Ökyilyä ja köyhyyttä

Onko rikkaalla ja köyhällä sama ihmisarvo?

"Tietysti, älä tyhmiä kysele", tuhahtaa ehkä moni, mutta vaikka sanomme, että ihmisarvo on sama, oikeassa maailmassa se ei sitä ole.

Olen solahtanut ökypiireihin muutaman Mintun luokkakaverin kautta. Olen iloinen siitä, että näyttää siltä, että Minttu kutsutaan niihinkin kemuihin, joihin pääsee vain harvat. Minttu on ystävällinen kaikille, vaikkei jokaisesta niin pitäisikään. Sunnuntaina juhlimme erään luokkakaverin synttäreitä Hyatt-hotellissa. Prameat oli puitteet, mutta ilmapiirin ei voi kuvailla olleen lämmin. Toki meillä oli hauskaa. Mutta olimme ainoat, jotka tulivat paikalle ilman omaa autoa ja kuljettajaa, ainoat, jotka emme omista hotelleja, emme taloja ympäri maailmaa, emme käy suurlähettiläiden bileissä... Mutta olimme ainoat, jotka kaikki uimme ja pidimme hauskaa (muut vanhemmat seurasivat touhujani varjon alta hienostuneesti drinkkejä siemaillessaan). Keskustelukin oli vähän vaikeaa, vaikka osaan minäkin olla tarvittaessa pisteliäs (englanniksi erityisesti, kun en ymmärrä tai tiedä kaikkia vivahteita vaan töksäytän asiat ehkä turhankin suoraan). Niin, pisteliäs! Sitä taitoa näissä keskusteluissa vaadittiin. Keskustelut liikkuivat nimittäin kaiken ja kaikkien haukkumisen ja yleisen valittamisen ympärillä, enkä tuntenut oloani lainkaan mukavaksi. En meinannut jaksaa hymyilläkään.

Puhuin enemmän palvelusväelle - tajoilijoille, kokeille, kuljettajille - nepaliksi ja koin olevani heidän kanssaan paljon läheisempi.

Lapset toki viihtyivät uima-altaalla ja tuhansien mahdottoman hienojen lelujen ääressä, mutta yhteistä leikkiä tai hauskanpitoa lasten välille ei voi sanoa syntyneen.

Kotimatkalla Minttu, Santtu ja Siiri nuokkuivat takapenkillä ja minä vaivuin ajatuksiini. Ohitimme risteyksen, jonka keskellä makasi kyljellään koira. Säälittävää, mutta ihan tavallinen näky täällä. Ohitimme risteyksen, jonka keskellä istui nainen tuijottaen tyhjyyteen. Ihan tavallinen näky. Ohitimme risteyksen, jonka keskellä mies repaleisissa vaatteissa hämmensi kattilaa tulen ääressä. Vähän epätavallisempi näky ja Minttu huomauttikin: Äiti tuo köyhä mies laittaa ruokaa keskellä tietä!

Olen onnellinen siitä, että jo lapsena minut opetettiin ajattelemaan, ettei elämän tarkoitus ole rikastua (paitsi ehkä henkisesti) ja kerätä ympärilleen mammonaa. Mutta helppo kai minun on niin sanoa, kun olen kuitenkin maailman mittakaavassa jo äärettömän rikas, ilman omia hotellejakin.

Kauheinta on kuitenkin se, että ihmisarvokin mitataan rahan ja syntymäpaikan mukaan. Ettäkö köyhillä olisi sama ihmisarvo kuin meillä muilla? Pötyä. Toki heillä kuuluisi olla, mutta ei ole. Ei kukaan välitä, jos köyhä kuolee. Nepalissa ei ole ketään koskaan tuomittu dalitiin kohdistuneesta rikoksesta! Rikoksia kyllä tapahtuu; murhia, raiskauksia, pahoinpitelyjä ja syrjintää monin eri tavoin. Pahinta on se, mitä voidaan tehdä dalit-tytöille, jo ihan pienille. (Eräs uutinen.) Jos ei ole rahaa, ei saa oikeutta. Jos on syntynyt dalitiksi, on se oma syy, ja asian kanssa on vain elettävä. Turha kuvitella koskaan saavansa vaikka omaa henkilöllisyystodistusta tai pääsyä virastoihin tai aina edes työhön, josta voisi jonkin pennin ansaita. Dalit on saastainen, jota muut eivät kosketa. Dalitin olemassaolo saastuttaa ympäristön. Vaikka dalitiin ei saa koskea saastumisen pelossa, dalit-naisen raiskaaminen ei kuitenkaan saastuta miestä.

