Teekupin äärellä

Japanilaista vihreää teetä ja suomalaista suklaata, taustalla viiden eri kansallisuuden värittämä puheensorina. Hetkeksi vaivuin omiin ajatuksiini. Mieleni valtasi paitsi kiitollisuus, myös vahva ajatus siitä, miten elämässä on hyvä kuunnella omaa sisintään, hyvä pyrkiä rauhaan ja anteeksiantoon, hyvä tehdä asioita, joita pitää tärkeinä, hyvä osata ajatella, että vaikeatkin asiat ovat loppujen lopuksi oppimista, kasvamista, elämässä eteenpäin menemistä. Aina voi kasvaa ja kehittyä ja se mahdollisuus on sallittava myös toisille.

Entä miten arvostankaan suomalaisia juuriani. Tiedän, että suomalaisuus tuo silmilleni ikuiset lasit, joiden läpi maailmaa katson. Enkö uskaltaisi luottaa siihen, että juuri sen vuoksi myös lapseni tulevat entistä enemmän arvostamaan ja huomaamaan suomalaisuutensa. Että he osaavat ottaa sen voimavarana, olemalla tietoisesti ylpeitä omista juuristaan samalla arvostaen kaikkia muita maailman ihmisiä, uskontoja, tapoja elää. Uskaltaisin luottaa siihen, että koska olen tehnyt parhaani, he kasvavat itseensä uskoen ja luottaen, uteliaina kaikkea uutta kohtaan. Että se, kun on monta kotia - elämä Skandinaviassa ja elämä Aasiassa - antaa paitsi vahvat siivet, myös syvät juuret. Ei pitkälle kantavien siipien tarvitse tarkoittaa heikkoja juuria.

Ja vaikka minua vähän huvittaakin, että britti-isä murehtii tyttärensä englantia, joka on aksentiltaan muuttunut "kansainvälisen koulun englanniksi", voin itse huoletta pitää hölmöiltä kuulostavia suomalaisia asioita itselleni tärkeinä. Eivät ne ole hölmöjä. Ne ovat osa identiteettiä, joka kasvaa vain vahvemmaksi, kun sitä peilaa muihin - erilaisiin. Voin jättää asiat, jotka koen taakaksi ja voin valita ne, jotka antavat minulle voimaa. Riippakiviä ei tarvitse kantaa mukanaan tavan vuoksi.

Ja kuitenkin loppujen lopuksi elämä kiertyy rakkauden ja ihmisten, toisista välittämisen ympärille. Jos ne työntää syrjään, ei jää jäljelle mitään, minkä varassa elää kovin pitkälle.

Varustaudumme

Varustaudumme talveen

kaikin tavoin, mutta:

pakastitko palan poutataivasta

pääskysten lentoratoja,

purkititko koivunlehtien varjoleikkejä

talon seinustalla,

rantakiven lämmön,

aaltojen aurinkohopean,

nekö suolasit sisimpääsi?

Älä syksyllä

sure lehdettömyyttä

huomaa myös se,

miten paljon enemmän

näet muuta maisemaa.

Puolukkametsässä

painan pääni

lähelle

maan mätästä,

kuiskaan sille salaisuuden:

kaukana kävin

kuitenkin niin lähellä,

että polun pään vielä muistin

tien takaisin osasin.

             - Laila Venetpalo