Aasiasta Afrikkaan: elokuuta 2016

Olemme nyt tasan viikon verran eläneet Afrikassa -> Senegalissa -> Dakarissa -> Hann Maristen kaupunginosassa.

Pahoittelemme, että blogipostaukset Nepalin loppuajasta jäivät, eivät edes vähiin, vaan nollaan. Tämä oli epäreilua teitä uskollisia lukijoitamme kohtaan. Nyt tuntuu työläältä rullata ajatuksia takaisin Nepalin viimeisiin kuukausiin, niin paljon on ehtinyt tapahtua. Muuttaminen oli fyysisesti ja psyykkisesti raskasta. Monenlaista asiaa tuli vastaan; sellaisiakin, joihin emme olleet hoksanneet ennalta varautua. Dilu esimerkiksi hätäili omaa työllistymistään niin kovasti, että olin loppujen lopuksi monen monessa työhaastattelussa hänen mukanaan tukena ja turvana. Hänelle onneksi löytyi mieluisa uusi työpaikka.

Hyvästien jättäminen oli sydäntäraastavaa. Onneksi sentään olimme sen verran kaukaa viisaita, että saimme pidettyä läksiäisiä koko viimeisen puolentoista kuukauden ajan eri paikoissa ja eri ihmisten kanssa niin, etteivät kaikki läksiäiset jääneet viime tippaan.

Oli raskasta, surullista ja haikeaa jättää taakse Nepal sekä koti ja elämämme siellä. Samaan aikaan mielen valtasi syvä kiitollisuus kaikesta siitä, mitä saimme Nepalissa kokea. Ympärillämme oli koko ajan aivan mahtavia ihmisiä ja ystäviä. Työ oli mielekästä ja koimme saaneemme ainakin jotakin aikaan.

Lukuisten itkujen ja jäähyväisten jälkeen saavuimme sitten juhannuspäivänä Suomeen ja tupsahdimme suoraan rakkaiden ihmistemme keskelle vaarini mökille saareen. Juhannusta seurasivat tiiviit Suomen-viikot. Suomi on kyllä ihana, mahtava ja kaunis maa. Meille hyvin tärkeä. Mitä kauemmin olen asunut ulkomailla, sitä ylpeämpi olen siitä, että perheeni juuret kurkottuvat maailmalle juuri Suomesta. (Vaikka, hih, ulkosuomalaisena kyllä huomaa aina niin erikoisia asioita Suomessa. Onneksi juurten ei tarvitsekaan versota kaikkien tapojen omaksumiseen.)

Viime perjantaina sitten tupsahdimme tänne Dakariin. Lento laskeutui illalla klo 20 niin, että lentokoneen ikkunasta näimme vielä vähän, minkä näköiseen maahan laskeudumme. Sitten laskeutui pimeys.

Aloimme hikoilla kuumuudesta heti lentokentän tuloaulassa. Kuulemma saatamme hetkeksi lakata hikoilemasta siinä marraskuun lopulla.

Jotakin tuttua.... Kyllä, onhan Dakarissa ja Kathmandussa paljon samanlaista! Dakar on kuitenkin paljon, paljon suurempi kaupunki. Ei asukasluvultaan, mutta laajuudeltaan. Dakaria halkovat suuret moottoritiet. Kathmandussa on yksi lyhyehkö pätkä moottoritietä kun lähdetään kaupungista itään. Dakarissa talot ovat pääsääntöisesti valkoisia tai hiekanvärisiä. Kathmandussa kaikki oli värikästä, taloja myöten. Dakarissa kulkee kaduilla hevoskärryjä (kavionkopse kuuluu hauskasti tätäkin kirjoittaessani). Lihakauppojen edustoilla näkee lampaita ja vuohia. Kathmandun kaduilla ei kulkenut hevosia, mutta sitäkin enemmän kulkukoiria, lehmiä ja muitakin eläimiä.

