Mielenrauhaa

Onnea on...

* Tajuta, että Keskimmäisen kanssa leivottua banaanikakkua onkin vielä jäljellä

* Keskittyä katsomaan taivasta ja pilviä, tai aivan erityisesti puita, jos niitä on näköpiirissä

* Nähdä Kuopuksen ilo kun hän mennä viilettää hevosen selässä ja on onnellinen seuraavasta hevostelusta jo päiviä etukäteen

* Vahvistaa omaa läsnäoloa

* Tajuta asiat, mitkä elämässä painaa turhina taakkoina ja koettaa vapautua niistä

* Pulahtaa lämpimään veteen

* Syödä sateenkaaripannukakkuja

* Pohtia elämää puolison kanssa ja tajuta, että tässä nyt ollaan, ja hyvä niin

* Pilvinen päivä ja 30 asteen viileältä tuntuva lämpötila

* Selviytyä asioista, joista ei oikein uskonut selviytyvänsä

* Keskittyä löytämään kauneutta

* Pohtia Esikoisen koulutehtäviä. Ovat haastavia ja oma ajattelukin joutuu aina koetukselle

Olen tehnyt paljon työmatkoja, ja minähän edelleen jännitän jonkin verran maasturillani ajamista yksin näillä Afrikan teillä. Niinpä työmatkoilla joudun aina tsemppaamaan monen asian suhteen: on autolla ajaminen ja autoon liittyvät asiat, on kielimuurit, on suunnistaminen eri paikkoihin, on nukkumiset joskus jännittävissäkin paikoissa ja niin edelleen. En juurikaan siis ole niinsanotusti rutiinitilassa, jossa automaatiolla voi hoitaa monia arjen asioita. Tämän asian tajuaminen konkreettisesti on helpottanut. Olen tajunnut ja myöntänyt itselleni, että okei, energiaa kuluu aika tavalla ihan normaaleihin suorituksiin. Tämä on ok enkä edes aio asettaa aikarajaa, milloin joidenkin asioiden pitäisi alkaa sujua automaatiolla. Ehkä ne eivät ala koskaan. Ehkä ne alkavat huomenna.

Odottelemme ihmisiä saapuviksi kokoukseen cashew-pähkinäpuun alle.

Hirssiä

Työtä

Senegalissa juodaan joka kadunkulmassa teetä tällaisista muovimukeista.

Kokous täydessä vauhdissa cashew-puun alla

Olenkin tietoisesti pyrkinyt sellaisiin ajatuksiin kuin mielen joustavuus ja  tämän hetken tietoinen hyväksyntä. Nämä asiat ovat auttaneet näissä ruuhkaisissa arkipäivissä. Lapsilla on paljon omia menoja - joista olen iloinen -, pitkät koulupäivät ja lisäksi Suomi-koulun tehtävät. Meillä Heikin kanssa on molemmilla kuluttava työ (ainakin tällä hetkellä) ja joskus tuntuu, ettei 24 tuntia riitä alkuunkaan kaikkien asioiden hoitamiseen. Kaiken kiireen ja touhun keskellä olen tietoisesti pysähtynyt välillä hengittämään ja keskittymään tähän hetkeen. Se auttaa! Suosittelen kokeilemaan.

Myös se hengittämättä oleminen, eli sukeltaminen, auttaa. Vedenpinnan allahan voi kyllä hengittää, mutta vain toiseen suuntaan.

Lucky on toisinaan mukana työmatkoillani turvana ja seurana. Paljon olemme Luckya kouluttaneet, mutta täytyy sanoa, että hänen periafrikkalainen luonteensa on myös jotakin oikein hauskaa: Lucky joutuu usein odottelemaan aika paljon. Hän odottaa koulun pihalla, kun haemme lapsia, hän odottaa puun varjossa, kun minä kokoustelen. Luckylle tuntuu odottaminen sopivan erinomaisesti. Hän on aivan tyytyväinen; vaihtaa vain välillä kylkeä ja katselee ympärilleen. Lucky on kyllä aika mainion lunki pentu.

Mainitsin ne sateenkaaripannarit. Esikoinen ja Kuopus valmistivat nämä ihan kaksistaan erään pitkän aamu-uinnin jälkeen sunnuntain brunssiksi. Minä kävin lisäämässä taikinaan ainoastaan hieman ylimääräisiä terveellisiä ainesosia, mutta muutoin ohjeena oli kutakuinkin amerikkalaisten banaanipannukakkujen ohje. Sateenkaaren värit on saatu elintarvikeväreistä.

Tämän artikkelin sain rakkaalta ystävältä, ja suosittelen sen lukemista kaikille, jotka haluavat yrittää ymmärtää meidän (erityisesti lastemme) elämää vielä paremmin. Ehkä sieltä löytyy syy mm. yhteen viime keväänä tehtyyn suureen ratkaisuun (nimittäin kesämökkiin, turva-ankkuriin).

