Syvissä vesissä vai pinnalla?

Olimme varmaan varautuneet pahimpaan mahdolliseen ja siksi alku Nepalissa tuntuikin taas hyvältä. ”Hyvä on olla!” päätin viimeisen blogikirjoituksen. No, niin onkin.

Matkalle on kuitenkin kasautunut monta epävarmuustekijää, muttaa, väsymyksen hetkeä, turhautumista. Tänään vietin päiväni työministeriössä saadakseni itselleni työskentelyluvan – taas uusi asia tämän maan viisumiviidakossa. Ministeriössä oli tietysti tutut kuviot: huomaamme, että meille luvattu kellonaika onkin luvattu myös kahdellekymmenelle muullekin länsimaalaiselle luvanhakijalle, ettei koko haastattelun suorittava virkamies ole edes vaivautunut tulemaan paikalle, että kun monen tunnin odottelun jälkeen meidät otetaan vastaan, alkaa uhkailu siitä, miten olemme voineet tehdä työtä ilman tätä lupaa. Koko edeltävän viikon ajan ajattelin vastaavani tähän edessä olevaan kysymykseen, että ei haittaa, en haluakaan saada työskentelylupaa, lähden aivan mielelläni KOTIIN. Moikka.

Haastattelu sujui kuitenkin hyvin. Sain virkailijat puolelleni iloisella nepalinkielen rupattelulla – helppo konsti. Tuloksesta en tosin tiedä vielä. Saanko lupaa vai en?

Silti, ei voi mitään, viisumiongelmat vaikuttavat minuun henkisesti. Koko maa näyttäytyy tylynä: miksi minun ei haluttaisi olevan täällä? Samaan aikaan tunsin väsymystä moniin paikallisiin tapoihin, ehkä niihinkin, joita Suomessa muistelin niin mielelläni. Uhkakuvat mietityttivät (ne ”tutut” maanjäristykset, lintuinfluenssat ja muut). Minttu on ollut väsynyt kolmanteen luokkaan – eikä ainoana luokassaan. Yhtenä aamuna Minttu mittasi kuumettaan jatkuvasti haluten, että se viidennellä mittauskerralla näyttäisi kuumetta. ”Olen niin väsynyt!” 7-vuotiaani sanoi, ”Käsivarteni ovat väsyneet, eivät jaksa kirjoittaa, eivät jaksa uida! Pääni on väsynyt miettimään asioita! Anna minun levätä, äiti.”

Sinä aamuna ei ollut hyvä mieli jättää tyttöä kouluun. Tietäähän sen itsekin; koko pitkä päivä opiskelua vieraalla kielellä ja ryhmässä olemista, onhan se nyt, hyvänen aika, väsyttävää!

En saanut töitä tehdyksi. En voinut olla taas miettimättä miksi? –kysymyksiä. En voinut olla ajattelematta, että helpommalla oltaisiin päästy, jos... Pitäisikö kääntyä takaisin?

Löysin lohtua – paitsi äitini sanoista – myös Matleena Pinolan ”Luottamuksen kultalanka” –nimisestä kirjasta. Alla on suoria lainauksia kirjasta, tosin katkelmina sieltä täältä. (Kirjailija ei ehkä tästä pitäisi.)

”Tie ei kerro kulkijalle, mikä odottaa matkan päässä.” sanoo afrikkalainen sananlasku. Ihminen tietää, mistä on tullut tähän, kenen kanssa on vaeltanut tähän hetkeen asti. Senkin hän tietää, mitä on kuljettanut mukanaan, ehkä hyvinkin kauan sitten kannettujen asioiden muistoja, sekä mieluisia että raskaita.

Tie avautuu taaksepäin. Mutta tie ei kerro kulkijalle, mikä odottaa matkan päässä. Tie ei kerro, mitä on edes ensimmäisen mutkan takana. Onko edessä maisema, joka ottaa syliinsä, levollisena ja kutsuvana ? Vai nouseeko tie pelottavana pystyyn? Tai ehkä liian huimaan laskuun? Tuntuuko avautuva tieosuus oudolta ja vieraalta, hämmentävältä? Vai jatkuuko se uuvuttavan yksitoikkoisena – ei taaskaan luvassa mitään uutta.

