Supervoimia

Tiistaisin Mintun tanssitunnin jälkeen ostamme usein katumyyjältä Super-Hessun pähkinöitä.

Viime postauksessa listasin lyhyesti joitakin asioita ja ihmisiä, joista olen hyvin onnellinen. Mietin sitten jälkeenpäin, miten paljon jäi sanomatta. Oli tietenkin toisaalta hassua kirjoittaa esimerkiksi rakkaista ystävistä ainoastaan sivulauseellisen verran. Voisin jokaisesta ihanasta ystävästäni kirjoittaa oman postauksen ja se olisi oikeastaan todella antoisaa!

Mietin, miten hauskoja tarinoita saisin esimerkiksi ystävästäni, jonka tapasin ensimmäistä kertaa bussissa matkalla Hakaniemestä Viikkiin. Ystäväni istui siellä kuljettajan takana karttaa lukien ja tiesin heti, että tuo on varmasti menossa samaan paikkaan kuin minäkin. Niin alkoi ystävyys Siirin kummitädin kanssa! Entäs ystävyys Simba-koiramme hoitajan kanssa – ensin oikeastaan ystävystyin hänen isosiskonsa kanssa, sillä kolmen vuoden ikäerohan on alle 10-vuotiaille todella suuri. Tosin tässä tapauksessa ikäero kuroutui äkkiä umpeen ja kaikesta yhdessä kokemastamme voisi melkein kirjoittaa kirjan. Tai ystäväni, jota sain täällä esitellä ystävänäni jo ”high school-ajoista” lähtien ja olen hänestä niin ylpeä. Voisin kertoa myös ystävästä, johon tutustuin muuttaessani uuteen asuntoon. Hän kertoi olevansa raskaana, enkä malttanut olla heti kertomatta, että niin minäkin, peräti viidennellä raskausviikolla! Voi, monia ihania tarinoita ja ystäviä, joita ilman en tulisi toimeen.

Oman postauksensa ansaitsisi monta elämäämme kuuluvaa ihmistä, yhtenä heistä tietysti äitini. Äitini elämästä voisin muutaman lauseen tähän kirjoittaa, sillä itse täytin juuri 33 (jota nyt täälläkin kuulutin). Kun äitini täytti 33, hän oli juuri muuttanut neljän lapsensa kanssa Tansaniasta Suomeen. Isämme oli kuollut tapaturmaisesti Tansaniassa Kilimanjaro-vuorella lähes päivän tarkasti kuukautta aiemmin. Minä ja kaksosveljeni olimme 2,5-vuotiaita, isosiskoni oli pari viikkoa sitten täyttänyt 6 ja isoveljeni oli 8. Miten äitini oikein selvisi kaikesta siitä? En tiedä tähän oikeaa vastausta, mutta luulen, että äitini on niitä ihmisiä, joiden sydämeen on istutettu sellainen rauha, joka voi olla peräisin vain Jumalalta. Sellainen tyyneys, että kaiken hädän keskellä äitini kiitti siitä, mitä oli ollut. Hän ei katkeroitunut, vaan tiesi ja luotti siihen, että Jumala tietää, miksi. Meidän ei tarvitse tietää, miksi isämme otettiin pois luotamme jo niin aikaisin, miksi äitini jätettiin kantamaan yksin huolta meistä lapsista vaikka olimme niin pieniäkin. Suomeen sopeutuminen ei sekään ollut helppoa, meistä jokainen joutui erilaisiin koettelemuksiin. Isoveljeäni kiusattiin todella rankasti. Minä taas kuulemma ikävöin omaa hoitajaani Fridaa Tansaniasta. Suomi oli aika rankka paikka, vaikka tuttu.

Onneksi äidilläni oli paitsi omat vanhempansa, myös monet ystävät auttamassa. Sekin on syy, miksi olen onnellinen omista ystävistäni.

Viime viikonloppuna taas tapasimmekin ihania ystäviä. Juhaninmäet, jotka ovat tulleet meille rakkaiksi, palaavat takaisin Suomeen ensi elokuussa. Olemme surullisia siitä, mutta samalla iloitsemme tietoisuudesta, ettei ystävyys katso rajoja - ei maantieteellisiä eikä ajallisia.

Omat lapsetkin ovat voimavara, valtava sellainen. Äitinikin sanoo, että sai jokaiseen päivään voimaa myös meiltä lapsilta. Minäkin saan voimaa omilta lapsiltani, ja nyt loppuun aionkin taas kehua heitä oikein olan takaa, sillä niin monta hauskaa ja ihanaa asiaa on taas tapahtunut heidän kanssaan! 

Aamupalapöydässä

Talo täynnä elämää - parhautta. (Ps. Siiri on niin ihastunut Belia-vauvaan.)

Etsi kuvasta vauva.

Mintulla oli "tanssijuhlat". Mintun ryhmä ei tosin esittänyt omaa tanssia, vaan esittivät yhdessä muiden ryhmien kanssa, mitä ovat flamencossa harjoitelleet. 

