Oikeastaan olin ajatellut lähettää lyhyen ja mukavan postauksen siitä, miten olen viime päivinä kokenut mukavaa tuttuuden tunnetta. On sykähdyttävää huomata tuntevansa, että tämähän on tuttua, nämä kadut ovat tuttuja, osaan kulkea täällä ja - niin, kaikki tuntuu tutulta.
Tänään oli kuitenkin taas toisenlainen päivä. Aamu alkoi vahvan savun ja suitsukkeiden hajuisesti, sillä naapurissamme juhlitaan perheen vanhimman pojan aikuiseksi siirtymistä (poika on 12-vuotias). Naapureiden pihalle pystyttettiin jo eilen oksista iso telttamainen rakennelma, joka koristeltiin värikkäin kukkasin ja nauhoin. Tänään sitten suuri joukko juhlavaatteisiin pukeutuneita ihmisiä on ollut kerääntyneenä "majan" ympärille ja he polttavat majassa kaikenlaisia tulia, lausuvat erilaisia rukouksia, kilisyttelevät kelloja ja kulkevat majaa ympäri. Mielenkiintoista katsottavaa, ja meidät kutsuttiin jopa mukaan seremoniaan (kieltäydyimme kuitenkin kohteliaasti), mutta tuo vahva savun ja suitsukkeiden haju aiheutti minulle koko päivän kestäneen päänsäryn.
Päivän varsinainen ohjelmamme alkoi kuitenkin tutustumalla mahdollisiin kouluihin ja voi, monta mutkaa tuntuu olevan matkassa, ennenkuin lapsemme pääsevät nauttimaan kansainvälisten koulujen tunnelmasta. Ehkä tästä aiheesta lisää myöhemmin. Tämän päivän kielikoulummekin tuntui puurtamiselta; menimme monta kielioppiasiaa läpi lyhyessä ajassa, lapset keskeyttivät meitä jatkuvasti, emmekä kumpikaan Heikin kanssa meinanneet millään pysyä opetuksen perässä. Voih.
Lisäksi saimme patistella lastenhoitajaamme muistuttamalla, ettemme maksa hänelle palkkaa sohvalla makaamisesta ja lehden lukemisesta.
Mahdollisia uusia talojakin ehdimme kiertää ja masennuimme lisää: sopivaa ei tunnu löytyvän.
Kaiken tämän jälkeen päätin piristää lapsia ja lähdin Mintun kanssa paikalliseen supermarkettiin ostamaan vesivärejä (ja kahvinkeitintä). (Huomautettakoon, että päivään mahtui myös iloisia yllätyksiä, kuten Dilun leipomat maukkaat suklaakeksit ja Suomesta tullut paketti.) (Josta tosin puuttui monta tavaraa, kuten Siirille lähetetyt vaaleanpunaiset villasukat ja kaikki salmiakit...)
No, supermarkettiin siis. Otin taksin, selitin paikan ja taksikuski nyökytteli ymmärtäväisesti "okay, okay". Lähdimme matkaan. Puhuin alkuun puhelimessa, enkä seurannut tarkkaan reittiä, jota kuljettaja ajoi. Hetken kuluttua aloin miettiä, että menemmepä omituista reittiä, mutta ehkä tätäkin kautta pääsee. Mintun kanssa juttelimme, miten hauskaa on tutustua uusiin reitteihin, vaikka Minttu heti alkuun totesikin, että hänestä kuljettaja on jotenkin outo, eikä tunnu mukavalta. Selitin kuljettajalle pariin otteeseen määränpäämme, ja hän vakuutti tietävänsä, missä paikka on. Ajoimme eteenpäin. Yhä eteenpäin. Sanoin, ettei supermarket voi olla näin kaukana (käytin koko nepalin sanavarastoni loppuun yrittäessäni selittää, että paikka on najik, ei thaadaa). Ei vaikutusta, kuljettaja ajoi itsepintaisesti eteenpäin. Maisemat olivat jo jonkin aikaa olleet meille aivan vieraita. Aloin huolestua. Minne meitä viedään? Kuljettaja vakuutti koko ajan, että "five minutes, okay, five minutes". Emme todellakaan ymmärtäneet toisiamme. Yritin pyytää kuljettajaa vain kääntymään ympäri ja palaamaan takaisin päin. "Okay, okay", oli vastaus ja matka jatkui, eteenpäin siis. Ajoimme eteenpäin ikuisuudelta tuntuvan ajan aivan vieraissa maisemissa. Mietin taksista ulos hyppäämistä. Kauhukuvat kidnappauksista kävivät mielessäni. Sitten pysähdyimme. Ja minne - jonkin aivan tuiki tavallisen supermarketin eteen jossakin