Kukkamuhennosta

”Sama taivas yllä tämän maan....” Mintun kanssa vietän usein iltaisin pienen kahdenkeskisen hetken talomme katolla, jossa ihmettelemme meitä ympäröivää maisemaa ja taivasta ja sitä, että rakkaat läheisemme Suomessa saattavat katsoa samaa taivasta samaan aikaan meidän kanssamme. Ja samaa kuuta! Usein myös piirrämme yhdessä; taivaalla lentäviä kotkia, narulla roikkuvia värikkäitä vaatteitamme tai toisten talojen katolla askareissaan hääriviä ihmisiä. Nuo rauhalliset iltahetkemme ovat arvokkaita.

Päivät ovatkin kiireisiä. Tuntuu, että elämä Nepalissa on nielaissut meidät. Toisaaltahan tämä tarkoittaa vain, että arki on löytänyt omat, ei syvät, mutta pienet, kapeat uomansa. On kouluunmenoja, kielikoulua, toimistopalavereita, lukuisia kohteita, joissa pitäisi ja joissa haluamme käydä, on hauskoja hetkiä Dilun ja Dambarin kanssa, kun ei tiedä, tuliko loppujen lopuksi ymmärretyksi vai ei, tai tajusiko itse mitään vai ei.

Tänään Dilu hykerteli lounaspöydässä valmistaneensa meille todella aitoa nepalilaista ruokaa. Ruokamme raaka-aineena olivat kukat! Kukat! Ei lehdet tai juuret tai mitkään sellaiset, vaan aivan aidot kukat. Dilu oli tehnyt kukista maittavan muhennoksen, jossa lukuisten mausteitten lisäksi oli perunaa joukossa. Minttu valokuvasi uuden ruokatuttavuutemme ja sen raaka-aineet. Ihan hyvää oli! Ongelma taisi olla vähän korvien välissä: tässä syön kukkamuhennosta, hmmh...

”...yhä kutsuu meitä kulkemaan.  Sama aava meri sininen, sama koti yheinen. Samat niityt, vuoret, erämaat, joet, järvet, kukkulat ja haat. Sama tuuli hiljaa humisten laulaa yllä metsien....”

Vene ja kaksi planeettaa, taivas on kaunis.

Syötäviä kukkia.

Kukkamuhennos - hyvältä maistui.

Jälkiruuaksi Mintun leikkaamaa papaijaa

Mitä saisi olla Santun kaupasta?

Hatti

Siirin turva ja ilo, kun hän on "yksin" kotona.

Kevät on tuonut tullessaan kukkivat kukat, vaikka tämä ruukku ostettiinkin kadullamme käppäilevältä kukkamyyjältä (tässäkin kuvaaja Minttu).

Kevään ja lämmön myötä tuli myös paheneva saastetilanne. Katoltamme tänään ja alla muutama viikko sitten.

[Tämän postauksen takana osittain A, osittain H.]

hyväpäivä.com

Hatti herättää Mintun ja Santun. Kolmikko alkaa heti leikkiä yhdessä Mintun vanhalla hammasharjalla. Me kolme muuta yritämme vielä kääntää kylkeä, vaikka kohta olemmekin jo kaikki hereillä. Aamuaurinko paistaa lämpimästi.

Dilu ja Dambar saapuvat. Dambar alkaa keittää puuroa, Dilu paistaa munia. Syömme aamupalan rauhassa, vaikka kohta alkaakin tulla kiire aamutouhujen kanssa. Minä lähden ensimmäisenä talosta. Pyöräilen Kathmandun (niin, oikeammin Lalitpurin) vilinässä Himalaya-hotellille, jossa meillä on työpalaveri. Siiri jää iloisena vilkuttamaan Dilun kanssa. Siiri lähettää minulle lentosuukkoja monta kertaa. Heikki ja Dambar vievät Mintun ja Santun kouluun. He jäävät sinne reippaina, vähän sennäköisinä, että mieluummin olisivat kyllä jossakin muualla, mutta jäävät kuitenkin. Dambar jää koulunpihalle istumaan Mintun ja Santun turvaksi. Heikki pyöräilee perääni Himalaya-hotellille.

Kesken palaverin Dilu soittaa minulle ja nauraa puhelimeen: "ekdam raamro ( = tosi hyvä)! No crying!" Jälkeenpäin Dilu kertoo Siirin välillä ihmetelleen, missä äiti ja isi ovat, mutta sitten Dilu oli aina näyttänyt Hattia ja Siiri oli taas alkanut leikkiä Hatin kanssa ja unohtanut meidät. Hyvä Hatti, pieni lumipallo-pojumme!

