Voittaja on valitus

Jaahas, kirjoitanpa lapuille muutamia aiheita, joista voisin kaikista kirjoittaa ja suoritan näistä lapuista arvonnan. Katsotaan, mikä aihe voittaa... Isomummon hattu toimikoon taas kerran lappujen paikkana, onnettarena toimin minä. Ja voittaja-aihe on... Valitus! Hyvä! Kerrankin saan valittaa oikein luvallisesti, enhän voinut mitään tälle arvonnan tulokselle.

Noniin, mistäs minun pitikään valittaa... Olen iloinen siitä, että olemme molemmat Heikin kanssa hyvinkin positiivisia ihmisiä. Yleensä näemme asiat ennemmin positiivisina kuin negatiivisina. Tämä on suuri voimavara elämässä, sillä valittaminen ja katkeroituminen on kuluttavaa ja vie voimia.

Enkä oikeastaan nytkään aikonut valittaa. Aion kirjoittaa negatiivisista tuntemuksista, joita lähtöömme liittyy. Toiset tunteet voivat toki olla yhtä aikaa toisaalta onnellisia ja toisaalta surullisia, eikö haikeuskin ole vähän sellainen tunne. Toisinaan ajattelen, että kaikkien ihmisten pitäisi saada kokea tällainen "lähteminen". Asiat saavat aivan uusia ulottuvuuksia ja merkityksiä ja kaikki oikeasti tärkeä tiivistyy ja selkiytyy. Mutta on silti niin surullista lähteä. Voin vain kuvitella, miten ikävä kaikkia rakkaita ihmisiä tulee. Miten kurkkua kuristavalta tuntuu se, että olemme niin kaukana toisistamme. Kaukana oleminen voi myös lähentää. Mutta arjen jakaminen silti jää, väistämättä. Ja juhlankin jakaminen. Keitä kutsumme lastemme synttäreille ensi toukokuussa? Varmasti meillä on uusia, tulevia rakkaita ihmisiä juhliin kutsuttavaksi, mutta ajatus tuntuu silti surulliselta. Minttu sanoi äsken ennen nukahtamistaan, että toivoo seuraavan synttärikakkunsa olevan enkelin muotoinen. Ehkä olen vähän herkällä tuulella, mutta sekin tuntui surulliselta. Eihän synttärikakku voi olla enkeli!

Vastaan on tullut myös tunteita, joita ei haluaisi myöntää. Pelkään, että meidät unohdetaan. Että hetken kuluttua elämä täällä palaa normaaliksi, löytää uudet - eivät edes niin kovin erilaiset - uomansa, eikä kukaan kaipaa meitä. Joku osa minusta on mustasukkainen teistä kaikista rakkaista, eikä halua, että te pärjäätte täällä mukavasti ilman meitä. Haluan olla mukana kaikissa menoissanne täällä, arjessa ja juhlassa, en halua jäädä mistään paitsi, ja haluan, että aloitatte kaikki keskinäiset tapaamisenne surkuttelemalla sitä, että meidän perhe ei nyt ole mukana niissä. Niin. Tietenkin järkevä ihminen minussa (kai sellainenkin puoli jossakin asustaa) hyväksyy sen, että elämä täällä jatkuu normaalisti. Asiat tapahtuvat, vaikka minä en olekaan niitä todistamassa.

Entäs maa, jonne olemme lähdössä, miksei se sittenkin voi olla joku helppo maa. Miksi emme lähde Ruotsiin. Olen aina pitänyt Ruotsista. Tällä hetkellä tunnen liikaa pelkkää negatiivista tulevaan maahamme liittyen. On maanjäristyksiä, pommi-iskuja, väkivaltaa, ilmansaasteita... Mitä tämän tyyppistä negatiivista Suomeen liittyy? Ei mitään! Hyvä niin, mutta... Onko tässä mitään järkeä?

"Peli piip!" huusin aina lapsena Antille, kun olin alakynnessä. Anttia raivostutti - tietenkin huusin tuon käskyn aina kriittisimpään aikaan, juuri, kun vastustajan voitto oli lähellä. Nytkin haluaisin huutaa "peli piip!". Aikalisä! Kamala kiire saada kaikki asiat kuntoon. Nukumme Heikin kanssa aivan liian vähän. Riitelemme pikkuasioista. Koemme suurta riittämättömyyttä. Valitamme ja suutumme toisillemme.

Kaikkien teidän rakkaitten ihmisten tapaamiset ovat olleet voimaa-antavia, siis voimaannuttavia nykykielellä (en ole vielä tottunut tuohon voimaantumis-sanaan). Kaiken kiireen keskellä olen entistä selkeämmin tajunnut sen, mikä tuo elämään tarkoituksen. Ennen enkelikakkutoivomustaan Minttu kysyi minulta, mikä on elämässä kauneinta, entä mikä tärkeintä? Nuo eivät ole aivan yksinkertaisia kysymyksiä, mutta minä vastasin yksinkertaisesti, että rakkaus. Se on kumpaakin.

Mukavan lopun tälle valitusvirrelle saan siitä, että toivon, että ehdimme ja voimme kaikki pysähtyä ja hiljentyä tulevana jouluna. Toivon, että joulu toisi meille kaikille rauhaa. Joka vuosi jouluevankeliumi puhuttelee tai avautuu minulle eri tavoin. Kun olin raskaana, ajattelin aina Marian osaa eri tavalla. Mietin, miltä tuntuu synnyttää Jumalan Poika. Ja miksi Maria kätki kaiken tapahtuneen sydämeensä ja tutkisteli sitä? Kai hän myös puhui kaikesta tapahtuneesta jonkun kanssa? Tänä jouluna olen miettinyt aivan eri kohtaa. Nimittäin sitä, jolloin enkeli sanoo paimenille: "Älkää pelätkö!"

Toivon, että en pelkäisi. Toivon, että osaisin antaa kaikkien tunteitten tulla, ja huonojen mennä ja hyvien jäädä. En halua jäädä pelkoon. En halua liikaa murehtia. Enkä enää sanoa: "Peli piip!".