Tienristeyksessä on pakko päättää suunta. Jonnekinpäin on lähdettävä kulkemaan, valittava yksi tie, seurattava yhtä tienviittaa. Mutta kuka tietää, vaikka jonkin matkaa kuljettuani tulisinkin samaa tietä takaisin? Tie ei vienytkään sinne, minne olin menossa. Tai tuli umpikuja, pakkokäännös. Näinkö tässä nyt kävikin?

Vielä yksi tiehen liittyvä hankala salaisuus: reitti voi näyttää selvältä, mutta yhtäkkiä edessä on kuoppa, johon kulku pysähtyy, tai liejua, johon jalka juuttuu. Tienpohja ei tunnukaan tukevalta.

Tie ei kerro, mitä on matkan päässä. Eikä se paljasta etukäteen, mitä on matkan varrella. On vain lähdettävä kulkemaan, otettava askeleita eteenpäin, annettava tien kuljettaa. Uskallanko olla näin rohkea? Vaatiiko elämä minulta enemmän kuin mihin pystyn? Tätä joudumme kyselemään varsinkin elämämme muutosvaiheissa.

Tienristeys, uusi suunta, tuntematon tulevaisuus, vanhasta hellittäminen ja uuteen kurottautuminen – kaikkiin näihin voi liittyä uhkakuvia ja pelkoja. Mutta samalla niissä on myös lupaus jostakin, joka on enemmän kuin mitä tällä hetkellä näemme.

Eteenpäin pääseminen merkitsee ehkä luopumista jostakin, mitä olemme kantaneet, otteen päästämistä jostakin entisestä, jonkin tutun ja turvallisen taakse jättämistä. Mutta vain näin tulee tilaa uudelle, syntyy luottamusta siihen, että tie kantaa.

Epävarman ja tuntemattoman edessä jokainen uusi askel kysyy luottamusta tien kantokykyyn. Luottamus on sitä matkavarustusta, joka ei paina taakkana, vaan auttaa eteenpäin. Luottamusta ei voi pakata etukäteen laukun täydeltä, vastaisen varalle. Se kasvaa meissä sitä mukaa kuin kuljemme, kokemuksen myötä.”

Viikko ehkä meni syvissä vesissä kahlaten, mutta olen pinnalla kuitenkin. Minttu meni tänä aamuna kouluun jännittyneenä, ja tuli takaisin kolme kultamitalia kaulassaan – hän oli uintigaalan kiistaton ykkönen kolmasluokkalaisista tytöistä. Siiri menee ja tulee koulusta iloisena ja reippaana. Luulen, että brittikoulun tietynlainen jämptiys ja tavoitteellisuus on siirinlaiselle touhutädille ihan sopivaa ja tuo paljon uudenlaista virikettä päivään. Santtu on jo monta kertaa palkittu ”luokan tähtenä”. Santun opettaja onkin todella mukava ja Santusta on tainnut tulla ihan lellikki. ”Miten Santtu osaa jo melkein lukea (englanniksi) ja laskeekin niin hienosti!”, on ope päivitellyt. Minttu palkittiin paitsi uintimestarina, myös ”viikon tsemppaajana”. ”Fantastinen alku 3. luokalle, Minttu!” luki paperissa.

Linkki Mintun rintauintifinaaliin (Heikki oli seuraamassa): http://youtu.be/NlJtaKoEDhc

Ja jos lapset pärjäävät, pärjään minäkin. Niin se on. Nyt näyttää taas hyvältä. Ehkä jaksan luottaa.

Ps. Juuri kun olin saanut tämän tekstin kirjoitetuksi, tuli maanjäristys. Pahin meidän täällä oloaikanamme. Hälyttimemme alkoi soida, mutta jo aivan samaan aikaan järistys tuntui, kuului ja näkyi. Nyt vaikuttaisi kuitenkin olevan ohi. Minä juoksin yläkertaan lasten luo, vaikka tiedän, että portaat on pahin paikka olla järistyksen sattuessa. Pitäisikö siis alkaa istua iltaisin tietokoneella pimeässä makuuhuoneessa? Netistä löysimme tiedon, että järistys oli voimakkuudeltaan 5 magnitudia, 10 kilometrin syvyydessä ja keskus oli 400 km Kathmandusta luoteeseen.