Minä pyöräilen takaisin kotiin. Mietin, että täällä jo pyöräilen ja moikkaan tuttuja matkalla (no, yhtä tuttua, mutta kuitenkin). Alan pärjätä tuolla vilinässä. Pyöräilyn sujumiselle on vain yksi syy: olen päättänyt sallia oman arkuuteni ja avuttomuuteni. Olen päättänyt, että saan olla sellainen pyöräilijä, joka jarruttelee ja pysähtelee ja jää ihmettelemään. Ei hätää. Tämän päätöksen jälkeen pyöräily on alkanut sujua, vaikka edelleenkään en kyllä Heikin perässä lähde polkemaan. Heikki porhaltaa isoja teitä - minä kun valitsen ne pienimmät ja röykkyisimmät - ja sanoo, että "jos täällä jäät muita väistämään, niin saat väistää koko loppupäivän". En kiellä, etteikö tuo olisi totta, kaiken muun liikenteen sekaan on vain uskallettava tunkea mukaan, mutta silti vielä mielelläni annan muiden mennä ensin.

Kotona on kaikki hyvin. Siiri nukkuu päiväunia. Heikki hakee Mintun ja Santun koulusta. He ovat tyytyväisiä. Minttua harmittaa, kun karate-tunti oli jäänyt häneltä väliin. Syömme lounasta yhdessä kattoterassilla, aurinko paistaa kuumasti.

Himal-opettajamme saapuu ja pitää meille kotona kaksituntisen kielikoulun. Pystyn puhumaan lauseita preesensissä. Heikki puolestaan saa laiskanläksyä, kun ei ole lukenut sanoja; meitä kaikkia naurattaa.

Pakkaamme kahden yön tavarat ja lähdemme Riikan ja Pasin perheen kanssa ajamaan Godavariin, jossa meillä on FELMin henkilöstön aluepäivät. Autossa meitä on neljä aikuista, viisi lasta ja yksi koira. Hyvin mahtuu.

Miten tässä näin pääsi käymään? Kaikkihan sujuu hyvin!!

Painontarkistus

Kathmandun ydin, Thamel, on kovin eksoottinen ja hassu paikka. Eksyn siellä aina heti. Ihmeteltävää siellä riittää varmaan loputtomiin. Viimeksi lauantaina kävelimme Thamelissa ja äkkäsin (ison) kadun varressa miehen istumassa henkilövaaka vierellään. Siinä sai punnita itsensä 10 rupian (eli noin 10 sentin) hintaan. Komensin mieheni - joka muuten on nepalin kasvispainotteisella ja irtokarkittomalla ruokavaliolla laihtunut jo monta kiloa - kannattamaan tätä yhden miehen ja yhden vaa'an yritystä astumalla vaa'alle. Taisivat molemmat miehet olla tyytyväisiä.

Koulu!

Tänään se alkoi. Mintun ja Santun pre school, nimittäin. Meitä kaikkia jännitti. Minttu kertasi aamupalapöydässä kaikkia englanniksi osaamiaan sanoja, minä pakkasin tuttuihin kerhoreppuihin eväitä ja varavaatteita (kyllä teitä Suomen kerhotätejä, Heliä ja Päikkyä, mietittiin myös monta kertaa!), Heikki suunnitteli päivän kulkua ja Siiri kiukutteli, kun ei päässyt mukaan. Dambarin ja Heikin matkassa Minttu ja Santtu sitten lähtivät ja minä, Siiri ja Dilu jäimme portille huiskuttamaan.

Ihan hyvin oli ensimmäinen päivä sujunut. Minttua oli aluksi jännittänyt ja itkettänyt, mutta suru oli mennyt nopeasti ohi. Santtu taas oli ollut alussa reipas, mutta keskellä päivää alkanut ikävöidä. Hänkin oli kuitenkin tyyntynyt melko nopeasti. Heikki oli siis tänään koko päivän koulun pihalla lukemassa kieliläksyjä, joten hän oli tarvittaessa Mintun ja Santun saatavilla koko ajan.

Sinne katosivat, äidin pienet lapset.