Minttu ja Maradee-opettaja. Minttu oli ryhmän kuvatuin oppilas, eikä ehkä vähiten hienon asiaankuuluvan mekon ansiosta. Veljeni toi kerran Espanjasta flamencoasun siskoni tyttärelle, joka puolestaan toi puvun tänne Mintulle, sillä puku oli jo hänelle liian pieni. Täällä puku on päässyt nyt todelliseen flamenco-käyttöön! Kuva: Mags Yap

Kuva: Mags Yap

Tytöt odottavat kunniakirjoja. (c) Mags Yap

Tytöt odottavat vuoroaan... Dylan oli kanssamme katsomassa esitystä. Jatkoimmekin hänen kanssaan vielä ravintolaan syömään ja sen jälkeen meille istumaan iltaa. Paransimme maailmaa yömyöhään saakka. Hänen kanssaan aina ajattelee, että onneksi maailmassa on vielä hyviä ihmisiä!

Tanssijoille oli omat muffinssit. (c) Mags Yap

British Schoolilla on myös ollut paljon kaikkea ohjelmaa. Mintulla ja Santulla on ollut kahden viikon uintiohjelma, jonka puitteissa he ovat käyneet joka aamu uimassa. Minttu oli ensimmäisen kerran jälkeen siirretty poikien ryhmään uimaan, ja nyt hän on uinut poikien kanssa ja väittää päihittävänsä heidätkin kaikki - kaikki muut paitsi Aymanin. Ayman ja Minttu ovat ystävystyneet keskenään, ja on tosi surullista, että Ayman lähtee nyt pois. Heidän perheensä muuttaa Dar es Salaamiin. Huomenna koululla on uintigaala, ja lajeina on kuulemma rinta- ja selkäuinti ja krooli. Nurserylaiset eivät tosin osallistu gaalaan, mikä Santtua vähän harmittaa.

Siirikin muun muassa sukeltaa esineitä (sukellusleluja) pohjasta noin metrin syvyydestä.

Ja ui sukelluslelun kanssa reunalle.

Muuta ohjelmaa brittikoululla on muunmuassa ollut Mintun vierailu ranskalaiseen kouluun sekä naamiaiset Ihmemaa Ozin tapaan. He ovat katsoneet Ihmemaa Ozin videolta (koska Dylan on kotoisin Kansasista, josta myös Ihmemaa Oz!). Minttu pukeutui tietysti Dorothyksi, mutta valitettavasti Dorothysta sinisine mekkoineen, punaisine kenkineen ja Toto-terriereineen ei tullut otettua valokuvaa. Santulla oli retkipäivä aaseja ja lampaita katsomaan ja Santtu piti päivästä tosi paljon. Siiri puolestaan joutui brittikouluun testattavaksi ja, täytyy myöntää, minä vähän jännitin, mitä tuleman pitää. Mutta läpi meni kirkkaasti! Olin itsekin äimistynyt, miten Siiri osasi noudattaa kaikkia englanniksi annettuja tehtäviä ja ohjeita. Wau! Siirille on todella kivaa, että hänen kanssaan nurseryssa aloittaa monta tuttua ystävää, ja parhaimpana italialais-kanadalainen Naila.

Siirin testauksen yhteydessä pääsin juttelemaan brittikoulun huippumukavan rehtorin kanssa. Hän lähtee nyt 19 vuoden jälkeen pois, mistä olemme pahoillamme. Olemme kyllä jo tavanneet uuden rehtorin ja mukavalta hänkin vaikuttaa. No, rehtori, Mrs. Wilderspin, katseli Siiriä ja sanoi, ettei ole ollenkaan huolissaan Siirin pärjäämisestä, kun hyvin näyttää jo pärjäävän ja kun lapset oppivat uudet kielet niin nopeasti. Aloin sitten puhua Santusta, ja sanoin, että Santulla kuitenkin meni puoli vuotta ja ylikin, ennenkuin alkoi puhua englantia. Mrs. Wilderspin katsoi minua ja sanoi: "Tiedätkö mistä se johtuu?" "Asia on näissä tilanteissa yksinkertaisesti niin, että mitä fiksumpi lapsi, sitä kauemmin kestää ennenkuin hän alkaa puhua uutta, vierasta kieltä. Sillä nämä lapset avaavat suunsa vasta kun osaavat ja tietävät, mitä sanovat." Tämän jälkeen hän ylisti Santun älyä, luonnetta ja charmia, ja kutsui Santun luokseen - joka tuli innoissaan hymyillen - ja kujeillen teki tälle laskutehtäviä. "Katso nyt!" Mrs. Wilderspin sanoi Santun ladellessa vastauksia. En voinut olla nauramatta. Lisäksi olen jo Santun puheista huomannut, että Santtu todella pitää Mrs. Wilderspinistä, joka opettaa nurserylaisille draamaa. "Poikasi on myös luontainen näyttelijänalku", sain kuulla lopuksi.

[Toki lapset oppivat eri tavalla, eikä sillä ole välttämättä älykkyyden kanssa mitään tekemistä. Oli kuitenkin kiva kuulla nämä sanat, sillä Mrs. Wilderspin on varmasti ehinyt nähdä paljon erilaisia lapsia.]

Ässät kakuntäyttöpuuhissa, sillä...

Maanantainakin saimme tuvan täyteen porukkaa!

Vietimme Mintun ja Arja-open kannel-soiton päättäjäisiä. Kyllä oli hieno tilaisuus!

Kiitos Arjalle, joka on ehtinyt lähes vuoden verran pitää Mintulle kannel-tunteja!

Omena-, suklaa-, banaani- ja kinuskikakkua.

Siiri leipoo Dilun kanssa samosoita - vaikka hassuttelun puolelle taisi leipominen mennä.

Tässä näkyy osa kodista ja eläinsuojasta, jotka tytöt saivat lahjaksi.