Kathmandun uumenissa! Syöksyin autosta ulos Minttu kintereilläni kuin mikäkin pakoon päästetty eläin. Katsoin ympärilleni ja tajusin, että kuljettaja oli kai vahingossa tuonut meidät tänne kauas, vaikka kuinka olin yrittänyt selittää kaikin mahdollisin tavoin, mihin supermarkettiin halusin. En tiedä, miksi en vain maksanut hänelle matkasta ja ottanut uutta taksia takaisinpäin, mutta niin en tehnyt, vaan pyysin samaa kuljettajaa viemään meidät takaisin. Nyt hän vakuutti tietävänsä, mitä supermarkettia olin koko ajan tarkoittanut. Lähdimme ajamaan takaisin päin ja hetken verran olin huojentunut. Mutta sitten käännyimme taas eri teille. Kaikki oli taas vierasta, ja suuntavaistoni oli aivan sekaisin. Mielenkiintoisia alueita näimme kyllä, mutta itse yritin kuumeisesti vain etsiä tuttuja maamerkkejä. Missä olemme? Voisiko tuo olla se temppeli, joka... Ei... Voisiko tuosta risteyksestä tulla se kohta, josta... Ei... Matka kesti ja kesti. Soitin Heikille ja selitin koko tarinan: "Olemme eksyksissä, emmekä tiedä, minne kuljettaja vie meitä!" Yritin selittää kuljettajalle ainoastaan, että veisi meidät takaisin, veisi meidät sinne, mistä lähdimmekin. Heikki yritti selittää tilanteemme englantia vain muutaman sanan puhuvalle Dambarille, joka sitten selitti kuljettajalle, että me halusimme vain takaisin kotiin. Viis supermarketeista. En ymmärtänyt puhelua, mutta sen tajusin, että Dambarkin huolestui. Hän yritti selittää kuljettajalle erään tunnetun paikan lähellä kotiamme ja lähti sitten meitä vastaan. Kävellen! No, me emme olleet missään kävelymatkan päässä, vaan aivan jossakin muualla; pienessä rämässä taksissa, jossa minä kuumeisesti yritin katseellani etsiä jotakin tuttua. Ilta alkoi hämärtyä.
Lopulta löysin tutun kiintopisteen ja juuri samaan aikaan kuljettaja pysäytti auton selittäen, ettei osaa pitemmälle. Kuljettaja ei siis osannut ajaa takaisin lähtöpisteeseemme. Minä kuitenkin hihkuin osaavani nyt näyttää tien, ja suurinpiirtein kuljettajan omia käsiä ojentelemalla näytin hänelle, mistä mennään. Pääsimme perille. Takaisin kotiin. Tutisevin käsin maksoin matkasta. Yritin sanoa, että "olipa seikkailu", mutten saanut sanotuksi mitään. Olin yhtä aikaa sekä huojentunut että ärtynyt - miten minulle voikin käydä näin yhdellä supermarkettimatkalla. Olin myös liikuttunut, ja ennenkaikkea siitä, miten Dambar piti meistä huolta ja yritti lähteä meitä vastaan (koskaan emme siis päässeet paikkaan, jonka hän kuljettajalle neuvoi). Meidän ihana Dambarimme, joka puhuttelee minua nimellä "sister" ja Heikki on "sir"! Minttu totesi, että: "Vesivärit jäivät saamatta, mutta näimmepähän uusia paikkoja."
Mitä tästä opimme? Neuvo itse tie, ja jos määränpää on tuntematon, älä lähde pelkkää "okay, okay" toistelevan kuljettajan matkaan.
Tänään oli kuitenkin taas toisenlainen päivä. Aamu alkoi vahvan savun ja suitsukkeiden hajuisesti, sillä naapurissamme juhlitaan perheen vanhimman pojan aikuiseksi siirtymistä (poika on 12-vuotias). Naapureiden pihalle pystyttettiin jo eilen oksista iso telttamainen rakennelma, joka koristeltiin värikkäin kukkasin ja nauhoin. Tänään sitten suuri joukko juhlavaatteisiin pukeutuneita ihmisiä on ollut kerääntyneenä "majan" ympärille ja he polttavat majassa kaikenlaisia tulia, lausuvat erilaisia rukouksia, kilisyttelevät kelloja ja kulkevat majaa ympäri. Mielenkiintoista katsottavaa, ja meidät kutsuttiin jopa mukaan seremoniaan (kieltäydyimme kuitenkin kohteliaasti), mutta tuo vahva savun ja suitsukkeiden haju aiheutti minulle koko päivän kestäneen päänsäryn.
