Vuoret nää

Tänään näkymä katoltamme.

Vuohi maailman reunalla

Tämä:

Kuva pääsee ehdottomasti mun Nepal-otosten kärkijoukkoon! Tähän tiivistyy monta Nepalin tunnelmaa, sanon ma.

 Pieneltä kävelyretkeltämme Changunarayanin kylältä on toki muitakin otoksia:

Lenkeillä, jotka kiertävät läpi kylien, on hauskaa jäädä aina vähän juttelemaan kyläläisten kanssa. Tässäkin kylässä tosin puhuttiin nepalin lisäksi jotakin heimokieltä, jota emme tunnistaneet. On aina yhtä hämmästyttävää, miten monia kieliä tässä maassa puhutaan ja miten paljon kielet poikkeavat toisistaan.

Hindutemppeli, josta lähdimme liikkeelle.

Lapsilla riitti hupia juostessaan uutta kylvöä odottelevilla riisipelloilla. Riisipellothan ovat kuin pieniä kapeita suikaleita rinteillä, ja pudotus aina seuraavalle suikaleelle voi olla jyrkkä ja korkea.

Takana näkyy Kathmandu ja pitkä ruskea viiva, joka on lentokenttä. Meidän kotimme sijaitsee tästä katsottuna kello 10:n ja 11:n välillä.

Siirin ja vuohen tuijotuskilpailu.

Hanhien takana perinteinen vedenottopiste. Tässäkin kylässä naiset kantoivat  suuria vesikuormia selässään. Miehet näkyivät lähinnä lörpöttelevän keskenään. Silti kaikki aina hymyilevät.

Sunnuntai on työ- ja koulupäivä. Tässä koululaisia Bhaktapurin lähellä.

Töissä on ollut taas kiirettä. Ensi viikolla meillä on kirkollisten kumppaneiden palaveri, jonka ohjelmarungon suunnittelimme Mian ja Mukundan kanssa. Kehitysyhteistyökumppaneiden palaveri on myös tulossa. Minähän olen "kaikessa mukana": toimenkuvani on siten ihana, mutta myös ajankäytön suhteen aika vaativa. Hankeraportit pitäisi kaikki kirjoittaa, ja budjettikeskusteluja olen joutunut käymään mm. yhden kummikumppanimme kanssa. Onneksi, neljännellä kerralla, asia saatiin eteenpäin, ja olen tosi tyytyväinen tähän. Mandiran kanssa suunnittelemme jo lastenkotien pääsiäisjuhlia ja kummikirjeet pitäisi saada valmiiksi. Heikille puolestaan on helmikuu tuonut mukanaan uusia työkuvioita, sillä nyt hän istuu yhden päivän viikossa yhden toisenkin kehitysyhteistyökumppanimme, SUS Nepalin, toimistolla. Kolme päivää hänellä kuluu Sahaksella ja päivä "meillä", siis Felmillä. Heikki on yhteistyöstä SUS:n kanssa tosi innoissaan.

Santtu on ollut muutaman päivän hieman kipeänä. Itse olen hänestä vähän huolissani ja olen varannut ajan jo Ciweciin loppuviikolle. Tänään vuorottelimme Heikin kanssa: Heikki oli aamupäivän kotona ja minä töissä ja päinvastoin. Kun tulin kotiin, oli näky tämä:

Ilmapalloa ei vain juuri tässä näy...

Aurinko alkaa todella jo päivisin lämmittää ja olemmekin pikku hiljaa jo alkaneet odottaa uintikauden avajaisia. Ehkä sitä täytyy tosin vielä vähän odotella. Kuvaavaa on, että tänään hikoilin hakiessani Minttua pyörällä koulusta ja samaan aikaan sain Heikiltä viestin SUS:n toimistolta, että: "Mä oon ihan jäässä!" Sisätiloissa saattaa olla siis yhä hyvinkin kylmä, jos aurinko ei pääse lämmittämään, ulkona taas voi päivisin olla melkein jo lyhythihaisissa ja -lahkeisissa.

Pehmojen pesua.

Santun lempipehmot. <3 Repe, Käpy-käärme, Pinkku ja Rapu.

Siiri on nyt muutaman viikon ajan käynyt Dilun kanssa joka päivä jossakin riennossa: kansainvälisessä leikkiryhmässä, muskarissa tai ryhmän kanssa retkellä. Perjantaina British Schoolilla oli eko-festarit ja koulun jälkeen pihalla oli jos jonkinlaista kojua ekoteemaan liittyen. Tietysti minä ja lapset olimme bileissä mukana. Yhdellä kojulla sai heittää palloilla mukeista kyhättyä pyramidia, ja palkintona oli t-paita, jos sai kaikki mukit kaatumaan. Siiri sitten meni ja ilmoitti haluavansa heittää ja sai kaikki mukit kerralla kaatumaan. Järjestäjät taisivat olla asiasta vielä innostuneempia kuin me, ja kuvasivat Siiriä valkoinen t-paita päällään (paita näkyy myös näissä kuvissa). Siirin paidassa lukee: Children for new green Nepal! I have planted a tree, what about you?