Koiranpennun hankinta menikin meillä surullisesti, kun jouduimme luopumaan ensimmäisestä pennustamme - josta aiemmat kuvatkin olivat - koska pentu osoittautui todella sairaaksi. Voisin kertoa tapahtuneesta yksityiskohtaisesti, mutta jos nyt totean vain, että meillä on nyt uusi pentu talossa. (Lyhyesti: ensimmäinen pentu on nyt eläinlääkärin huomassa ja toivomme, että eläinlääkäri saa sen kuntoon.) Uusi pentumme on aika samannäköinen kuin ensimmäinen pentumme, jolle ehdimme antaa nimen Setho (tarkoittaa nepaliksi valkoista). Setho oli lhasa apso, uusi pentumme on japaninpystykorva ja nimeltään Hatti. Hatti tarkoittaa nepaliksi norsua, joten kun tulemme takaisin Suomeen, meillä on perheessämme sekä leijona (Simba) että norsu! Hatti on hyvin terhakas pikku poika. Mikä hauskinta, hän on hyvin innoissaan lapsistamme ja aina pyrkii heidän lähelleen meistä aikuisista välittämättä. Mietin vain, millainen ongelmatapaus ja Simban mielestä todellinen maanvaiva tästä pennusta tulee, koska kehumme sitä - paitsi luoksetulemisesta ja ulos pissaamisesta - räksyttämisestä! Tämä siksi, koska mitä enemmän koirasta lähtee ääntä, sen parempi - täällä. Lisäksi Hattia hoitavat kaikki muutkin taloutemme jäsenet ja tänään näin keittiössä tällaisenkin näyn:

Äsken juuri yövahdin kanssa pissatin Hattia ulkona ja yövahti seurasi pentua taskulamppu kädessään nähdäkseen, josko jotain tuotoksia koira saa aikaan. Minä katsoin tähtitaivasta, valkoisena hohtavaa pentua, yövahtia pipo päässään ja itseäni yöpaidassa, jonka päällä pidän mummolta saamaani paksua villapaitaa, ja mietin, että on tämä elämä aika hassua. Thik tsaa! (= That is okei!)

Minttu ja Santtu osaavat hienosti hoitaa pentua ja tietävät mm., että kun pentu nukkuu, sitä ei saa häiritä. Siiri taas ei oikein sääntöjä meinaa noudattaa...

Tapahtui tänään

Ehkä me jotenkin luultiin, että tämä karvapallo on pehmolelu vain. Pehmolelu kuitenkin otti ja tassutteli perheemme uudeksi jäseneksi. Miesten mukaan täytyy pitää sukupuolten välinen tasapaino vakaana. Simba: tuomme tämän sitten Suomeen sinulle kaveriksi!

Rengasrikko :)

Ensimmäinen kenttämatkani: Dhading

Ajamme kuoppaista tietä, kukkuloita ylös ja alas, korvani menevät lukkoon. Auton täyttää puheensorina, välillä suomeksi, sitten yhdessä englanniksi ja kohta taas nepaliksi. Olemme Kathmandun laakson ulkopuolella, maisemat ovat mahtavat, vähän Norjan vuonomaisemia muistuttavat. Jokainen kukkula on pengerretty hauskan näköisesti; ovatkohan nuo kaikki riisiviljelmiä, mietin, mutten viitsi kysyä. Tien varrella on välillä kyliä, joissa on kaikenlaisia taloja ja hökkeleitä: on pellinpaloista ja kankaista rakennettuja kyhäelmiä, on tiilestä rakennettuja hienompia taloja. Joku pesee tien varressa hiuksiaan aamuauringossa. Lapsia juoksentelee paljain jaloin pölyisellä tiellä. Joku kantaa hedelmiä, toinen avaa pientä yhden ompelukoneen varaan perustettua ompelimoaan tien varressa. Laihat koirat säntäilevät autoja väistäen ja jatkuvasti maata nuuskuttaen. Kanat kaakattavat. Matka kestää reilut kaksi tuntia. Olemme perillä. Reput selkään ja liikkeelle. Puntaroin villatakin mukaanottamista: aamulla oli kylmä, mutta nyt alkaa olla jo kuuma. Otan takin kuitenkin mukaani, se tuntuu turvalliselta. Kävelemme pienen kylän läpi ja mahtavan riippusillan yli toiseen kylään.

Täällä vierailemme kylän koulussa (jossa on 1200 oppilasta!) ja vammaisille lapsille rakennetussa hostellissa. Koulun opettajat kerääntyvät pihapuun alle varjoon kanssamme keskustelemaan. Haastattelemme joitakin lapsia. Minä yritän kuunnella ja poimia tuttuja sanoja nepalin kielisistä keskusteluista. En kuitenkaan ymmärrä juuri mitään. Koululaiset kerääntyvät ympärillemme ja ovat kovin uteliaita. Hymyilen ja yritän kysellä lapsilta jotakin, mutta heitä tuntuu lähinnä naurattavan hassut yritykseni. Yritän itsekin nauraa, vaikka koen oloni vähän vaivaantuneeksi. Oikeastaan haluaisin seurata näitä lapsia ja tilanteita kauempaa, en keskellä joukkoa, keskellä melua ja hälinää, kikatusta ja uteliaisuutta ja ihmetystä. Mielessäni pyörii ajatus "olen tullut tänne heitä varten". Miksi en oikein uskalla heittäytyä. En uskalla antaa itsestäni mitään. Hymyilen kuitenkin niin, että poskia alkaa särkeä. Huh.