Mainiota viikkoa jälleen!

Olen tässä - vain tässä

On erikoinen tunne ymmärtää täysin, mitä ympärillä puhutaan. Tämä tunne valtaa minut usein jo jossakin Euroopan lentokentällä matkalla kotiin ja aivan viimeistään tietysti Suomessa. Kieli ympäröi meidät. Kielen avulla käsitämme maailmaa. Kieli on koti.

Kun on vuosia poissa omalta kielialueelta, alkaa paitsi omaksua uusia kieliä, myös kaivata kotikieltä.

Senegalissa puhutaan kymmeniä eri kieliä. Virallinen kieli on siirtomaa-ajoista peritty ranska. Ranska on kuitenkin vain harvalle senegalilaiselle tunnekieli. Suurin osa ihmisistä puhuu wolofia. Usealla wolofia puhuvalla on lisäksi oma heimokieli, kuten pulaar tai sereer.

Ihmisten tervehtiminen on senegalilaisessa kulttuurissa tärkeää ja siihen käytetään aikaa. Tervehdittäessä kysytään myös lasten ja vanhempien hyvinvointia. Kätteleminen on luonteva tapa tervehtiä ja työpaikallakin käydään kaikki kättelemässä lounastauonkin jälkeen, vaikka aamulla olisi jo kätelty.

Wolofin kielessä kuulumiset voidaan kysyä kahdella eri tavalla. Toinen tapa kirjaimellisesti tarkoittaa: - Miten voit? – Minä olen vain tässä. Toinen: - Onko sinulla rauha? – Rauha. Usein tähän lisätään yleistä vointia lisäävä kysymys, joka on kirjaimellisesti: - Myös vartalosi, rauha vallitsee? – Olen kunnossa, Jumalan kiitos.

Wolofin kielessä on paljon Jumalaan viittaavia sanoja ja sanontoja, jotka tulevat arabian kielestä. Tervehdystenkin lopussa on tapana kiittää Jumalaa.

Jokapäiväisestä kielestä välittyy siten rauhaa, läsnäoloa ja kiitosta. Ei hassumpi paketti myös meille kiireisille länsimaalaisille, jotka yritämme olla monessa paikassa läsnä yhtä aikaa, koemme rauhaa vain sunnuntaisin ja unohdamme liian usein kiittää kaikesta siitä, mitä meillä on.

Kieli on koti, eikä ole yhdentekevää, mitä merkityksiä sanoilla on, vaikka ne olisivat toistettuja arkipäivän fraaseja. Ehkä juuri niillä arkipäivän toistoilla onkin kaikkein eniten merkitystä. Puheesta välittyvät rauha, läsnäolo ja kiitos voivat vallata myös mielen!

Meri

Merien kanssa pitää olla

Näiden merien kanssa pitää olla varovainen,
voi kastua.

Olisi kuin sorsat: istuvat kuivina meressä
         kuin mummot penkillä.
Entäs laiva?
Myrskyt?
Satamakin olisi hyvä.

Ei tässä maailmassa
            paljon mitään
      erityisen tärkeätä ole.

 - Juhani Tikkanen

Sunday, happy day!

Minulla on yhä totuttelemista siihen, että parhaat lenkit voi täällä Saharan ja Atlantin kainalossa kävellä merenrannalla. Meri ja ihanat rannat ovat toki aivan huippuja, ja nyt ne ovat saaneet paljon uusia merkityksiä ja ulottuvuuksia. Kuten tuo rannalla lenkkeily. En ehkä ennen olisi ajatellut lähteväni 35 asteen lämpötilassa paahteiselle rannalle lenkkeilemään. Elämä opettaa. Ja ainahan voi sukeltaa mereen, jos tulee kuuma.

Esikoinen on meressä aivan kotonaan ja rakastaa aaltoja, suolavettä, sukeltamista, snorklaamista - kaikkea meriin liittyvää. Keskimmäinen kaipaa lumihuippuisia vuoria. Kuopuksen mielestä kaikki erilaiset luontotyypit ovat kivoja, ja ehkä parhaita kuitenkin ovat suomalaiset järvet ja metsät, koska siellä ovat myös mummi ja mamma.

Niin että kullakin meillä on mieltymyksemme ja lempiluontokohteemme. Hyvä niin.

Kuvat on otettu lempirannastamme vajaan tunnin ajomatkan päässä Dakarista. Esikoinen kulkee bodyboarding-laudan kanssa juuri aalloista nousseena, "Ässät" ottavat aaltoja vastaan rantahietikolla lököillen (aallot olivat aika korkeita ja heittelivät heitäkin toisinaan yllättävän pitkälle, vaikka istuivat aivan hiekalla) ja Lucky tarkkailee laumaansa.

