi käyttäytyvän ilkeästi. En koskaan saa tietää, osuiko lapsentulkintani lainkaan oikeaan ja mitä kaikkea muuta siihen kuvioon mahtoi liittyä, mutta muistan aina tuon aikuisen käytöksen jos itse olen vähällä sortua olemaan jostakin kateellinen.

Kannustan siksi tarkkailemaan sekä itseään ja muita. Mutta siihen ohjeeseen. Ohjeen voisi tiivistää ehkä näin: Älä pelkää muutosta muutoksen vuoksi, koska vaikka koettaisit pitää muuttumattomana sen kaiken minkä voit, voivat kaikki muut asiat ympärillä joka tapauksessa muuttua. Ja todennäköisesti niin tekevätkin.

Oivallukseni liittyi aikaamme ulkomailla ja siihen, mitä oletin ja odotin muiden olevan Suomessa. Kolmen vuoden jälkeen ne kahlitsevat odotukset lakkasivat. Toki ehkä siksi, että niistä oli tullut kaukaisia, mutta päätin yrittää käyttää samaa toisten vapauttamista omista odotuksistani myös lähellä oleviin.

Ei pitäisi olettaa muiden olevan jotakin, mitä he olivat eilen. Tämä antaa hienon vapauden muuttumiselle, niin omalle kuin muidenkin. Jos osaa vapauttaa toiset ihmiset odotuksista, joita kohdistan heihin itseni vuoksi, on yhtäkkiä aika vapaa. Paljon liittyy murhetta siihen, että odottaa toisten olevan jonkinlaisia tai tekevän jotakin, joka mahdollistaa jonkin asian – tai sen muuttumattomuuden – minussa.

Voin hyvin tunnustaa, että kohdistan kyllä paljonkin odotuksia läheisiini. Mutta kasvamisen polulla ollaan. Aika monessa tilanteessa koen vapautta, kun tietoisesti mielessäni päästän muut vapaiksi olemaan juuri sitä, mitä ovat ja sallin sen itsellenikin.

Ihana lumi!

Suomi on jälleen uskomattoman kaunis! Koko maa kylpee valkoisessa valoa hohtavassa peitossa. Talvenvihaajia tietysti löytyy, mutta en usko roppakaupalla löytyvän niitä, jotka mieluummin ottavat harmaan kuin valkoisen talven. (Vaikka yhden tällaisen valkoisen talven vihaajan itsekin kyllä tunnen!)

Lapsuusmuistot ovat oikeassa: tutkimustenkin mukaan lumi lisää hyvinvointia. Se lisää valoisuutta, tekee (useimpien mielestä) maiseman kauniiksi ja vaimentaa äänimaisemaa. Puhumattakaan kaikista talvilajeista, joiden harrastamisen lumi mahdollistaa. Tutkijoiden mukaan lumi myös lisää toiveikkuutta talven etenemisestä ja kevään tulosta.

Suomen vuodenajat ovat mahtavat. Niissä on vain yksi nurja puoli: koskaan ei voi tietää, kauanko ”kunnon” talvea tai ”kunnon” kesää kestää. Kun tulee ensimmäinen luminen talvipäivä, on rynnättävä lähes paniikinomaisesti ulos, koska kukaan ei tiedä, onko huomenna enää lunta – tai enää koko talvena. Sama juttu kuuman kesäpäivän kanssa.

Ulkomailla asuessa tottui erilaisiin säihin ja siihen, että esimerkiksi Senegalin sää oli hyvinkin ennustettavissa oleva. Siis ehkä myös vähän tylsä: vuoden muutamaa sadepäivää sekä vuoden muutamaa viileämpää viikkoa lukuunottamatta oli aina kuuma ja aurinko paistoi. Ei ollut tarvetta sännätä ulos auringosta nauttimaan, koska huomennakin paistoi takuuvarmasti.

Vaikka Suomessa tarve nauttia hyvistä säistä - ja se hirveä pettymys, jos kesän ainoan aurinkoisen viikon joutuukin viettämään neljän seinän sisällä - on hieman ahdistava, voi tämänkin asian jälleen kääntää toisin. Suomen sää opettaa väistämättä meidät elämään hetkessä!

Huomisen säästä emme tiedä, kuten emme voi tietää huomisesta muutenkaan. Kenellekään ei ole huomista luvattu. Tänään on aika tarttua tähän hetkeen, ja niihin asioihin, joista tämä hetki meistä itse kullakin koostuu. Ainakin mahtavasta lumesta! Luminen metsä kohottaa mielialaa, ja tämä piristysruiske on ilmaiseksi tarjolla jokaisen suomalaisen ulottuvilla.

Ota tilasi!

 Joskus autolla ajaessa käy niin, että saapuu risteykseen, jossa seisoo jonossa muita autoja odottamassa vuoroaan ja itselle on tyhjä kaista ja vihreä valo. Sen kuin posottaa menemään. Minut valtaa näissä tilanteissa aina hieman etuoikeutettu olo: tässä saan loistaa ja mennä ilman vuoronodotusta eikä muiden auta kuin odottaa edelleen.

Aika turhaan mietin oman tilan ottamista tuossa liikennevaloesimerkissä. Mutta monessa muussa tilanteessa asiaan on kyllä ihan tähdellistä kiinnittää huomiota. Afrikassa asuessani toivoin usein olevani ruumiinrakenteeltani rehevämpi (lue: mieluiten lihava). Haastavissa kokouksissa oman tilan ottaminen ja uskottavuuden saaminen olisi ollut ehkä hitusen helpompaa, jos olisin ihan fyysisesti pystynyt ottamaan heti alkuun suuremman tilan.

Nepalista muistan edelleen aivan alun kokemukseni jonottamisesta. Jonotin pienten lasteni kanssa suuren joukon mukana puistoon ja jonottaisin siellä varmaan vieläkin ja odottaisin vuoroani, jos en olisi sisuuntunut muiden etuiluun ja edennyt lopulta kyynärpäätaktiikalla. Ei Nepalissa kukaan ilkeyttään ohitellut. Maan tapa vain on, että siitä mennään, mistä päästään. Kyllä muillekin annetaan tilaa, mutta minähän en näyttänyt siinä odottaessani siltä, että olisin menossa minnekään.

Vakavasti puhuen, oman tilan ottaminen on tärkeä oppi kaikille meille kilteille. Kyseessä voi olla fyysinen oma tila, mutta myös omien rajojen vetäminen ja oman mielipiteen sanominen. Oman tilan ottaminen ei tarkoita muiden tilan vähenemistä. Päinvastoin - itsensä piilossa pitäminen ei palvele ketään. Nepalissa moni alakastinen nainen peitti kasvonsa aina puhuessaan, ja useimmiten nämä naiset eivät julkisesti uskaltaneet puhua kasvot peitettyinäkään. Suomessa on tasa-arvo pitemmällä mutta silti meillä on paljon niitä, jotka aina väistävät tai ovat hiljaa.

Hei, älä turhaan jää, seinän viertä kulkemaan / kutsuttuna juhliin, kynnykselle seisomaan. Juha Tapion laulun sanojen mukaan toivotan rohkeutta astua juhlaan nimeltä elämä.