Tapahtunutta

Elämä Pokharassa on osoittaunut oikein mukavaksi ja onnistuneeksi, niin töiden puolesta kuin muutenkin. Kielituntien lisäksi olemme vierailleet kohteissamme, minä lähinnä kouluilla, joissa on Felmin tukemia kummioppilaita. Vierailuihin on liittynyt monenlaisia kohtaamisia; iloisia, ujoja ja uteliaita lapsia, hyvin kohteliaita nuoria miehiä, hymyileviä vammaisia ja lisää tukea ja rahaa pyytäviä rehtoreita. Omat tunteet ovat koetuksella, kun haastatellessa yhtä vammaista, monta muuta tulee selän taakse kurkkimaan ja pyytämään itsellekin scholarshipiä. Tai kun pitkään tukea saanut nuori mies kokee olevansa hyvin kiitollinen saamastaan avusta ja sanoo nyt vuorostaan haluavansa auttaa suomalaisia. Tai kun pienet oppilaat, tytöt etenkin, eivät useinkaan uskalla oikein sanoa edes omaa nimeään, vaikka kuinka yritän koko olemuksellani viestittää heille olevani kiltti ja itsekin oikeastaan ujo ja arka. Toisaalta olen myös löytänyt itseni yhtäkkiä koulun opettajien ympäröimänä, kukitettuna ja huivitettuna, ja kaikki haluavat kiittää ja kuulla, mitä asiaa minulla on. Hämmentävää ja niin monia tunteita herättävää. Rehellisyyden nimessä mainittakoon, että toisaalta olen löytänyt itseni myös yhdestäkin toimistosta, jossa oikein piiiitkän pöydän takaa minua tuijotti korkea-arvoinen virkamies tehden vaikeita kysymyksiä, ja joihin vastatessani, keskeytti minut aina.

Uudenlaisten maisemien läpi olemme saaneet matkata ja kävellä kyliin viidakkomaisten metsien halki. Sadekausi tuo kaikkeen hieman lisähaastetta, ja yksi inhottavimmista lisähaasteista lienevät iilimadot. Vakavampia lisähaasteita ovat maanvyöryt, jotka sadekaudella ovat ehkä jopa tavallisia, muita joihin me emme onneksi ole törmänneet.

Viime viikonloppuna kävimme vihdoin koko perheen voimin nepalikirkossakin. Hyvin jaksoivat lapsemme 2,5 tuntia kestäneet kirkonmenot. Olemme myös saaneet kokea täysin odottamatonta rukousyhteyttä, joka on vetänyt aika sanattomaksi. 

Uimassa olemme käyneet päivittäin ja olemme oikea hotellin vetonaula. Joka ikinen päivä hotellin työntekijät – ja monet vieraat - kerääntyvät ihmettelemään lastemme uintia, ja varsinkin Siirin pää edellä-hypyt aiheuttavat yleisössä kohahduksia. Minttu taitaa jo voittaa minut nopeudessa ja Heikin sukeltamisessa. Santtu ui taitavasti. Siiri on vedessä niin ihmeen kotonaan; sukeltaa ja etenee pitkiä matkoja, hyppii, jne, että häntä usein luullaan kalaksi. Kerran kun olimme lähdössä altaalta pois, eräs perhe tuli pyytämään, jos voisimme tulla takaisin vielä uimaan, sillä hekin haluaisivat nähdä lastemme uivan! (Temple Treen uima-altaalta puuttuvat vain kolme suomalaista poikaa, joiden tiedämme siellä vielä pari kuukautta sitten useasti käyneen. Terveiset heille!)

Kaikkein iloisimpia olemme kuitenkin siitä, että mummi ja mamma pääsevät lähtemään matkaan ja ovat tulossa tänne luoksemme jo NELJÄN yön päästä! Loppuun asti jännitimme asiaa äitini terveyden takia. Nyt hän kuitenkin sai lääkäriltä ”luvan” lähteä, emmekä me malta odottaa! Tuntuu ihan hassulta, että kohta he ovat täällä ja pääsemme halaamaan heitä. Emmehän ole fyysisesti tavanneet ketään rakkaita ihmisiämme puoleen vuoteen, ja se on pitkä aika se! Ainakin meille! Olemme pitkään laskeneet päiviä mummin ja mamman saapumiseen ja tuntuu aivan uskomattomalta, että he todella ovat nyt tulossa ja kohta täällä!