Tämä syksy on tuonut myös uusia taitoja! Minä myös olen oppinut uuden taidon. Se on sellainen, jonka varmaan melkein kaikki teistä lukijoista hallitsee, mutta minulle on ollut uusi. Ja olen ollut niin innoissani taidostani, sillä tuon taidon avulla pääsee osalliseksi täysin uudesta, hiljaisesta maailmasta sekä keskittymään hengittämiseen (tai hengittämättä olemiseen). Niin, sukeltaminen! Ihan tavallinen sukeltaminen! Snorklaushan on tosi kivaa, mutta ihan tavallinen sukeltaminenkin on aika hauskaa, eikä ollenkaan niin helppoa. Vähän jännittävääkin se on. Minulla on tässä ollut ihan parhaat opettajat - omat lapseni ja Kuopus erityisesti.

Kuopus taas on aloittanut vikellyksen ratsastamisen ohessa ja vaikuttaa löytäneen lajinsa.

Taidoista lisää myöhemmin! Tiukka työviikko taas täälläkin edessä kenttämatkoineen (minä), joten ei muuta kuin hyvää ja turvallista viikkoa kaikille!

Lucky

Lucky ei ole vielä päässyt blogiimme, ja se seikka korjataan nyt heti pikaisesti. Tässä hän on:

Kuva on otettu viime viikolla, kun yritimme ottaa meistä kuvaa neljännentoista hääpäivämme kunniaksi.

Lucky muistuttaa erehdyttävästi erästä sarjakuvakoiraa. Scooby Doota tietenkin. Voi elämä!

Dakar

Liekkipuut ja Dakar.
Kuvan on ottanut Dakarin majakkaan kavunnut Esikoinen.

Vuohet ja lampaat, ja vähän possutkin

Senegalissa vietetään parhaillaan Tabaskia (Eid Al-Adha), yhtä muslimien tärkeintä juhlaa (täällä ehkä jopa tärkein). Viime päivinä koko kaupunki on ollut täynnä lampaita. Tapana on, että kaikki perheet, joilla suinkin on varaa, ostavat oman lampaan ja teurastavat sen. Naiset valmistavat sitten maukkaan lammasaterian. Suurin osa ihmisistä matkustaa kyliin sukulaistensa luokse.

Meidänkin kerrostalomme pihalle oli eilen illalla tuotu ja sidottu yli kymmenen lammasta puuhun odottamaan aamua. Aamulla lampaat teurastettiin. Nyt näin illalla näkee juhlapukuisia lapsia juoksentelemassa pihoilla ja kun kurkistaa naapureiden ikkunoista sisälle, näkee notkuvan pöydän ympärille kokoontuneita aikuisia. Tulee itsellekin sellainen sukujuhlan tuntu. Näinhän mekin vietämme omia juhliamme; lampaan sijasta tosin on jouluna tapana syödä possua.

Kieltämättä se, että lampaat teurastetaan itse tuossa pihan nurkassa, tuntuu kurjalta. Surullisinta on kuulla lampaiden epätoivonen määkinä (tosin ne määkivät muutenkin koko ajan). Usein näkee koko perheen kerääntyneenä lampaan ympärille seuraamaan toimitusta. Kuluneen Senegal-vuotemme aikana olen nähnyt muutaman kerran vuohen teurastuksen. Keväällä olimme Linguéressa kenttämatkalla koko perheen voimin (matkalla pysähdyimme muslimien pyhään kaupunkiin Toubaan ja opimme islaminuskosta paljon uutta). Linguéressa sitten jouduimmekin hautajaisiin (mikä sekin avasi silmiä mm. kristittyjen ja muslimien rinnakkaiselon hankaluuksista). Majapaikkamme pihalla tallusteli vuohi, jolle Kuopus vielä innostui syöttämään keksejä (muistatte ehkä oman tapani syöttää keksejä vuohille Nepalissa). Rapsuttelimme vuohta ja annoimme sen mutustella kostean kuumassa (noin 47 astetta, muuten) ilmastossa muhenneita kaurakeksejämme, kun eräs kyläläinen tuli hilpeästi sanomaan, että "Hyvin tehty, se oli hyvä viimeinen ateria tälle vuohelle". Kaikki tapahtuikin sitten aika ripeästi ja kohta lihapata porisi.

Olen silti sitä mieltä, että on parempi nähdä eläimen kuolema ja tajuta mistä liha ruokalautaselle tulee, kuin syödä muoviin pakattua lihaa tajuamatta sen oikeasti olevan tarkoitusta varten tapetusta (ja ehkä myös koko tarkoitusta varten eläneestä) eläimestä peräisin.

Olin tänään aikeissa mennä kysymään lampaiden teurastajilta, liikenisikö heiltä luita kadulta pelastetulle koirallemme Luckylle. (Lucky - pentu, jota oli rankasti pahoinpidelty ja joka oli aivan täynnä syöpäläisiä ja toukkia ja jonka sitten suostuimme ottamaan hoiviimme, kun muutakaan paikkaa ei pennulle löytynyt - on osoittautunut kovin lempeäksi ja oppivaiseksi koiraksi, joka on tuonut meille paljon iloa. Luckyn piiskahäntä heiluu lakkaamatta.) Menetin kuitenkin rohkeuteni, kun seurasin lampaiden teurastusta kauempaa. Toimitus näytti niin hartaalta, etten nyt sanoisi suorastaan rituaalinomaiselta. Nyt illalla kysyin pihamme yhdeltä vartijalta, jonka kanssa olen ilokseni ystävystynyt (asumme siis kerrostaloalueella, eikä meillä ole omia vartijoita), olisinko voinut saada Luckylle muutamia lampaan nilkkoja purtavaksi. Hän vastasi kieltävästi, sillä kaikki lampaan osat on kerätty tarkkaan talteen ja ne käytetään ruuan valmistuksessa.

**

Kesällä Suomessa sain teiltä lukijoilta palautetta, että tämä blogi tulee herättää henkiin. Kiitos palautteesta ja rohkaisusta! Rakastan kirjoittamista, sillä sen avulla tulen aina tajunneeksi, miten hienoa elämä onkaan. Rakastan hetkiin pysähtymistä ja siinä kirjoittaminen on oiva apu.

Viime kevät oli raskas, sitä on turha käydä kieltämään, enkä jaksanut kirjoittaa. Toivon jaksavani enemmän taas tänä vuonna!

"Onnellisuuteni voi mitata kirjoittamisen määrällä", on joku sanonut. Myönnän kuuluvani tähän sakkiin.

Kesällä vietimme lomamme Suomessa, Ranskassa ja muutaman päivän verran Lissabonissa. Kun palasimme tänne takaisin, tuntui kaikki yhtäkkiä yllättävän helpolta: koti olikin jo valmiina ja kaikki tuttua. Tämä tunne oli aika jännä, sillä olimme kummatkin Heikin kanssa odottaneet paluuta hieman ahdistunein "taas se kaikki alkaa" -mielin tajuamatta, ettei meidän tarvitsekaan käydä jälleen läpi muuttoa, kodinetsintää, uuden kodin kalustamista tyhjästä alkaen, tutustumista kokonaan uuteen kaupunkiin ja maahan, uusiin ihmisiin ja meille uuteen arkeen.

Nyt olemmekin taas jo ihan konkareita!

Täällä Dakarissa pidämme lämmöstä, merestä, auringosta, palmuista, hiekasta, väreistä, sinisen taivaan ja ruskean hiekan kontrastista, lastemme amerikkalaisesta koulusta, kerrostalokodistamme, aalloista, bodyboardingista, ystävällisistä ihmisistä, hevosista ja ratsastamisesta, jalkapallosta, kotiapulaisestamme, rentoudesta, musiikista, Dakarin majakasta, tuulesta, snorklaamisesta, baobab-puista, kalaruuista, koripallosta, ulkoilmaelokuvista, lämpimistä illoista, heinäsirkoista, aaseista, mangoista ja avokadoista. Minulle arjessa parasta on kello puoli kahdeksan lenkki Luckyn kanssa. Päivän pahin kuumuus alkaa silloin taittua ja pimeä laskeutua. Puoli kahdeksan hetki on väriltään keltaisen ruskea - vähän niinkuin Suomen talvi-iltojen sininen hetki. Illan ruskea sävy kestää kuitenkin hyvin lyhyen aikaa, sillä pimeys tulee todella äkkiä.

Emme niin paljoa pidä: toisinaan liian kirkkaasta auringosta ja tukahduttavasta kuumuudesta (esimerkki kuumuudesta: olin jättänyt Suomesta tuodun purkkapaketin eteisen pöydälle, enkä siis laittanut sitä jääkaappiin. Purkat olivat yhden vuorokauden aikana sulaneet hienoksi yhdeksi köntiksi); kielten sekamelskasta silloin kun (usein) kokee, ettei taas osaa juuri sitä kieltä, jota siinä tilanteessa pitäisi; puuttomuudesta; roskista [olenkin vakaasti vienyt elämäämme paitsi vähän vegaanista myös muovitonta elämäntapaa kohti]; ruuhkista ja liikkumisen hankaluudesta ja asioiden hoitamisen hankaluudesta muutamallakin eri mittarilla tarkastellen (kuten aika, vaiva, siirtyminen).

My dreams

Look

For the real thing

And my reality

Chases

A dream

(Deepti Naval)

**

Kirjoitan kolumneja Maaseudun tulevaisuuden Hengähdyspaikka-nimiselle palstalle. Julkaisen täällä blogissa lehdessä jo aiemmin julkaistut kolumnini. Katso siis näitä postauksia taaksepäin, sieltä löytyy monta uutta kirjoitusta!

