Mugu II

Tämän postauksen alla on ensimmäinen osa Mugusta (Mugu I), aloita siitä. Tämä on jatko-osa! :)

Mugun tunnelmat ja maisemat jatkuvat.

Yksi kumminuoristamme, Ruguma (takarivissä), perheineen.

Ruguman huone

Mandira haastattelee yhtä tyttöämme ja odotellessani opetin lapsille käsien taputusleikin. Mugussa huomasi sen, että jotkut lapset pelkäsivät minua. Yleensä Nepalin lapset ovat ystävällisen uteliaita, mutta Mugussa länsimaalainen on kuitenkin niin outo ilmestys, että muutama kohtaamani lapsi alkoi minut (haamun?) nähdessään itkeä.

Maisemat, ah. Ja täällä sain kävellä!

Joka talossa on tällaiset pölkkyportaat. Kummilapsia ja -nuoria tavatessamme kipusimme usein talojen katoille, mikä tarkoitti yleensä kaksien tällaisten pölkkyportaiden nousemista. Vaelluskengillä tällaisia on vähän kömpelöä nousta.

Hmm, en tiedä, miten tämän asian muotoilisin kuulostaakseni järkevältä, mutta näen aina näissä lapsissa jollakin lailla omat lapseni. Ehkä se johtuu vain siitä, että lapset ovat tietyllä tavalla samanlaisia joka puolella maailmaa. Nauravia ja rakastettavia.

Kummityttömme Bishnu Maya perheineen.

Majoitusolosuhteet olivat tietysti Mugussa hyvin vaatimattomat. Öisin oli todella kylmä ja nukuimme savitaloissa jonkun pienen maton päällä (alakuvassa olevan "sängyn" jaoin Mandiran kanssa). Likaisuuteen, kurjiin vessoihin, kylmyyteen ja pesemättömyyteen olen kuitenkin Nepalin kenttämatkoilla tottunut. Minulle henkilökohtaisesti inhottavin asia Mugussa olivat rotat. Kuolleen rotan haju ja se, että rottia todella kipitti makuupaikkojemme lattioilla. Kirsti antoikin minulle neuvoja: "Laita Mandira nukkumaan seinän viereen, ettei rotat tule niin lähelle sinua! Nosta kengät pois lattialta, etteivät rotat syö niitä yön aikana!" Kirstin ohjeista mieleenpainuvin ei kuitenkaan liittynyt rottiin, vaan ruokiin, joita kylissä söimme. "Rukoile ja syö!" oli vastaus, kun epäröiden tuijotin erästä eteemme kannettua ruoka-annosta. Toisaalta - Kirstille arvokkaimpana tuotiin aina parhaat palat, mistä olin kiitollinen. Parhaat palat tarkoittavat nimittäin luisia lihanpaloja ja esimerkiksi kalanpäitä.

Toisaalta - tuntuu kurjalta puhua ruuasta tällä tavalla hymyilevään sävyyn, sillä ihan totta: kun kaikesta on pulaa, ovat liha ja kala juhlaruokaa ja niistä syödään aivan kaikki osat päitä myöten.

Mandira nauroi ottavansa minusta tässä paikassa kuvan, kun kepillä tömistelin huoneen joka nurkkaa rottia karkottaakseni. 

Mugussa oli tähän aikaan vuodesta päivällä Suomen kesä ja yöllä Suomen talvi. Kylmimpinä öinä vaatetukseni oli seuraava: pitkät kalsarit ja pitkähihainen paita, poolopaita, housut, fleece-takki, villasukat, pipo, fleece-makuupussi, untuvamakuupussi ja vielä mahdollinen majapaikan peitto. Pärjäsin!

Ero auringon ja varjon välillä oli järkyttävän suuri. Auringossa hiki virtasi ja kun aurinko laski - pling - kylmyys iskeytyi samalla sekunnilla luihin ja ytimiin. Tämä sama ilmiö on toki havaittavissa Kathmandussakin, mutta ei näin konkreettisesti sentään.

Aamu klo 6

Mugun taivas oli sininen ja niin oli myös vesi Mugu-Karnali-joessa.

Aurinko kuivattaa kaiken - niin pavut kuin sukat.

Kun muu porukka jäi keräämään voimia, kävelin näiden kahden herran - Hira Lalin ja Dan Bahadurin - kanssa vielä muutamaan kylään. He ovat paikallisen kumppanimme työntekijöitä Mugussa.