Mintun luokan yhden yön leirikoulu Sankhuun starttaa torstaina, ja minua taitaa jännitää eniten. Toivotaan, että kaikki sujuu hyvin!

Kokit ja kakut

Siitä onkin aikaa kun viimeksi olen tänne kirjoittanut. Anni on onneksi jaksanut ahkerammin päivitellä meidän kuulumisiamme, mutta tänään on minun vuoroni. Olin loppu viikosta taas kahden päivän kenttämatkalla Etelä-Nepalissa, jossa pidimme maatalousasiantuntijoiden koulutuspäivät. Koulutus oli ihan onnisunut, mutta minulla  on edelleen täysin mahdottomuus seurata vauhdikasta nepalinkielistä keskustelua. Samalla tulee tunne, että en vielä pysty antamaan kaikkea mitä haluaisin. Tämä varmasti helpottaa ajan myötä ja kun kieltä vielä oppii paremmin (lähinnä siis ammatillinen sanasto on edelleen hakusessa).

 Tänään aamulla juhlittiin sitten minun viikolla olleita synttäreitäni (isi sai päättää, että juhlinta tapahtuu viikonloppuna ja samalla lapsilla ja Annilla oli loppuviikosta, minun poissaolessani, hyvin aikaa järjestää yllätystä). Oli ihana päivä, aamusta asti! Lapset ryntäsivät heti herättyään alakertaan tekemään järjestelyitä ja isi sai vielä jäädä nukkumaan. Anni ja lapset olivat leiponeet lempi kakkuani (vuoden tauon jälkeen, viime vuonna se olisi ollut sovelletuilla aineksilla ja sähköaikataululla liian haastavaa, mutta tänä vuonna kaikki sujui jo oikein mallikkaasti), kinuskikakkua (joka oli muuten todella hyvää) ja sain ihanat kortit ja todella ihanan paidan, jonka olivat minulle teettäneet.

Vuosi on siis taas kulunut ja samalla vuosi Nepalissa. Paljon on sattunut ja tapahtunut. Nyt on jo tunne, että tämä on kotimme ja arki monine kommervenkkeineen alkaa sujumaan normaalisti. Meillä on ympärillämme uusia ystäviä ja tuttavia (vaikka ikävä kyllä koko ajan saa kuulla, että ne ja nekin ovat lähdössä täältä pois) ja lapsilla koulussa ja kotona hyvä olla. Paljon tulee silti asioita, joita kokee, ettei vielä pysty täysin hallitsemaan. Nepalissa sinänsä tilanne ei poliittisesti ole ikävä kyllä vuodessa muuttunut ainakaan parempaan suuntaan ja kukaan ei oikein tunnu tietävän mihin suuntaan tämä maa on tällä hetkellä menossa (kohti parempaa, vai kohti uutta sisällissotaa).

Takana kuitenkin ihanan aurinkoinen lauantai päivä ja murheet ovat tänään olleet kaukana.

Sahaksen eri projektien maatalousasiantuntijat eri puolilta Nepalia.

Tämän sillan toisella puolella on yksi projektimme sivutoimistoista. 

Anni ja lapset olivat leiponeet kakkupohjan perjantai-iltana valmiiksi ja tänä aamuna sitten täyttivät sen. Anni huomauttaa, että juuri kylässä ollut Matti Palmu oli toiminut vatkaimena kun munat ja sokeri piti saada vaahdoksi (meillä ei ole sähkövatkainta). 

Kakun kerrosten väliin tuli banaania, mansikkahilloa, vaniljaa (vähän vaniljajugurtin tapaista, mutta paksumpaa)...

"Salli itkee!" oli Siiri huudahtanut kesken leipomisen ja hakenut vauvan olohuoneesta lohdutettavaksi. 

..Ja päälle kinuskia, mun lempparia. Anni saa sen onnistumaan aina, melkein millä tahansa aineksilla! :)

Suomalaisen oloista kermaa täältä ei saa, mutta muutamiavariaatioita kyllä kuten jauhekermaa. Tämä oli ollut purkkikermaa, johon lisättiin tomusokeria. Ei kuulemma ollut kahta kertaa tarvinnut pyytää ässiä maistamaan, onko purkkikerma hyvää!

"Ootko äiti varma isin iästä?" oli Santtu kysynyt. En muuten koe vanhenevani enää ollenkaan, päinvastoin :)

Minttu kakkumestari.

Multakaan ei saa sitten kysyä kuinka paljon täytin....

Kakkukahvit olivat heti aamusta ulkona, kun aurinko ihanasti jo lämmittää aamusta alkaen.