Polkupyörä ei kulje hiekassa

Miten vaikeaa on joskus vastustaa kiusausta pysyä totutussa. Olla laajentamatta omaa näköpiiriään ja ymmärrystään. On työlästä kurottautua pois omista ajattelumalleista.

Kuitenkin on pakko. Jos kehitysyhteistyötä tehdään ainoastaan sen mukaan, mikä itsestä tuntuisi tärkeältä, mennään aika nopeasti metsään. Tällainen esimerkki on vaikkapa niinkin tärkeä asia kuin vessa: voinemme kaikki olla yhtä mieltä siitä, että vessoja todella tarvitaan. Vessankäytön edut ovat verrattoman suuret. Kuitenkin vessojenkin rakentamisen tukemisessa voidaan mennä metsään, jos paikalliset ihmiset eivät ole tulleet kuulluiksi jo suunnitteluvaiheessa. Jos kylään yhtäkkiä rakennetaan vessa, niin tärkeä asia kuin se onkin, jää sekin yleensä käyttämättä rapistumaan, jos kyläläisiä ei ole koulutettu vessojen hyödyistä ja käytöstä eivätkä he ole sitoutuneita esimerkiksi niiden kunnossapitämiseen.

Yhteinen linja on löydettävä. Sellainen, johon molemmat osapuolet voivat sitoutua. Yhteisen tien löytyminen ei aina ole aivan helppoa. Palasin juuri kenttämatkalta, jossa tapasin kummityömme paikallisia työntekijöitä. Puhuimme esimerkiksi siitä, miten liikuntavammaiselle kummilapselle oli päätetty ostaa pyörätuoli liikkumisen ja etenkin koulumatkojen helpottamiseksi. Pyörätuoli oli kuitenkin heti ensimmäisellä käyttökerralla juuttunut niin pahasti hiekkaan, ettei matka ollut edennyt kuin parin metrin päähän kotoa. Ymmärrettävästi lapsi ei ollut kovin halukas kokeilemaan pyörätuolin käyttöä uudelleen.

Suomessa pyörätuolit, tai polkupyörät, eivät noin yleisesti ottaen juutu hiekkaan.

On jälleen astuttava ulos omista käsityksistään ja etsittävä yhdessä ratkaisuja ongelmiin. Joskus ulkopuolelta tuodut ratkaisut toimivat, joskus eivät. Yhteiset ratkaisut löytyvät kyllä, ajan kanssa, ehkä monen teekupin jälkeen.

Niinpä mielessäni pyöri jälleen ajatus, jonka mukaan se, mitä itse olemme, vaikuttaa siihen, miten asiat näemme ja koemme. C.S. Lewisin sanoin ”Se, mitä ihminen näkee ja kuulee, riippuu hyvin paljon siitä, missä hän seisoo; se riippuu myös siitä, millainen ihminen on.”

Usko hyvään

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat vetää omat rajansa tekemättä asiasta numeroa. Itse taidan olla tässäkin asiassa vielä oppipoika.

Ajoin jälleen maasturiani ja olin juuri kääntymässä vasemmalle, kun jouduinkin pysäyttämään autoni keskelle risteystä: edessäni tiellä seisoa törrötti taksi, ja vieläpä aivan keskellä tietä poikittain. 

Vilkuilin ensin taakseni punniten mielessäni peruuttamista pois tilanteesta, kun painoinkin äänitorvea. ”Minä en tästä väistä!”, mutisin ehkä itsellenikin yllätykseksi. Laiskasti tien vallannut taksi (tai sen kuljettaja) ei ensin tehnyt elettäkään siirtyäkseen, mutta alkoi sitten hetken tuumailun jälkeen kitkutella edestakaisin kääntyäkseen, kunnes pysähtyi taas. ”No johan on!”, purin huultani, ”Minä en väistä!”

Ehkä taksinkuljettaja vihdoin tajusi, etten aikonut väistää, ja siirtyi kauniisti. Kun hän lipui ohitseni, odotin näkeväni tuimia ilmeitä tai keskisormen pystyssä tai vähintään nyrkin puintia minua kohtaan. Mutta ei. Sainkin kohdata leveän hymyn ja peukun. Olen melko varma, ettei hänen päivänsä mennyt tästä kohtauksesta pilalle.

Vieressäni istunut teini-ikää lähestyvä esikoiseni lausui: ”Alat oppia, äiti! Meni tosi hyvin!” tarkoittaen sitä oikeasti. Hämmennyksen jälkeen tunsinkin olevani vähän voimaantunut.

Maailmamme tarvitsee hyvyyttä ja ystävällisyyttä. Ehkä minun päättäväinen asenteeni olla väistämättä ei ollut kovin ystävällinen, mutta taksinkuljettaja puolestaan oli päättänyt kohdata minut ystävällisellä asenteella kaikesta huolimatta. Olin ainakin osoittanut hänelle rajani.