Päivän varsinainen ohjelmamme alkoi kuitenkin tutustumalla mahdollisiin kouluihin ja voi, monta mutkaa tuntuu olevan matkassa, ennenkuin lapsemme pääsevät nauttimaan kansainvälisten koulujen tunnelmasta. Ehkä tästä aiheesta lisää myöhemmin. Tämän päivän kielikoulummekin tuntui puurtamiselta; menimme monta kielioppiasiaa läpi lyhyessä ajassa, lapset keskeyttivät meitä jatkuvasti, emmekä kumpikaan Heikin kanssa meinanneet millään pysyä opetuksen perässä. Voih.
Lisäksi saimme patistella lastenhoitajaamme muistuttamalla, ettemme maksa hänelle palkkaa sohvalla makaamisesta ja lehden lukemisesta.
Mahdollisia uusia talojakin ehdimme kiertää ja masennuimme lisää: sopivaa ei tunnu löytyvän.
Kaiken tämän jälkeen päätin piristää lapsia ja lähdin Mintun kanssa paikalliseen supermarkettiin ostamaan vesivärejä (ja kahvinkeitintä). (Huomautettakoon, että päivään mahtui myös iloisia yllätyksiä, kuten Dilun leipomat maukkaat suklaakeksit ja Suomesta tullut paketti.) (Josta tosin puuttui monta tavaraa, kuten Siirille lähetetyt vaaleanpunaiset villasukat ja kaikki salmiakit...)
No, supermarkettiin siis. Otin taksin, selitin paikan ja taksikuski nyökytteli ymmärtäväisesti "okay, okay". Lähdimme matkaan. Puhuin alkuun puhelimessa, enkä seurannut tarkkaan reittiä, jota kuljettaja ajoi. Hetken kuluttua aloin miettiä, että menemmepä omituista reittiä, mutta ehkä tätäkin kautta pääsee. Mintun kanssa juttelimme, miten hauskaa on tutustua uusiin reitteihin, vaikka Minttu heti alkuun totesikin, että hänestä kuljettaja on jotenkin outo, eikä tunnu mukavalta. Selitin kuljettajalle pariin otteeseen määränpäämme, ja hän vakuutti tietävänsä, missä paikka on. Ajoimme eteenpäin. Yhä eteenpäin. Sanoin, ettei supermarket voi olla näin kaukana (käytin koko nepalin sanavarastoni loppuun yrittäessäni selittää, että paikka on najik, ei thaadaa). Ei vaikutusta, kuljettaja ajoi itsepintaisesti eteenpäin. Maisemat olivat jo jonkin aikaa olleet meille aivan vieraita. Aloin huolestua. Minne meitä viedään? Kuljettaja vakuutti koko ajan, että "five minutes, okay, five minutes". Emme todellakaan ymmärtäneet toisiamme. Yritin pyytää kuljettajaa vain kääntymään ympäri ja palaamaan takaisin päin. "Okay, okay", oli vastaus ja matka jatkui, eteenpäin siis. Ajoimme eteenpäin ikuisuudelta tuntuvan ajan aivan vieraissa maisemissa. Mietin taksista ulos hyppäämistä. Kauhukuvat kidnappauksista kävivät mielessäni. Sitten pysähdyimme. Ja minne - jonkin aivan tuiki tavallisen supermarketin eteen jossakin Kathmandun uumenissa! Syöksyin autosta ulos Minttu kintereilläni kuin mikäkin pakoon päästetty eläin. Katsoin ympärilleni ja tajusin, että kuljettaja oli kai vahingossa tuonut meidät tänne kauas, vaikka kuinka olin yrittänyt selittää kaikin mahdollisin tavoin, mihin supermarkettiin halusin. En tiedä, miksi en vain maksanut hänelle matkasta ja ottanut uutta taksia takaisinpäin, mutta niin en tehnyt, vaan pyysin samaa kuljettajaa viemään meidät takaisin. Nyt hän vakuutti tietävänsä, mitä supermarkettia olin koko ajan tarkoittanut. Lähdimme ajamaan takaisin päin ja hetken verran olin huojentunut. Mutta sitten käännyimme taas eri teille. Kaikki oli taas vierasta, ja suuntavaistoni oli aivan sekaisin. Mielenkiintoisia alueita näimme kyllä, mutta itse yritin kuumeisesti vain etsiä tuttuja maamerkkejä. Missä olemme? Voisiko tuo olla se temppeli, joka... Ei... Voisiko tuosta risteyksestä tulla se kohta, josta... Ei... Matka kesti ja kesti. Soitin Heikille ja selitin koko tarinan: "Olemme eksyksissä, emmekä tiedä, minne kuljettaja vie meitä!" Yritin selittää kuljettajalle ainoastaan, että veisi meidät takaisin, veisi meidät sinne, mistä lähdimmekin. Heikki yritti selittää tilanteemme englantia vain muutaman sanan puhuvalle Dambarille, joka sitten selitti kuljettajalle, että me halusimme vain takaisin kotiin. Viis supermarketeista. En ymmärtänyt puhelua, mutta sen tajusin, että Dambarkin huolestui. Hän yritti selittää kuljettajalle erään tunnetun paikan lähellä kotiamme ja lähti sitten meitä vastaan. Kävellen! No, me emme olleet missään kävelymatkan päässä, vaan aivan jossakin muualla; pienessä rämässä taksissa, jossa minä kuumeisesti yritin katseellani etsiä jotakin tuttua. Ilta alkoi hämärtyä.