Kohta on jo kiire eteenpäin. Kompuroin muiden perässä halki kylän, jossa lehmät ja vuohet jäävät tuijottamaan perääni. Aurinko paistaa jo kuumasti ja kaikki hajut ja tuoksut ovat niin voimakkaita. Eläimet ja niiden jätökset, savu, mausteet, roskat...

Riippusillan toisella puolella pysähdymme syömään pienen kasviscurry-aterian ja juomme teetä. Viiden hengen porukaltamme ateriat ja teet maksavat yhteensä 100 NPR (= yhden euron). Tarjoilija hymyilee ja ravistelee päätään hassusti, niinkuin kaikki nepalit tekevät. Alkaakohan Siiri joskus ravistella päätään samalla tavalla, mietin.

Matka jatkuu seuraavaan kohteeseemme. Kokoonnumme pitämään palaveria yhden "päättäjäherran" ja sitten kummitukea saavien nuorten kanssa. Nuoret ovat kivoja. Sitten kiipeämme taas yhden kukkulan päälle sokeiden koululle ja hostellille. Sokeat ovat juuri lukemassa luokassaan. He vaikuttavat kovin tunnollisilta. Minua pyydetään kertomaan, kuinka monta lasta minulla on. Kerron, että yksi tyttö ja kaksi poikaa (voi ääks näitä nepalin lukuja!). Jaamme lapsille pehmolelut ja omenat ja he ilahtuvat tuliaisista kovasti. Ennen lähtöämme yksi lapsista tulee syliini istumaan.

Emme ehdi enää lähteä kävelemään SLS:n tukemaan kivenhakkaajakylään. Näemme kyllä toisen kivenhakkaajakylän matkalla. Kivenhakkaajakylä on ahdistavan surullinen. Katselen mieluummin maata kuoputtavia kukkoja, kuin Siirin kokoisia, mutta varmasti paljon vanhempia lapsia, jotka kuka minkäkinlainen riepu yllään juoksevat majojensa ympärillä ja katsovat meitä suurin silmin. Joenuomassa joku kerää kivilastia koriin, jota kannetaan selässä niin, että korin nyöri kulkee otsan tai päälaen kautta. Toiset hakkaavat kiviä rannassa. Perheiden miehet kömpivät teltoistaan - moni silmät vahvasti kiiluen. Voi miten lasten osa tuntuu kamalalta.

Lähdemme kotiin päin. Huomaan häpeäväni sitä, että minusta on mukavaa päästä kömpimään takaisin autoon. Jätämme ihmiset tänne hämärtyvään iltaan. Kukkuloiden loputtua laskeudumme takaisin alas Kathmandun laaksoon. Tuttu savu- ja pölypilvi ottaa meidät lämpimästi vastaan. Ihmiset ja hälinä täyttävät tien. Tiedän, missä kotimme on, se tuntuu mukavalta. Pääsen kotiin, joka on täynnä elämää: kyläilijöitä on meillä useampi. Lapsilla on ollut kiva päivä. Ihanaa palata takaisin kotiin.

(En kirjoittanut paikkojen tai lasten nimistä, sillä saatan sekoittaa niitä.)

Käykääpä kurkkaamassa täältä asiapitoista tekstiä Nepalista. Blogin takana ovat ihanat Hannu ja Päivi, jotka ovat aivan lastemmekin suosikkeja!

Alhaalla riippusilta...

 

Mitähän tästä keinusta puuttuu...

Kylästä, jonka läpi kävelimme.

Papaijapuu, takana kanala.

Koulun opettajat kerääntyivät pihapuun alle keskustelemaan kanssamme.

Koulun pihaa

Mandira tekee haastattelua.





Poika ja lelu.

Lapset tulossa kouluun riippusiltaa pitkin.

Seuraavassa kohteessa pidimme pienen yhteisen tuokion kummioppilaiden kanssa.

Sokeiden koulu ja hostelli. Oppilaat olivat kovin tunnollisia.

Kivenhakkajakylä (nämä kuvat eivät kuitenkaan ole SLS:n tukemasta kivenhakkaajakylästä).

Tavallinen päivän työ on noin 6 tin:iä kivimurskaa. Yhdestä tin:stä saa 12 Nepalin rupiaa, eli 12 senttiä.

Sisarukset

"Pieni on äänemme, Herra. Hiljainen huutommekin. Puoleesi käännymme silmin, suin mykistyvin. Emme tiedä voimasi määrää. Salaisuus suuruutes on. Kasvata lapseesi luottamus loppumaton. Kuljeta ja johda! Tähtenä nyt hohda. Ilta kun saapuu ja matkamies hämärään jää..."