Omista rajoista kiinni pitäminen on joskus niin vaikeaa. Kiltit ihmiset joutuvat liian usein väistämään ja peruuttamaan, antamaan tilaa röyhkeämmille. Silloin pitäisi opetella ”minä en tästä väistä”-asennetta. Myös kiltit voivat uskoa toisissa ihmisissä olevaan hyvään. Useinhan vaikeus pitää kiinni omista rajoistaan on juuri pelko toisten ihmisten reaktioista.

Kannustan kokeilemaan. Paitsi ystävällisyyttä, myös omien rajojen tunnistamista ja toisissa ihmisissä olevaan hyvään uskomista.

Normaali outolassa vai outo normaalilassa?

Saan oikeastaan aika usein kuulla olevani vähän vääränlainen, tai ainakin hyvin erilainen. En puhu riittävän hyvin tai riittävän useita eri kieliä, tai en ainakaan juuri sitä, jonka kyseessä oleva henkilö mieltäisi tärkeimmäksi kieleksi hallita (Senegalissa puhutaan kymmeniä eri kieliä). Olen pukeutunut oudosti tai perinteitä kunnioittamattomasti tai liian länsimaalaisesti. Tai sanon liian suoraan enkä muista lisätä kaikkia mahdollisia kohteliaisuusfraaseja tai ehkä sittenkin sanon liian varovaisesti, niin että itse viesti jäi hämärän peittoon.

Erheitä riittää. Lauantaina alkoi muslimien tärkein juhla, kuukauden kestävä paastonaika Ramadan, joka päättyy suureen kolmipäiväiseen juhlaan. Asun ensimmäistä kertaa muslimimaassa, ja vaikka Senegal onkin muslimimaista ehkä yksi rennoimmista, eikä täällä kukaan saa sakkoja päivänvalossa syömisestä, niin saatan silti sortua virheisiin esimerkiksi vaatimalla tiukkaa Ramadania noudattavalta täyttä työpanosta myös iltapäivällä.

Saapa nähdä.

Mielipiteeni onkin jälleen kultainen keskitie. Erilaisten kulttuurien kohdatessa tulee väkisinkin törmäyksiä ja näkemyseroja. Mielestäni ne eivät haittaa. Tärkeintä olisi löytää yhteinen tie, jossa molempien osapuolten on hyvä olla. Minä voin harjoitella kohteliaisuusfraaseja useilla eri kielillä, jos se ilahduttaa ihmisiä ympärilläni ja he puolestaan voivat ehkä tulla vastaan ja vetää ylös hiekkaan juuttuneen autoni.

Ei tarvitse liikaa luopua omistaan eikä tarvitse hyväksyä kaikkea uutta – mutta kaiken voi ottaa vastaan avoimella, ystävällisellä asenteella. Silloin ollaan jo aika pitkällä.

Niin, juutuin siis hiekkaan, ja ihan Senegalin pääkaupungissa Dakarissa enkä missään puskassa. Auton renkaat haisivat palaneelta vielä seuraavana päivänäkin. En ehkä selviytynyt tilanteesta kovin tyynesti. Tietenkin oli vielä kiire enkä millään olisi ehtinyt viettää aikaani hiekkaan juuttuneena. Jälkeenpäin (ehkä viikko tapahtuneen jälkeen) tämäkin asia tietysti vain nauratti, jopa minua itseänikin.

Toivoa

Hiekkaa horisonttiin saakka. Tukahduttavan kuumaa, kuivaa. Näillä sanoilla voisi kuvailla Mauritanian islamilaista tasavaltaa, jossa elämä on karua ja köyhää.

Olen sitonut hiukseni tiukasti kiinni ja piiloutunut huivin taakse, mutta herätän silti joka paikassa vääjäämättömästi huomiota. Muita ulkomaalaisia ei näy. Hiekka narskuu pian hampaidenkin välissä.

Ilmastonmuutoksen vauhdittama lisääntyvä kuivuus pakottaa ihmiset kaupunkeihin, lähinnä pääkaupunki Nouakchottiin, jossa elämä on aloitettava tyhjästä, ilman omaa maata tai toimeentuloa. Uusia hökkelikyliä nousee hiekan päälle kaupungin laitamille. Hiekkaa yritetään sitoa esimerkiksi simpukoiden avulla, mutta taistelu hiekkadyynien liikkumista vastaan vaikuttaa toivottomalta.

Naisten asema on heikko. Heihin kohdistuu monenlaista väkivaltaa. Miehillä saattaa olla useita vaimoja mutta heillä ei ole taloudellista vastuuta lapsistaan. Yksinhuoltajuus on yleistä, ja samalla naisten itsemääräämisoikeus ja tulonhankkimiskeinot ovat rajoitettuja.