Dakarissa on hiekkaa joka paikassa. En silti ole ehtinyt siihen ärsyyntyä, vaikka sitä kulkeutuu kotiimmekin niin paljon, että hiekan määrän perusteella luulisi meidän hengailleen joka päivä tuntitolkulla hiekkarannalla. Sillä onhan se nyt coolia, että se on Saharan hiekkaa!

Kuuma on myös. KUUMA. Miten sitä kuvailisi? Hiki valuu, vaikka ei tekisi mitään. Emme ole saaneet suihkustamme tulemaan lämmintä vettä, mutta se ei ole haitannut. Olemme - jopa minä kuuman suihkun uskollinen ystävä - peseytyneet päivittäin kylmällä vedellä (myös hiustenpesut ym), koska se on vain ihanan virkistävää.

Kaduilla kulkee ihania afrikkalaisia naisia värikkäissä mekoissaan ja päähineissään. He kävelevät ylväästi ja kantavat usein jotakin päänsä päällä. Moskeijoita on joka kulmassa, mutta me emme ole juuri edes kuulleet oikein äänekkäitä rukouskutsuja. Autot eivät tööttäile. Meidän mielestämme täällä on hiljaista! Samaa muuten sanoivat Phnom Penhiin muuttaneet ystävämme. Ilmeisesti Kathmandu on aika äänekäs kaupunki, emme vain tulleet sitä siellä niin ajatelleiksi.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja hymyilevät paljon. Niin hymyilivät nepalitkin. (Ja niin hymyilee aika moni suomalainenkin, jos vain itse hymyilee ensin.)

Ja tietysti meri. Merituuli. Lämmin, suolalta tuoksuva hönkäys. Atlantti. Se on ihan tuossa kulman takana! Meille ei ole vielä tullut ikävä Himalajaa, sillä emme lakkaa ihastelemasta valtamerta.

Viikon aikana olemme yrittäneet järjestellä asioita. Olemme etsineet kotia. Olemme kävelleet tuntitolkulla kaupunkia (tarkemmin sanoen tätä kaupunginosaa) ristiin rastiin ja käyneet katsomassa useita taloja ja asuntoja. Olemme seikkailleet ruokakaupoissa ja pikkuputiikeissa ja pähkäilleet, mistä saa mitäkin ja mikä sekin ja sekin nyt oli ranskaksi. Olemme valmistaneet ruokaa ja tehneet arkisia askareita (lakaisseet hiekkaa). Emme ole saaneet kaasu-uunia toimimaan. Olemme purkaneet matkalaukkujamme (vaikka en aiokaan purkaa niitä tähän väliaikaiseen kotiin) ja ilahtuneet omien tavaroidemme jälleennäkemisestä (siis niiden, jotka saimme tänne matkalaukuissa. Rahtia emme saaneet tuotua.) Olemme lukeneet karttaa, eksyneet, yrittäneet ymmärtää ohjeita. Yrittäneet ylipäätään ymmärtää, mitä ympärillämme puhutaan. Vielä parempaa, jos olemme ymmärtäneet, mitä meille on puhuttu. Olemme tavanneet paljon ihmisiä ja tutustuneet, kyselleet, sopineet tulevaa. Olemme viettäneet aikaa uusien tosi mukavilta vaikuttavien kollegoidemme kanssa sekä puhuen työstä että tehden jo mukavia retkiä yhdessä. Olemme saaneet neuvoja ja meistä on pidetty huolta. Olemme pysähtyneet ja tarkkailleet. Miettineet, miten ja miksi joku tervehti tai teki noin tai näin. Olemme tehneet virheitä (muunmuassa minä kävelemällä leipäkaupasta ulos lompakko näkyvästi kädessä joutuen poikajoukon "piirittämäksi".) Olen kokenut oloni turvalliseksi ja toisaalta miettinyt, milloin mahdan oikeasti kokea oloni kotoisan turvalliseksi. Olemme yrittäneet ymmärtää näkemäämme ja kokemaamme (kuten erästäkin temperamenttista länsiafrikkalaisnaista, joka ensin oli kovin vihainen, sitten kovin iloinen, ja koko ajan selitti kovasti, jättäen meidät hämmennyksen valtaan). Olemme yrittäneet päästä tilaan, jossa Dakar tuntuisi kodilta.

