Realismia

Viikot ovat kuluneet vauhdilla. Heikki on ollut paljon poissa ja minulla on ollut vetovastuu arjen sujumisesta. Kaikki on mennyt hyvin. On ihanaa, että ympärillä on ihmisiä, jotka lauantaiaamuna ensimmäiseksi soittavat, tulisimmeko lasten kanssa käymään, he voisivat kaataa kuppiini tuoretta kahvia. Tai soittavat, että tulkaa meille, laitetaan yhdessä ruokaa.

Ihmiset ovat niin tärkeitä. Joka paikassa. Ihmiset tekevät kodin, oli koti missä päin maailmaa tahansa.

Mutta sitten. Olen ollut vähän kyllästynyt. Tunnelmaa kuvasti hyvin lauantaina tapahtunut kävelyretki lasten kanssa.

Ensinnäkin, lähes eniten kärsin siitä, että täällä on vain niin mahdotonta kävellä ja lenkkeillä. Sydän kurkussa saa pelätä, ettei kukaan lapsista jää moottoripyörän alle tai astu kuolleen koiran päälle (no, ei niitä raatoja niin usein näy, mutta viime aikoina olen nähnyt peräkkäin kaksi). Ihmiset ovat sitten oma luku sinänsä (juuri sunnuntaina puhuin täältä pois muuttamassa olevan italialaisnaisen kanssa. Hän sanoi, ettei mikään toinen maa maailmassa ole näin lapsiystävällinen viitaten siihen, miten tervetulleita lapset, elämään-olennaisesti-kuuluvina-olentoina, ovat joka paikkaan ja tilaisuuteen). Mutta joskus menee hermo. Lauantaisella kävelylläni heti suurinpiirtein ensimmäinen vastaantullut vanhempi nainen alkoi meidät nähdessään nauraa avoimesti. (Kyllä, tiedän, nauramisella on tässä kulttuurissa erilaisia tarkoituksia, eivätkä ihmiset yleensä naura pahansuopuuttaan.) Tuijotin häntä kuitenkin tuimasti kysyen tökerösti: Mitä oikein naurat? Seuraava nuoremman puoleinen nainen tarttui Siiriä poskista huutaen: Miten soma! Minä: Ei, ei ja ei! Et saa tehdä noin! Me iiii-inhoamme tuota tapaa! Näpit irti tyttäreni poskista!

Ihmiset tulevat lähelle, koskettavat, ovat uteliaita. Ja yleensä aina ystävällisiä. Mutta joskus pidättyväisyys olisi vain niin paljon mukavampaa. Minttu kerran törmäsi erääseen vastaantulijaan. Kun katsoin häntä kysyvästi, totesi Minttu: Olen vain niin kyllästynyt väistämään!

Kävely jatkui samaa rataa ja minun kyllästyneisyyteni ja harmistumiseni kasvoi kasvamistaan. Täällä ei saa missään olla rauhassa.

Ohitimme pienen kojun, jossa syötetään puluja. Pyhä pulu ilmeisesti päätti näyttää, kuka täällä Nepalissa määrää, ja kakkasi kunnon läjät olkapäälleni. Siihen paikkaan menetin suomalaisen malttini ja raivosin keskellä katua, ettei voi olla totta! Hirveää! Minttu istahti kivetykselle, nojasi leukaansa kämmeniinsä, katsoi minua ja kysyi arvostelevasti, mikä minuun nyt meni. "Tämä oli viimeinen pisara", sanoin.

Illalla Heikki tuli kotiin ja selitin surkeana tarinaani. Hän nauroi ja sanoi: "Se (pulunkakka) oli sulle ihan oikein."

***

Lapsilla alkoi koulusta 2,5 viikon pääsiäisloma. Minttu halusi heti laittaa kotia pääsiäiskuntoon, askarrella koristeita ja kylvää rairuohon. Niin teimme. Samalla juttelin lapsille pääsiäisestä ja suomalaisista juhlista. Jännä, että tämä on Siirin tähän astisista neljästä keväästä kolmas Nepalissa. Ei siis ole ihme, ettei Siiri muistanut, mitä ovat pajunkissat. Ei muistanut Santtukaan, ennenkuin Minttu antoi vihjeitä. Minttu toki muistaa suomalaiset juhlat hyvin yksityiskohtia myöten.

Santtu sanoi, että pääsiäinenhän on vähän niinkuin holi, kun on paljon värejä. Jatkoimme pohdintaa edessä olevaan vappuun (jota Minttu erityisesti kaipaa) ja kerroin munkkien paistamisesta. Siirin ilme vakavoitui. "Äiti, siis tulevatko munkit tänne meille kotiin?" hän kysyi kohta kaikella kolmevuotiaan vakavuudella. Niin, kumpi tulee lapselle mieleen sanasta munkki: syötävät munkit vai luostareissa asuvat kaapupukuiset munkit? Siirille jälkimmäiset. Juhannuksesta puolestaan (jota taas minä ja Heikki kaipaamme) Santtu totesi, että "Voitaisko me täälläkin sytyttää tokko." Ei sitä kaikkea voi niin tarkasti muistaa...

ps. Saimme kutsun nepalihäihin (kristittyihin). Kivaa!

Loppuun arkisia kännykkäkuvia.

Kuka kaipaa leikkipuistoja kun on nämä uudet kadut aitoineen. Tässä siis muuten kuuluisaa Felmin toimiston ja TBS:n ohi kulkevaa tietä, joka sai jouluna uuden päällysteen jalkakäytävineen!

Se lauantaikävely päättyi kahvilaan kaakaolle.

Pari kuvaa pääsiäiskoristeista. Teimme kyllä oikein virpomisoksiakin, mutta niistä ei näköjään tullut kuvaa.

Kuvia kahdesta virastosta, joissa olen joutunut viettämään turhan paljon aikaa.

Jostain on revittävä huumoria, kun koko päivän istuu odotustilassa..

Täkäläisen käsityksen mukaan vitriiniin voi sijoittaa vaikka tyhjät vesipullot ja siivoustarvikkeet.

Joka ikisessä Nepalin virastossa tuolit on peitetty pyyhkeillä. Olen saanut tähän erilaisia selityksiä.

Katukeittiö - joita on täällä joka kulmassa.

Oikeaa "Bhaktapurin dahia (jugurttia)" savikulhossa. On kyllä hyvää.

Normilounas, kasvismomot tulisella kastikkeella.

Tolppaan kiivennyt mies.

Sunnuntailounas Summitilla.

Kun aurinko menee pilveen, on muumioiduttava.

Mintun paita Dhakasta, Sachin Lontoosta. (Ja isosisko yrittää vaivihkaa työntää pikkusiskoa pois kuvasta...)

Santtu oli leikkinyt koulussa hippaa ja kaatunut suoraan ruusupensaaseen.

 Yhtenä lauantaina veimme Hannaleenan Kathmandun huvipuistoon!

Täällä saa siis vielä törmäilyautoilla oikein törmäillä.