Eri etnisten ryhmien välillä vallitsee vahvat jännitteet. Mauritaniassa orjuus kulkee suvussa ja on yhä hyvin yleistä, vaikka onkin laissa kiellettyä. Uskonnonvaihtamisesta seuraa kuolemanrangaistus.

Tällaisessa Mauritaniassa elävät nuoret näkevät ainoana tulevaisuuden vaihtoehtona asumisen jossakin muualla, mieluiten Euroopassa. Nuoret turhautuvat ja radikalisoituvat, kun Eurooppaan pääsy epäonnistuu. He kokevat olevansa pakotettuja kurjuuteen ja köyhyyteen, josta ei ole ulospääsyä. He kokevat, etteivät koskaan pääse osallisiksi yltäkylläisyydestä, jota maailmalla voisi olla tarjolla.

Työmme Mauritaniassa tuntuu toisinaan samalta kuin taistelu hiekkadyynejä vastaan: kun yhden kasan lapioi tuonne, syntyy toinen kasa jo tänne. Silti työ kannattaa. Jos voimme tuoda toivoa yhdenkin nuoren elämään, ei työ ole mennyt hukkaan. Äiti Teresan ajatusta Mauritaniaan sopivaksi muokaten: ”Meistä saattaa tuntua, että työmme on vain yksi hiekanjyvä Saharan autiomaassa. Mutta jos tuota jyvää ei olisi, se puuttuisi.”

Menneisyyden silmälasit

”Unohda ne nuorena oppimasi säännöt ja opettele tyyli, jolla pärjäät täällä!”, neuvoi mieheni minua kuunneltuaan tuskailuani senegalilaisesta liikenteestä. Olimme autossa, minä ajoin, ja olin juuri saanut osakseni vastaantulevien valojenvilkutuksia ja vihaisia tööttäyksiä, sillä olin vitkastellut ohittamisen jälkeen omalle kaistalle siirtymistä. Itse ajattelin olleeni kohtelias – autokoulussakin sanottiin, ettei ole hyvien tapojen mukaista palata omalle kaistalle suoraan toisen nokan eteen – mutta täällä olinkin onneton hidastelija, joka ehti kai pelästyttää vastaantulijat.

Viiden Nepalin-vuotemme aikana en ajanut autoa juuri lainkaan ja kaiketi siksi ovat mieleeni nyt yhtäkkiä täällä Afrikassa autoa ajaessani nousseet ammoiset autokoulun opetukset. Joista ei ole mitään hyötyä!

Sanotaan, ettei menneisyyden tarvitse määrittää tulevaa. Pidän ajatuksesta ja uskon, ettei tarvitsekaan. Aina voi oppia uutta ja muutos on mahdollinen. Oma menneisyys on kuitenkin hyvä tietää ja tunnustaa. Se auttaa tiedostamaan tämän hetken. Voi myös miettiä, kantaako menneisyydestä mukanaan turhia tai raskaita asioita, joista voisi päästä eroon. Yhtä lailla voi miettiä, mitä hyvää menneisyys on tuonut ja mitä on oppinut.  

Menneisyys muovaa tätä päivää, vaikka sen ei tarvitse sitä määrittää. Minua auttoi sen tajuaminen, että afrikkalainen liikenne on ahdistava, koska katson sitä suomalaisen kuljettajan silmälasien läpi. Tajusin ajavani autoa täällä varovaisesti ja suomalaisella säännönmukaisuudella – koska siihen tapaan totuin menneisyydessäni. Nyt joudun opettelemaan uutta, sillä täällä ei useinkaan liikennesäännöt päde.

Niinpä en ehkä liiaksi yritäkään. Ohitan yhden kahtakymppiä ajavan rekan kerrallaan ja katson, miten meni. Ehkä ajotyylini muuttuu vähän afrikkalaiseksi, ehkä ei. Olen avoin muutokselle, jos se on tapahtuva, mutta samaan aikaan pidän myös kiinni vanhasta. Ehkä roikun vähän menneisyydessä, tässä liikennevertauksessa se tuntuu aivan konkreettisestikin turvallisemmalta. Saapa nähdä, muutunko!

Mukavuusalueen ulkopuolella

Oma mukavuusalue on erikoinen käsite. Siihen kuuluvat usein tietyt olosuhteet, kuten lämmin suihku ja puhtaat lakanat. Samoin siihen kuuluvat rutiinit, tuttu työ, tietynlaiset ihmiset ja tunne elämän hallinnasta.

Oman mukavuusalueen ulkopuolella sijaitsevat vaikeammat ja vaihtelevat olosuhteet, uudet ja oudot ihmiset, erilaiset näkemykset maailmasta sekä ennenkaikkea itsensä likoon laittaminen. Moni hyväksyy näitäkin asioita mukavuusalueelleen, mutta vain tiettyjen rajojen sisällä.

