Hiljainen viikko. Pääsin tänään hiljaisen viikon tunnelmaan lastenkodissamme, jossa pesin lasten jalat yhdessä harjoittelijamme kanssa.
Jalkojen pesu oli koskettavaa sekä minulle että lapsille. Nepalissa jalat paitsi yleensä ovat oikeasti likaiset (pölyisillä ja likaisilla kaduilla kuljetaan ilman kenkiä tai muovisandaaleissa), niitä myös symbolisesti pidetään epäpuhtaana ruumiinosana. Jalkapohjien näyttäminen (esim. lattialla istuessa) on epäkohteliasta. Oma esikoiseni kertoi juuri tästä esimerkin. Hän oli koulussa siirtänyt jalallaan lattialla olevaa kirjaa. Ystävät olivat valistaneet häntä, että jos hän olisi hindu, tulisi hänen nyt pyytää anteeksi tapahtunutta nimenomaan sen vuoksi, että kosketti kirjaa jalalla.
Osa lapsista päättäväisesti kieltäytyi jalkojenpesusta sanoen, ettei voi sallia vanhemman ihmisen tekevän sellaista.
Minä taas pesin huolellisesti jokaisen lapsen varpaanvälitkin. Ja tein sen melkein kyyneleet silmissä.
Mielessäni soi Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen.
Ohjelmaa lastenkodissa...
Oli ihan hyvä päästä hiljaisen viikon tunnelmaan, sillä muutoin viikko on sujunut muunlaisten touhujen parissa. Eilen vietimme viidettä holiamme! Holi, tuo hindujen kevään, värien ja veden juhla on niin ratkiriemukas päivä, että meillä on sille sävelletty oma laulukin. Tänä vuonna sekoitin tarkoituksella juhlaan meidän omia vappuperinteitä, kevään juhlahan sekin on.
Kulttuurien ja tapojen kirjo, ystävät niistä nauttimassa - elämää ehkä parhaimmillaan.
Viime viikon olin Ylen kuvausryhmän kanssa kentällä. He kuvasivat videoita Nenäpäivää varten. Nenäpäivän tarkoitushan on hassuttelun ja viihteen kautta innostaa ihmiset auttamaan kehitysmaiden lapsia. Nenäpäivä huipentuu Nenäpäivä Show:hun 11.11.2016. Pitäkää siis silmänne auki ja osallistukaa Nenäpäivään! Myös meidän työmme näkyy siellä!
Minä olin vastuussa Ylen kuvausryhmän ohjelmasta koko viikon ajan. Alkupäivien suunnitteluvaiheen jälkeen roolini kuitenkin muuttui hieman, sillä heillä oli aika tarkat käsitykset kuvattavista videoista. Minun piti tietysti koko ajan seurata tapahtumien kulkua ja vastata kaikkeen ja kaikesta, mutta tein samalla kuvauksia avustavia töitä. Oli hyvin mielenkiintoista voida seurata media-ammattilaisia työssään. Toisinaan vastuulleni jäi kylän lasten viihdyttäminen, jotteivät he häiritsisi kuvauksia. (Kuten arvata saattaa, kuvaaminen on loppujen lopuksi aika pitkäpiimaista puuhaa.) Otin näistä hetkistä kaiken irti ja vietin todella aikaa lasten kanssa. Oli eräskin hetki, kun kysyin lapsilta, haluavatko he siirtyä kauemmas (kuvauspaikasta), jotta voimme pitää ääntä, vai haluavatko he pysyä lähempänä mutta pysyä hiljaa. Lapset halusivat pysyä lähellä - ja uskokaa tai älkää, he olivat hiljaa. Käytin kyllä kaikki keksimäni keinot ja vedin heille suurinpiirtein pantomiimia ja joidenkin suut täytin pähkinöillä, mutta kuitenkin. Ihan uskomatonta! Suuri lauma kylän lapsia ja he olivat tosiaan hipihiljaa monen tunnin ajan.
Toisaalta, heille oli myös ehkä uusi kokemus se, että olin todella täysillä heidän kanssaan ja huomioin jokaista. Sekin oli loppujen lopuksi koskettavaa. Miten meillä on aina niin kiire. Lapset kuitenkin ovat sellaisia, että eläytyvät heti ja ovat valmiita kaikkeen. Vaikka tekemään taideteoksia kivistä:
Kuvia Nepalin kylistä. Jälleenrakentaminen on aihe, josta on vaikea kirjoittaa lyhyesti. Mutta lyhyesti sanottuna; jälleenrakentaminen on ollut hyvin hankalaa, eikä vähiten maan omien päättäjien ja heidän päättämättömyytensä takia. Surullista.
Kylissä puhutaan maanjäristyksestä. On erikoinen tunne, että olemme kaikki kokeneet saman katastrofin. Miten moni ihminen sen koki, täsmälleen samaan aikaan! Tosin siihen ne yhtäläisyydet usein jäävätkin. Toisten talot sortuivat viidessä sekunnissa järistyksen alkamisesta. Minun talolleni ei käynyt kuinkaan ja silti minut lennätettiin heti pois. (En yleensä kehtaa kertoa tätä jälkimmäistä totuutta, ellen ajattele, että se lisää kuulijan kokemusta siitä, mistä kaikesta he tosiaan ovat selvinneet.) Niin, kokemuksia ei ehkä tulisi verrata, lähtökohdat ovat niin erilaiset. Mutta kyllä omaa etuoikeutettua asemaa silti miettii. Vaikka eihän etuoikeutettu asema helppoa tai surutonta elämää takaa.
 |
| Mitä jos tässä istuisikin meidän perhe oman talon raunioilla? |
Pienen pieni juonipaljastus Nenäpäivävideoista: yhdessä videossa kävelee allaoleva tyttö oman kodin raunioilla. Tämä tyttö, Roshani, pelkäsi minua aluksi todella paljon. Yritin aina saada kontaktia häneen, mutta tyttö käänsi katseensa pois päättäväisesti ja vähän pelokkaasti. Kolmantena päivänä, kun tulimme sitten kuvaamaan, oli alkuasetelma sama. Mutta päivän aikana Roshani tottui minuun ja vei sydämeni saman tien. Huomasin heti, että meillä on samat jutut. Hän oli persoonana yhtä pippurinen kuin oma kuopukseni - ja kuten minäkin, jos tilanne on sopiva.
Ai mistäkö jätski?
"Jäätelöautosta" tietenkin!
Kuopuksen kanssa olemme päättäneet lahjoittaa kaikki meiltä liikenevät vaatteet, kengät ja lelut Roshanille (ja kaikille kylän lapsille). Tämä projekti on tehnyt meille hyvää.
Yhdessä kuvauspaikassa ei ollut lapsia, mutta vuohia oli. Siellä jouduin yhden kohtauksen ajaksi menemään kertakaikkiaan piiloon (en nyt selitä sitä tämän enempää!). En ollut piilossani kauaa yksin. Tämä vuohi oli onnekas ja sai jakaa eväskeksit kanssani. Hän suuttui sitten, kun keksit loppuivat ja alkoi puskea. Onneksi sarvet olivat pienet töpöt, joten hänen suuttumisensa oli lähinnä huvittavaa.
 |
| Tyhjä keksipaketti. Huomaa vuohen ilme. |
Voiko tähän siis enää muuta todeta kuin että suurenmoinen elämä! Kyyneleinä, helminä.
Hyvää hiljaista viikkoa ja pääsiäisiloa kaikille!