Lopulta löysin tutun kiintopisteen ja juuri samaan aikaan kuljettaja pysäytti auton selittäen, ettei osaa pitemmälle. Kuljettaja ei siis osannut ajaa takaisin lähtöpisteeseemme. Minä kuitenkin hihkuin osaavani nyt näyttää tien, ja suurinpiirtein kuljettajan omia käsiä ojentelemalla näytin hänelle, mistä mennään. Pääsimme perille. Takaisin kotiin. Tutisevin käsin maksoin matkasta. Yritin sanoa, että "olipa seikkailu", mutten saanut sanotuksi mitään. Olin yhtä aikaa sekä huojentunut että ärtynyt - miten minulle voikin käydä näin yhdellä supermarkettimatkalla. Olin myös liikuttunut, ja ennenkaikkea siitä, miten Dambar piti meistä huolta ja yritti lähteä meitä vastaan (koskaan emme siis päässeet paikkaan, jonka hän kuljettajalle neuvoi). Meidän ihana Dambarimme, joka puhuttelee minua nimellä "sister" ja Heikki on "sir"! Minttu totesi, että: "Vesivärit jäivät saamatta, mutta näimmepähän uusia paikkoja."
Mitä tästä opimme? Neuvo itse tie, ja jos määränpää on tuntematon, älä lähde pelkkää "okay, okay" toistelevan kuljettajan matkaan.
HEI!
VastaaPoistaHurjalta kuulostaa tuo teidän matkustelu, mutta onneksi olette ehjinä takaisin kotona. Okay on kaikille okay, mutta se mitä se kenellekin merkitsee on joskus (tosi usein) järkytys. Mutta loppu hyvin ja vesiväritkin varmaan saatte myöhemmin. Mutta pääasiani on siskon poikani (6.5 v), jonka vein tänään muskariin. Siskon poikani soitin on kantele ja kerroin hänelle erään kaverimme tytöstä, joka on muuttanut Nepaliin ja vei kanteleen mukanaan. Siskon poikani kyseli, että onko hän siellä Nepalissa aina, johon sanoin, että ei varmasti aina, mutta ainakin nyt muutaman vuoden. Sitten siskon poikani kysyi, että mikä on tytön nimi ja ikä ja mitä kieltä ne siellä Nepalissa puhuvat ja tietysti myös, että onko niilläkin siellä serkkuja. Yritin vastata parhaani mukaan, mutta Mintun ikää en muistanut. Matkamme jatkui ja juttelimme kaikkea muuta. Kun pääsimme perille, niin siskon poikani sanoi, että tänään hän voikin muskarissa sitten oikein paljon ajatella sitä suomalaista tyttöä, joka soittaa Nepalissa kanteletta... joten ajatuksissa olette ja pienikin ihminen voi ymmärtää, ehkä omasta kokemuksestaan, että ajatuksilla on merkitystä. Koittakaa pärjätä ilman salmiakkia! KATA
Kiitos Kata! Voi miten ihana siskon poika <3 Kerro hänelle paljon terveisiä. Minttu täyttää toukokuussa 6. Juuri tänään Mintulla oli täällä ensimmäinen kannel-tunti, jonka suomalainen musiikinopettaja Arja piti hänelle. Olemme tosi iloisia, että Minttu pystyy nyt ainakin vähän aikaa jatkamaan kannel-tunteja täälläkin. Kannel on hieno soitin! Minusta konserttikanteleella soitetussa musiikissa on jotain hoitavaa. Äitini antoi mulle tänne mukaan konserttikannel-cd:n, mutta en ole vielä kuunnellut sitä, koska olen varma, että silloin viimeistään iskee kova ikävä. :) Salmiakki-ikävä on kyllä jatkuvasti kova! Terkkuja teille päin!
VastaaPoista