Sadonkorjuu

Leipää (roti), vihreitä vihanneksia (saag) ja hunajaa (maha).

Kumminuoremme Dan Sova keittiössä äitinsä ja isänsä kanssa.

Isoisä

Dan Sova vanhempineen

Nepal... (Teen tästä vielä taulun.)

Lauantaina kävimme nopeasti kääntymässä Gamgadhin kirkossa.

Savuttomat uunit tuotiin ennen helikoptreilla Muguun. Nyt ne valmistetaan siellä!

Viimeiset päivät Gamgadhissa kuluivat palavereissa. Iso tapahtuma oli myös kummitytöille järjestetty yhteinen kokoontuminen, jonne pääsikin paikalle noin 60 kummityttöämme. Tytöt esittivät tanssia, laulua, näytelmiä, pitivät puheita jne. Oli todella mukava tilaisuus!

En ole koskaan aiemmin saanut kerralla näin montaa kukkaseppelettä, malaa. No niitä oli varmaan se 60!

Tämä nainen keitti ruuan koko tyttöjoukollemme.

Kokousten jälkeen alkoikin sitten paluumatkamme. Kiersimme Rara-järven kautta. Oli se upea.

Ilta-aurinko

Aamu

Rara-järveä ympäröivistä metsistä tulivat Suomen metsät mieleen.

Vesi oli todella kirkasta.

Viimeinen yö oltiin lentokentän kupeessa. Alakuva näyttää varmaan ihan kivalta, mutta tuo paikka oli koko reissun kurjin ja kylmyys oli todellista. Kuolleen rotan haju oli niin hirveä, että nukuimme kaikki mahdolliset ikkunat apposen auki, vaikka oli pakkasta.

Lentolippujen saaminen sitten varhain seuraavana aamuna olikin todellinen sirkus. Ihmisiä jonotti lippuja, moni oli jonottanut jo viikonkin. Mitään systeemiä ei ollut, eikä myöskään mitään varmuutta, tuleeko yhtään lentokonetta. Ulkomaalaisena sain etua jonossa - maksan myös lipusta yli tuplahinnan nepaleihin verrattuna - mutta silti monet "tärkeät herrat" menivät meidänkin ohitse jonossa. Toisaalta onneksi sairaille annettiin myös etuoikeus lippuihin. Joka tapauksessa, "jonotus"systeemi ja koko se hässäkkä lentokentällä ei ollut kovin mukavaa. Kun sitten monien soittojen, puheiden, suostuttelujen ja rahatukkujen näyttämisen jälkeen saimme liput ja kuulimme pillin soivan, mikä kertoi koneen todella lähteneen Nepalgunjista Muguun, oli tunnelma korkealla. Meidän konettamme ennen oli kaksi konetta käynyt lentokentällä, toinen matkalla Surkhetiin ja toinen Nepalgunjiin, mutta ne korkeat herrat veivät meidän paikkamme siinä koneessa.

Alakuvassa on maisemaa Mugun lentokentältä ja odottavia ihmisiä. Hauskinta oli kuitenkin se hässäkkä, mihin tuon pillin soimisen jälkeen jouduimme. Matkatavaroiden punnitus, "lähtöterminaali" ja sitten alkoi juoksu kimpsujen ja kampsujen kanssa rotkon rinnettä alas kiitoradalle. Armeijapukuiset miehet hoputtivat, että on kiire! Sitten kiitoradalla, siinä me juoksimme ja miehet huusivat, että "Pian, pian, kone tulee!" Minäkin jo sitten sanoin Mandiralle, että en kyllä jää tähän kiitoradalle hidastelemaan, otin jalat alleni ja juoksin sinne rotkon toiselle reunalle rinkka selässäni. Sitten jonoon, ja sieltähän se kone tulee. Hirveä hiekkapöly nousee, ja äkkiä kyytiin, ettei kukaan enää pääse viemään paikkaa koneessa!

Posket punaisina istuimme koneeseen, eikä siinä vaiheessa enää ehtinyt ajatella lentokonematkustamisen turvallisuutta Nepalissa.

Lennon odottelua. Luin muuten kirjan Piiat, ja tykkäsin!

Todella kiitollinen mieli jäi koko matkasta! Myös työn puolesta oli erittäin onnistunut reissu.