Olen miettinyt monenlaisia juttuja viime aikoina.
Tiedän monen lukijan odottavan postauksia erityisesti työstämme ja kenttämatkoistamme ja nyt huomaan niidenkin aika lailla jääneen. Työssä on kiirettä. Heikki on ollut matkoilla, minä nyt taas viime aikoina en niinkään.
Tulevaisuuskin on tässä mietityttänyt. Perheellämme on kaikki oikein mukavasti täällä Kathmandussa - ilmansaasteasiaa lukuunottamatta. Oma talomme Tervakoskella on taas myynnissä ja kyllähän sekin vähän kirpaisee. Toisaalta olemme nyt hautoneet mietintämyssyjä päissämme monen eri asian takia niin kuumeisesti, että myssyt varmaan jo haiskahtavat. Onhan elämässä pakko tehdä päätöksiä ja elää sitten niiden mukaan. Ei asioiden voi antaa varmuuden vuoksi vain roikkua.
Sitäkin nimittäin mietin taas tässä eräänä päivänä, että jotenkin kai haluaisi kaikkien ovien pysyvän ikuisesti auki, kaikkien lankojen pysyvän omissa hyppysissä. Miten koko Nepalin-aika on ollut minulle opettelua siitä, ettei se ole mahdollista. Elämän langat eivät loppujen lopuksi ole minun käsissäni ja hyvä niin.
Lähipiirissäni on ollut vaikeita asioita ja surua ja olen miettinyt buddhalaisuuteen (hmm tai ainakin Bhutanin buddhalaiset kuulemma ajattelevat näin) liittyvää oppia, jonka mukaan länsimaisten ihmisten masennukset ym. olisivat hoidettavissa yksinkertaisesti siten, että ihmisten olisi ajateltava kuolemaa 5 minuutin ajan joka päivä. Kuoleman kohtaaminen vähintään ajattelun tasolla antaisi perspektiiviä ja toisi elämän arvostamista. Toisaalta helppoa kai on pitää kuolemaa elämään olennaisesti kuuluvana osana, kun tiedossa on aina uusi elämä tämän nykyisen jälkeen.
En halua ajatella kuolemaa, mutta olen yrittänyt entistä enemmän elää itselleni sopivan ohjeen mukaan. Se on nimittäin: Päivä vain, ja hetki kerrallansa. (Ja koko loppulaulu myös.)
Tämä hetki tässä on arvokas ja elän sen täysillä, olen äärettömän kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on. Yritän murehtia vähemmän. Jos asiat kasautuvat, ei niitä kuitenkaan voi käsitellä kuin yhden kerrallaan.
Työkaveri nappasi näin ihanan kuvan minusta ja Heikistä työpäivän lomassa. Pakko jakaa se tänne, ja vähän muitakin sekalaisia kuvia elämästämme. Tässä on paljon myös ruotsalaisperheen kanssa otettuja kuvia.
Rakkaat tytöt:
Poika:
**
Minttu ja Santtu ottivat aika osuvia kuvia ötököistä:
Mukavaa viikkoa kaikille!
Tiedän monen lukijan odottavan postauksia erityisesti työstämme ja kenttämatkoistamme ja nyt huomaan niidenkin aika lailla jääneen. Työssä on kiirettä. Heikki on ollut matkoilla, minä nyt taas viime aikoina en niinkään.
Tulevaisuuskin on tässä mietityttänyt. Perheellämme on kaikki oikein mukavasti täällä Kathmandussa - ilmansaasteasiaa lukuunottamatta. Oma talomme Tervakoskella on taas myynnissä ja kyllähän sekin vähän kirpaisee. Toisaalta olemme nyt hautoneet mietintämyssyjä päissämme monen eri asian takia niin kuumeisesti, että myssyt varmaan jo haiskahtavat. Onhan elämässä pakko tehdä päätöksiä ja elää sitten niiden mukaan. Ei asioiden voi antaa varmuuden vuoksi vain roikkua.
Sitäkin nimittäin mietin taas tässä eräänä päivänä, että jotenkin kai haluaisi kaikkien ovien pysyvän ikuisesti auki, kaikkien lankojen pysyvän omissa hyppysissä. Miten koko Nepalin-aika on ollut minulle opettelua siitä, ettei se ole mahdollista. Elämän langat eivät loppujen lopuksi ole minun käsissäni ja hyvä niin.