On antoisaa pohtia omia rajojaan ja syytä rajoille. Joskus omaan mukavuusalueeseen vain tyytyy, vaikka olosuhteet sijaitsisivatkin kaukana sanasta ”mukava”, kun ei jaksa tarttua asiaan.

Tammikuussa koin monta omien raja-aitojeni ylitystä. En osaa vielä sanoa, kuinka paljon oma mukavuusalueeni laajeni, mutta ainakin joissakin kohdin selvitin, missä rajat kulkevat ja jätin ne avoimiksi. Muutos on mahdollinen. Ja jos aitani eivät muutukaan, olen ainakin oppinut paljon.

Olen esimerkiksi alkanut ajaa maasturia Länsi-Afrikan puskissa - tasankojen savannilla ja puoliaavikolla - ja suunnistanut oikeisiin paikkoihin kännykän tai kartan avulla. Eksynyt, suuttunut kännykälle, johon ladatut kartat eivät ole toimineetkaan ja hermoillut maasturin takia. Kysynyt tietä, pyytänyt ilmaa renkaaseen ja alkanut melkein itkeä ilosta, kun rengas sai ilmaa heti ensimmäisessä paikassa. Hyvä valmistautuminenkaan ei takaa suoraa reittiä. Kuitenkin olen selviytynyt. 

Mukavuusalueen raja-aitojen liepeillä ja ulkopuolella selviytyminen kasvattaa luottamusta. Luottamus rohkaisee kokeilemaan seuraavankin raja-aidan kumoamista.

Tunne siitä, että elämä kantaa epäonnistumisenkin jälkeen tai oman mukavuusalueen ulkopuolella, on rohkaiseva. Mukavuusalueen ulkopuolella pysyminen on joskus raskasta, mutta pitää nöyränä ja opettaa samalla armollisuutta.

Armollisuutta itseään ja muita kohtaan. Kun tajuaa olevansa itsekin oppimisen tiellä ja armon varassa, ei tule mieleen vaatia muiltakaan kanssakulkijoilta täydellisyyttä. 

Kääriydy aikaan

”Avaimet, lompakko, lasten reput ja niissä lounas- ja välipalarasiat (mieluiten täytettyinä)...” Useimmat meistä joutuvat aamuisin käymään vastaavanlaisia tarkistussarjoja. Itse joudun kiireisimpinä aamuina vielä tarkistamaan, onko vaatteet päällä. Kiire. Niinpä niin, siltä ei voi välttyä edes Afrikan kuuman auringon alla. Ei, vaikka ulko-ovea avatessa vastaan höngähtää ihana suolaisen lämmin merituuli, joka helposti veisi ajatukset hiekkarannalle.

”Kuinka monta minuuttia on aikaa, onkohan ruuhkaa, ehdimmekö ajoissa?”

Haluan opettaa lapsilleni suomalaista täsmällisyyttä. Mutta haluaisin opettaa myös sen, ettemme kilpaile ajan kanssa. Afrikassakin on kiire ja päivät täynnä palavereita ja lasten viemisiä ja tuomisia. Meille länsimaalaisille aika on lineaarinen jana, joka kuluu koko ajan. Pelko siitä, että aika kuluu hukkaan, luo kiirettä.

Tuntemani afrikkalaiset eivät kuitenkaan ajattele aikaa asiana, jota kulutetaan joko järkevästi tai heitetään hukkaan. Aika on tila, jossa olemme, eikä jotakin, jota kulutamme.

Yritän kääriä itseni tilaan nimeltä aika. Annan itseni hengittää suolaista meri-ilmaa. Keskityn siihen, mitä on nyt, enkä siihen, mitä on seuraavaksi.

Elämä Afrikassa on yllätyksiä täynnä. Kadut saattoivat eilen olla tyhjiä mutta tänään seisommekin tunnin liikenneruuhkassa. Vesijohtovesi saattaa yhtäkkiä olla loppu tai sähköt poikki. Kaupassa, jossa piti käydä ostamassa maitoa, vietetäänkin juuri iltapäivän rukoushetkeä. Hermostuminen ei kannata. Paras suunnitelma on sellainen, johon on jätetty paljon tilaa yllätyksille. Mehän yleensä yritämme täyttää tilan mahdollisimman tehokkaasti. Mitä jos antaisikin tilan täyttää meidät.

Eihän se onnistu, kun kuitenkin on suunniteltava työpalaverit ja muut menot. Päätän aloittaa afrikkalaistumiseni sillä, että vaikka kalenteri on täynnä, ajattelen sen olevan täynnä aikaa. Niinkuin se onkin. Aika on ympärilläni. Oman ajattelun muutos auttaa yllättävästi. Olen tässä hetkessä, enkä seuraavassa, joten samantien voin olla rauhassa juuri tässä hetkessä.