Oi hermot, tulkaa takaisin

Kehitysmaissa elävillä expateilla on oma terminsä sille, kun kehitysmaassa asuminen ottaa päähän.

En käytä tätä termiä nyt tässä, mutta joskus kyllä ottaa päähän. Hermo voi tietysti mennä ihan kehittyneessäkin maassa ja monesta syystä, mutta kerronpa tässä nyt, miksi tänä aamuna olin aivan riekaleina. 

Meille on tulossa kansainvälisyyspäivä ja Suomi-piiri. Pitäisi leipoa tarjottavaa jopa monelle sadalle henkilölle. Helpommin sanottu kuin tehty. Ajattelin eilen tehokkaana emäntänä aloittaa leipomiset illalla pitkän työpäivän päätteeksi, ja juuri kun oltiin lasten kanssa tehty taikina - tsup - sähköt menivät, paljon ilmoitettua aiemmin. Aamulla päätin sitten  nousta laittamaan leipomuksia uuniin (sillä aikataulun mukaan sähköjen piti mennä taas juuri sillä kellonlyömällä, kun Dilu saapuu meille). Eivätköhän sähköt menneet taas liian aikaisin. Voi murhe! Diluhan voi toki päivällä leipoa, mutta eipä näy kovin paljoa olevan sähköä tarjolla päivälläkään. Ongelma on lisäksi se, että kun on sähköä, pitäisi hänen tietysti myös pestä pyykkiä, imuroida ja silittää samaan aikaan.

En sitten paistanut pullia aamulla, mutta aloin pestä desinfiointiaineella lapsiani. Meillä on ollut kiusana Suomesta tuotu märkärupi, josta jo luulimme päässeemme eroon. Kiusa tulikin meille takaisin ja nyt olemme aamuin illoin pesseet lapsiamme ja itseämme ja sitoneet kaikki mahdolliset haavat ja ruvet. Eilen ei paistanut aurinko ja pesin sitten Minttua kylmällä vedellä. Ei hän niin kovasti valittanut. Mutta minua alkoi harmittaa. Ei oo sähköö, ei oo lämmintä vettä, ei oo ...!

Bakteerista eroon pääsemiseksi pitäisi vaatteet pestä jopa 90 asteessa, mutta sellaisista lukemista ei meidän pesukoneemme ole kuullut. Nepalin aurinko kyllä itse asiassa tappaa monia bakteereja, mutta kun sitä aurinkoakaan ei nyt ole oikein näkynyt.

Pesujen ja haavojen sitomisten ja paistamattomien pullien jälkeen pyöräilimme kouluun. Kathmandun liikenne on asia, jota en enää meinaa sietää. Voi että kun joku auto päästää meidän pyöräletkamme tien yli, niin eiköhän kuitenkin aina moottoripyörä yritä tulla auton ohi! Itsehän siis olen ihmismuurina liikenteen edessä suojatakseni lapsiani, mutta joka pientä koloa en minäkään pyörineni täytä. Ja nämä pienet raot ovat motskareiden mielestä heille tehtyjä. Voi elämä! Hermo menee! Sitten minä lehmänhermo huudan siellä liikenteen seassa nyrkkiä heristellen, että "Älä vaan tule tästä!" iloisesti hymyileville, ohi huristeleville motskarikuskeille.

Ja meneehän minulla sitten vielä hermo asiakaspalveluun. Täällä kun kysyy kaupassa mitä tahansa, on vastaus aina "Ei oo!". Kun sitten itse tunnin etsimisen jälkeen löytää kaupasta kuitenkin kyseisen tuotteen ja menee sitä voitonriemuisesti kyseiselle myyjälle näyttämään, hän todennäköisesti lakkaa kynsiään jossakin kaupan nurkassa, katsahtaa välinpitämättömästi ja vastaa: "Aha."

Oi Suomi, oi Suomi - tänään saimme kuivattuja mustikoita uusilta harjoittelijoiltamme, oih! Jaamme mustikat viiteen pekkaan marja marjalta ja kyräilemme itseksemme. Hehe - lapset eivät kyllä koskaan kyräile, että yksin täytyy minun sekin tehdä.

ps. Miten sitten taas pärjää Suomessa, kun ei voi syyttää kehitysmaaoloja siitä, että pullat jää leipomatta?