Sammuu loiste kynttilöiden

Tuuli laulaa ikävöiden

Hetki kaikkein kaunein kohta muisto vain on

Tuli hiipuu nuotiossa

Käsi ystävän on poissa

Sisälläsi kaipaus soi sammumaton

kerto:

Tartu käteen Jumalan, tartu siihen mikä kestää

Astu kalliolle, joka pettää ei voi

Tartu käteen Jumalan, älä minkään anna estää

Kuule kuinka sydämesi sykkii ja soi

Pian jo lehdet lentelevät

Koittaa talvi, koittaa kevät

Moneen kertaan telttanarut irrotetaan

Uupuu askel vaeltajan

Sortuu seinä savimajan

Mutta yksi loppuun asti on paikallaan

kerto

Elämä on taivallusta

Iloa ja kaipausta

Halki vuorten laaksojen ja vetten se vie

Yksi auttaa ainoastaan

Yössäkin hän tulee vastaan

Sydämeesi kuiskaa hiljaa: Tässä on tie!

(P. Simojoki)

Viikonloppu

Matkin tämän postauksen tyylissä erästä toista (suurimmalle osalle meidänkin lukijoistamme tuttua) blogia. Siis "viikonlopun parhaat"!

Vertaistuki. Tässä tapauksessa pitkä sähköposti Ninalta, joka kertoi omien poikiensa koulukokemuksista Kathmandussa. Heidänkin poikaansa oli epäilty liian hiljaiseksi ja epäsosiaaliseksi ja Nina oli saanut moneen kertaan puolustella poikaa, että tämä on aivan normaali, aktiivinen ja sosiaalinen poika, mutta suomalainen! Siksi 'mutta' koska jenkki- ja myös brittikouluissa painotetaan niin kovasti esiintymistä, puhumista, väittelyä jne, että suomalaista hiljaisuutta - sitä, että puhuu vain silloin, kun on asiaa - pidetään usein merkkinä epäsosiaalisuudesta. Vaikka me suomalaiset tiedämme, ettei se ole sitä. Oi, ihanaa vertaistukea! Meillä on ihan normaali ihana suomalaispoika täällä, ei huolta!

Mansikat.

Ojashwit ja Sachi, Mintun ystävät. Tytöt leikkivät lähes koko päivän koulua Mintun huoneessa. Huh.

Yömyöhään jatkunut papupeli. Parasta oli kuitenkin seura - surullista vain, että seura lähti jo täältä takaisin Suomeen, Intian kautta. Ei näihin jäähyväisiin totu.

Virkistävä sade! Koko lauantain satoi. Me nautimme ilmaa puhdistavasta sateesta. Olimme muutenkin päättäneet pitää toimettoman rennon lauantain, joten sade sopi lauantaille paremmin kuin hyvin.

Palapelit. Toimettomana lauantaina ehdimme sellaisiakin kasailla. Muutamasta palapelistä hahmottuvat parit serkut hymyilevine kasvoineen. :)

Ducky. Santun luokan ankka, joka kiertää jokaisen lapsen luona jonakin viikonloppuna. Tarkoitus on sitten vihkoon kertoa ja kuvata, mitä Ducky teki juuri minun luonani. Meillä Ducky muunmuassa (kuvat ovat muuten Mintun ottamia):

Hattiban ja Hatti. Hattiban on ihana metsäalue noin puolen tunnin ajomatkan päässä, Kathmandun laakson reunalla. Hattibanin-seuramme joutui perumaan tulonsa, joten lähdimme retkelle perheen kesken. Otimme koirat mukaan ja etenkin Hatin kanssa treenasimme vapaanaolemista ja luoksetuloa (Chocokin sai kyllä juosta vapaana). Olimme tosi yllättyneitä siitä, että Hatilla ei ollut missään vaiheessa aikomustakaan lähteä omille teilleen. Koko ajan hän hyöri meidän ympärillämme, vaikka me kyttäsimme tilaisuutta juosta piiloon, jos Hatti olisi lähtenyt jonnekin kauemmas. Mutta ei lähtenyt. Varsinaiset luoksetuloharjoituksetkin sujuivat melko hyvin, vaikka ei Hatti monia käskysanoja tunnista. Paras motivaattori Hatille näyttää olevan Minttu, jota Hatti seuraa lähes lakkaamatta, paremmin kuin minua makupaloineni.

Kuvassa piileskelee myös Ducky.

Tänään tiistaina on muuten taas kunnon tehokas lakko täällä, pitkästä aikaa. Julkinen liikenne on pysähtynyt, autoilla ei voi kulkea, kaupat ja virastot ovat kiinni. Lakot tulevat todennäköisesti taas kevään ja poliittisen liikehdinnän myötä tästä lisääntymään. Vaikka ne vaikeuttavat joka päiväistä elämää, on lakoissa myös hyvät puolensa: kerrankin nämä kadut ovat hiljaisia ja rauhallisia!