Lapset ovat onnistuneet minua paremmin. Viime viikolla heillä alkoi amerikkalainen koulu ja hyvin alkoi! Niin liikuttavan rohkeina ja reippaina kaikki kolme menivät ensimmäisenä kouluaamuna omiin luokkiinsa, että minun oli pidäteltävä kyyneleitä. Ja kaikki tuntuvat viihtyvän koulussa! Olemme tästä niin onnellisia ja kiitollisia. Amerikkalainen koulu on toki erilainen kuin Kathmandun rakastamamme brittikoulu. Varmaan amerikkalaisessa koulusysteemissä on omat hyvät ja huonot puolensa. Me olemme kuitenkin kovasti pitäneet koulun lämpimästä ilmapiiristä ja ihanista, ystävällisistä ja rennoista opettajista, jotka toivovat oppilaiden tulevan halaamaan heitä päivän mittaan. Koulun rehtori aloitti puheensa meille uusille vanhemmille sanomalla, etteivät he tässä koulussa ainoastaan opeta lapsianne, vaan rakastavat heitä. Ja kyllähän positiivisuus tarttuu: kun kaikki on Mahtavaa!, niin onhan kaikki silloin Mahtavaa! Koulun alku on siis sujunut hyv... - ei vaan mahtavasti!

Kiitos kun olette muistaneet lapsiamme ja uuden koulun aloitusta.

Mutta aikaistahan se vielä on, nimittäin siihen tilaan pääseminen, että Dakar tuntuisi kodilta. Kouluun tutustumisen, kodin etsimisen ja lasten harrastusmahdollisuuksien kartoittamisen pyörteessä tajusin yrittäväni vimmaisesti kahta asiaa: 1. Päästä pois tilasta nimeltä keskeneräisyys. 2. Saada elämä Dakarissa tuntumaan ja olemaan samaa, mitä elämämme Kathmandussa oli.

Onneksi ystäväni Suomessa sai minut pysähtymään tämän asian äärelle ja toinen ystäväni Kambodzassa sanoi tajunneensa vastaavassa tilanteessa saman. Päätin sitten muutaman asian: 1. On inhimillistä yrittää sitä, mitä olen yrittänyt. Ei se haittaa. 2. Elämä on aina tilassa "kesken". Kun se on jossakin toisessa tilassa, silloin ei varmaan paljoa mietitä, mistä jääkaappi hankitaan. 3. Joudun ehkä jatkamaan luopumisprosessia pitempään, mitä ajattelin. 4. Saan ehkä tilalle jotakin uutta. 5. Minulla ei ole kiire. (Tai on. Mutta ei sittenkään ole.)

Dakar on mahtava! En vielä ole kertonut muutamia tärkeimpiä asioita: huoltoasemalla ei tarvitse nousta autosta, vaan tankki täyttyy itsestään. Kaupassa ei tarvitse latoa ostoksia itse edes hihnalle, ostoskasseihin ei tietenkään. Täältä saa juustoja ja erilaisia jugurtteja, ja kalaa, ja mahtavia patonkeja!

Kyllä tämä tästä. Elämä.

Jälkikirjoitus: Kirjoitin tämän tekstin lauantaina. Nettiyhteys ei kuitenkaan riittänyt kuvien lataamiseen, joten siksi postaus tulee vasta nyt. Monta käytännön asiaa on ratkennut näiden päivien aikana; niistä lisää myöhemmin. Asioiden ratkeaminen oli taas muistutus siitä, että luottamus kantaa. Yritän murehtia vähemmän (hah! Ei kyllä helpolla onnistu.)