Lähipiirissäni on ollut vaikeita asioita ja surua ja olen miettinyt buddhalaisuuteen (hmm tai ainakin Bhutanin buddhalaiset kuulemma ajattelevat näin) liittyvää oppia, jonka mukaan länsimaisten ihmisten masennukset ym. olisivat hoidettavissa yksinkertaisesti siten, että ihmisten olisi ajateltava kuolemaa 5 minuutin ajan joka päivä. Kuoleman kohtaaminen vähintään ajattelun tasolla antaisi perspektiiviä ja toisi elämän arvostamista. Toisaalta helppoa kai on pitää kuolemaa elämään olennaisesti kuuluvana osana, kun tiedossa on aina uusi elämä tämän nykyisen jälkeen.
En halua ajatella kuolemaa, mutta olen yrittänyt entistä enemmän elää itselleni sopivan ohjeen mukaan. Se on nimittäin: Päivä vain, ja hetki kerrallansa. (Ja koko loppulaulu myös.)
Tämä hetki tässä on arvokas ja elän sen täysillä, olen äärettömän kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on. Yritän murehtia vähemmän. Jos asiat kasautuvat, ei niitä kuitenkaan voi käsitellä kuin yhden kerrallaan.
Työkaveri nappasi näin ihanan kuvan minusta ja Heikistä työpäivän lomassa. Pakko jakaa se tänne, ja vähän muitakin sekalaisia kuvia elämästämme. Tässä on paljon myös ruotsalaisperheen kanssa otettuja kuvia.
Rakkaat tytöt:
 |
| Mintun ja Siirin näytelmät. Niin hulvatonta seurattavaa. |
 |
| Huomasin, että Minttu oli lainannut mun aurinkolaseja. Mikä kriisi! Lapset kasvavat enkä saa hallittua aikaakaan. ;) |
 |
| Freya, neljäs lapsemme, ja meidän tytöt päättivät lauantaiaamuna muuttua sinitukkaisiksi. |
 |
| Santtu pukeutui koulun teemapäivää varten Jean Sibeliukseksi. |
Minttu ja Santtu ottivat aika osuvia kuvia ötököistä:
 |
| Ruotsin herkkuja. (Tämä kuva EI tarkoita sitä, että voidakseen tulla meille pitäisi tuoda kassillinen herkkuja mukanaan.) |
 |
| Leipäkiviä |
Miten on mahdollista, että juuri nyt sinulle tuli mieleen laittaa blogiin kaikkia nähtävyys-kuvia. Miten juuri nyt tulit miettineeksi ääneen sitä, että haluaisit pitää kaikki langat käsissäsi. Miten juuri nyt muistutit itseäsi ja minua siitä, että pitää muistaa nauttia hetkestä. Miksi juuri nyt ajattelit näitä kaikkia tai ehkä juuri siksi, että juuri näille ajatuksille oli nyt oma ja oikea aika. Nämä ajatukset oli sanottava ulos, jotta olisi valmis tulevaan.
VastaaPoistaOlimme helpottuneita kuultuamme YLEn välityksellä, että teillä on kaikki niin hyvin kuin olla voi. Olen kiitollinen siitä, että olitte YLEn haastatteluissa, jotta pysyimme koko ajan kartalla. En muista hetkeä, jolloin olisin ihan näin tarkasti seuranut jokaista uutislkähetystä. Laittaa vaan taas miettimään, että kuinka paljon enemmän merkitystä katastrofit saavat jos paikka on tuttu tai paikalla on tuttuja. Henkilökohtaisuus saa ajattelemaan enemmän, vaikka ei saisi, sillä katastrofit ovat aina kauheita. Ehkä se kuitenkin on inhimillistä sekin.
Viime viikolla veteraanikerhossa veteraanit tulivat kyselemään minulat, että oliko minun tuttuni vielä Nepalissa, kun järistys tuli ja kuinka he voivat. Olin liikuttunut. Oman aikansa kauhut kokeneina he ehkä ajattelivat teitä eri tavalla kuin minä. He tiesivät, mitä on menettää kaikki. Kerroin sen minkä tiesin ja kerroin, että teillä on kaikki hyvin. Kerroin myös, että olette eri paikoissa. Loppurukouksessa rukoilimme teille voimaa kestää eroa, kestää menettämistä ja kestää kaikkea sitä, mitä emme osaa edes kuvitella. Kokemus oli hyvin voimakas ja yhdellä jos toisella valui kyyneleet silmistä. Olette ajatuksissa, kädet kyynerpäitä myöten ristissä. Voimia teille jokaiselle yhdessä ja erikseen! K