Tämä on totta. Nämä kaikki asiat, ja monet, monet muut, ovat työmme arkipäivää. Olin Ylen kuvausryhmän matkassa pari päivää viime viikolla. He kuvasivat Lähetysseuran työtä ensi syksyn Nenäpäivää varten. Minun osuuteni oli lähinnä hakea Anna Perho lentokentältä ja viedä kuvauspaikalle Dhadingiin, jossa muu porukka oli ollut ja kuvannut materiaalia jo parin päivän ajan. Neljän tunnin ajomatkan aikana ehdin jutella Annan kanssa paljon ja kertoa työstämme ja Nepalin oloista yleisesti. Anna on mukana ainakin Radio Aallon arkiaamuissa - kuunnelkaahan mitä hän puhuu Nepalin matkastaan! Kuvausporukka kuvasi viikon aikana  myös Unicefin työtä.

Köyhyys pitäisi konkretisoida katsojille, jotta ihmiset avaisivat kukkaronnyörejään ja lahjoittaisivat rahaa. Mitä surkeampi kuva, sen parempi. Mitä hirveämpi ihmiskohtalo, sen parempi. Lähetysseura ei kuitenkaan toimi näin. Työmme on pitkäjänteistä, ei yksittäisiä havainnointeja, miten joku jos näyttää kurjalta, hänet otetaan avun piiriin. Kuvissamme emme saa hyötyä toisten kohtaloista. Kuvissamme on aina oltava toivoa.

Edelleen kai kehitysyhteistyötä pidetään vain rahan tuomisena kehitysmaihin, mutta nykyajan kehitysyhteistyö - ainakin Lähetysseuran - on oikeusperustaista. Sitä, että jokaisella on ihmisoikeudet ja ihmisarvo, joita puolustamme. Arvokas elämä on jokaisen syntymäoikeus. Toteutumattomat ihmisoikeudet ovat sekä köyhyyden syy että seuraus. Työmme perustana on tarve, jonka paikallinen kumppanimme määrittää. Ei siten, että me tulemme tänne ja sanomme, mitä täällä pitäisi tehdä tai muuttaa.

Nepalissa rakenteellista köyhyyttä ylläpitää muunmuassa käsittämättömän julma kastilaitos. Kastijakoa ei näe päällepäin. Ulkomaalainen ei voi tietää, kuka kuuluu mihinkin kastiin. Me alamme jo joitakin perusjuttuja tunnistaa ja tietää. Vaikka laissa kastilaitos on jo kielletty, käytännössä se elää vahvana. Yläkastinenkin voi olla köyhä. Yläkastisella on kuitenkin ääni, ihmisarvo, ja -oikeudet. Eivät ehkä aina suomalaisten oikeuksia vastaavat, mutta oikeudet kuitenkin.

Heikki on muuten juuri kenttämatkalla SUS:n mukana. SUS on yksi paikallisista kumppanijärjestöistä, joiden kanssa teemme yhteistyötä. SUS etsiytyy kaikkein köyhimpien ja hyljeksityimpien pariin. Yksi tällainen ryhmä on esimerkiksi dalitienkin keskuudessa pohjasakkana pidetty ryhmä, rotansyöjät. Työmme tähtää esimerkiksi siihen, että tämän ryhmän naisia koulutetaan, ensimmäiseksi lukemaan. Omien oikeuksien tiedostaminen on ensimmäinen askel voimaantumiseen. Naisille opetetaan myös muunmuassa terveys- ja lakiasioita ja keittiöpuutarhan kasvattamista ruokaturvan parantamiseksi. Perheitä kannustetaan laittamaan lapsensa kouluun, tytökin, eikä naittamaan tyttöjä lapsina.