Havahduin tosiasiaan, että lapseni voidaan luokitella kaksikielisiksi. What! Suunnittelinko jo alun alkaen, että minun lapsistani tulisi joskus kaksikielisiä? No en. Menin naimisiin supisuomalaisen miehen kanssa enkä ajatellut meillä koskaan olevan edes aihetta pohtia mahdollisten lastemme kaksi- tai monikielisyyttä. Maailmalla kaksikielisyyshän on jopa yksikielisyyttä yleisempää. Meille suomalaisille se on silti vielä ihmetystä herättävä asia.
Huh huh. Tämä asia pysäytti minut tosiaan. Kaikki alkoi amerikkalaisen koulun testistä, jossa testattiin, onko lastemme englanti samalla tasolla kuin natiivien. Lähtökohta oli, että jos on, he voivat alkaa opiskella ranskaa toisena kielenä (poikkeuksena kuopus, jolla testattiin, olisiko hän tarvinnut englannin tukiopetusta). Arvaatte testituloksen.
Ah, oui! Neljä viidestä perheenjäsenestä opiskelee nyt ranskaa. Esikoinen ja keskimmäinen opiskelivat sitä jo brittikoulussakin, mutta täällä opetusta on nyt huomattavasti enemmän.
Kielikoulu, joka myös olikin vähän kuviteltua haastavampi järjestää, on taas käynnissä. (Välihuomautus: juuri tätä kirjoittaessani Heikki on taas - yllättäen - sähkölaitoksella. Tällä kertaa oli ilmoitettu papereista puuttuvan todistus siitä, että varmasti tekee työtä täällä. C'est misérable.)
Silti miettii, mitä kieltä tässä oikein tulisi opiskella. Nepalissahan puhutaan yli sataa eri kieltä, joten siitä luvusta Senegal jää kyllä jälkeen, mutta joka tapauksessa täälläkin puhutaan ainakin 40:ää eri kieltä. Maan puhutuin kieli on wolof. Näin Dakarissa tuntuu, että ranska todellakin on pääkieli, mutta toisin on kuulemma lähes kaikkalla muualla Senegalissa. Ihmiset puhuvat wolofia, sereeriä, fulania, mandinkaa ja mitä kaikkia mahdollisia niitä nyt onkaan.
Olisi siis hyvä osata ainakin ranskaa ja wolofia. Työtä teemme paljon sereerien keskuudessa, joten sereeriäkin tulisi osata.
Maailmasta ei lopu kielet! Eikö se olekin myös tosi hienoa, vaikka asettaakin kaikkien ihmisten kanssa juttelemismahdollisuudelle oman haasteensa. Joskus lukiolaisena harkitsin jonkinlaisesta kielitieteilijän urasta. En lähtenyt sille suunnalle, mutta olenkin sittemmin saanut elää monien eri kielten keskellä ja eri kieliä oppien. Mahtavaa!
Huh huh. Tämä asia pysäytti minut tosiaan. Kaikki alkoi amerikkalaisen koulun testistä, jossa testattiin, onko lastemme englanti samalla tasolla kuin natiivien. Lähtökohta oli, että jos on, he voivat alkaa opiskella ranskaa toisena kielenä (poikkeuksena kuopus, jolla testattiin, olisiko hän tarvinnut englannin tukiopetusta). Arvaatte testituloksen.
Ah, oui! Neljä viidestä perheenjäsenestä opiskelee nyt ranskaa. Esikoinen ja keskimmäinen opiskelivat sitä jo brittikoulussakin, mutta täällä opetusta on nyt huomattavasti enemmän.
Kielikoulu, joka myös olikin vähän kuviteltua haastavampi järjestää, on taas käynnissä. (Välihuomautus: juuri tätä kirjoittaessani Heikki on taas - yllättäen - sähkölaitoksella. Tällä kertaa oli ilmoitettu papereista puuttuvan todistus siitä, että varmasti tekee työtä täällä. C'est misérable.)
Silti miettii, mitä kieltä tässä oikein tulisi opiskella. Nepalissahan puhutaan yli sataa eri kieltä, joten siitä luvusta Senegal jää kyllä jälkeen, mutta joka tapauksessa täälläkin puhutaan ainakin 40:ää eri kieltä. Maan puhutuin kieli on wolof. Näin Dakarissa tuntuu, että ranska todellakin on pääkieli, mutta toisin on kuulemma lähes kaikkalla muualla Senegalissa. Ihmiset puhuvat wolofia, sereeriä, fulania, mandinkaa ja mitä kaikkia mahdollisia niitä nyt onkaan.
Olisi siis hyvä osata ainakin ranskaa ja wolofia. Työtä teemme paljon sereerien keskuudessa, joten sereeriäkin tulisi osata.
Maailmasta ei lopu kielet! Eikö se olekin myös tosi hienoa, vaikka asettaakin kaikkien ihmisten kanssa juttelemismahdollisuudelle oman haasteensa. Joskus lukiolaisena harkitsin jonkinlaisesta kielitieteilijän urasta. En lähtenyt sille suunnalle, mutta olenkin sittemmin saanut elää monien eri kielten keskellä ja eri kieliä oppien. Mahtavaa!
 |
| Afrikan leijona muutti taloon. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti