Ajatuksenjuoksua...

Kirjoitin tämän eilen viimeisinä hetkinä toimistolla, kun koko päivän olin näitä asioita miettinyt ja uutisia lukenut. Uutisointi ja kommentointi jatkuu, mutta tässä tämä ajatusteni juoksu päivän myöhässä :)

Ajattelin ensin kirjoittaa facebookiin, mutta sitten ajattelin, että laitankin ajatukseni tänne blogiin. Tässä siis ajatuksenvirtaa (ei ehkä niin selkeästi ilmaistuna). Oli erikoinen perjantai. Facebook ja media ovat täynnä pakolaiskysymystä. Viimeisimmät kuvat (mietin pitkään, haluanko nähdä niitä, mutta halusin kuitenkin, tässä linkki juttuun, johon viittaan, mutta josta ei vielä suoraan kuitenkaan kuvat aukea) saavat kyyneleet silmiini. Kirjoittaa voisi myös siitä onko näiden kuvien julkaisu tosiaan ainoa tapa saada ihmiset ymmärtämään ihmisten todellista hätää, mutta ei siitä nyt enempää.

Missä menee ihmisyyden ja inhimillisyyden raja? Yritän ymmärtää ihmisiä, jotka kuitenkin vastustavat viimeiseen asti, että meidän suomalaisten näitä ihmisiä tarvitsisi auttaa. Yritän ymmärtää ja ymmärränkin pelkoa, jossa oma turvallinen Suomemme katoaa. Mitä väliä on rajoilla/mailla, jos ihmiset kuitenkin saavat liikkua miten haluavat? Ja miettikää oikeasti yleisen keskustelun aaltoilua pakolaisista viime kuukausien aikana (Tapanila, Immonen, pakolaistulta). Yritän ymmärtää, mutta en kuitenkaan ymmärrä.

Mutta ajatteleeko joku oikeasti, että näillä ihmisillä, pakolaisilla, olisi helppoa tai tulee olemaan helppoa edes perillepäästyään? Ihmisillä, jotka jättävät kotinsa ja lähtevät matkalle tietäen, etteivät koskaan välttämättä perille edes pääse. Miettikäämme oikeasti, miltä tuntuu joutua pakolaisena johonkin syksyiseen pohjolaan ja vielä ihan Lappiin asti (itse siis tykkään tästä pohjolasta ja Lapista). Pimeyteen ja yksinäisyyteen ilman mitään. Mutta kun me joudumme auttamaan ja vielä maksamaankin siitä! Mutta työnkin kautta tiedän, että silti he ovat siitä onnellisia, koska heillä olisi vihdoin jotain, mitä ei ole ollut, eli rauha ja turva edes hetkeksi.

On niin helppo unohtaa, että omat isämme, äitimme, pappamme ja mummimme ovat tämän vielä kokeneet. Sadat tuhannet pakolaiset sodan jaloista ja kymmenien tuhansien lapsien pakolaisuus Ruotsissa. Mutta tämähän ei kosketa nyt meitä!

Sitten koin ylpeyttä, kun oma äitini minulle skypessä mietti, että voisikohan hänkin ottaa jonkun perheen kotiinsa. Tietenkin kieliä osaamattomana hankalaahan se olisi, mutta olisipa ainakin seuraa!

Kaikilla on oltava vapaus mielipiteeseensä, vapaus uskoonsa ja omiin ajatuksiinsa. Joskus olisi kuitenkin hyvä miettiä, että tee toisille, niin kuin haluat itsellesi tehtävän. Mitä jos meillä ei olisikaan asiat niin hyvin. Eikä meillä kaikilla tietenkään olekaan. Onhan meilläkin omat ongelmamme, mutta haluammeko me auttaa heitäkään, oikeasti!? Työttömät ovat "työttömiä omasta tahdostaan, kun laiskoja vain ovat ja köyhätkin turhaan valittavat", kun kaikki on ihan hyvin!

Samalla me emme kuitenkaan halua auttaa näitä ihmisiä heidän omissa maissakaan (viittaan kehitysyhteistyön leikkauksiin). Ja edelleen joku poliitikko kehtaa uutisissa riehua, että EU rikkoo sopimuksiaan kun pakolla yrittää pakolaisia jakaa, jotta kaikki auttaisivat tasapuolisesti (linkki tähän)! Siis ei auteta pakolaisia, ei muita Euroopan maita, eikä kehitysmaita, mutta rasisteja me emme ole. Puolustetaan vain suomalaisia. Kenellä meistä on kuitenkaan varaa sanoa, että minä en ainakaan tule olemaan tilanteessa, jossa olen täysin toisten ihmisten avun varassa. Enkä ainakaan odota, että minua silloin ketään auttaisi! Kenellä?

Meilläkin on täällä Nepalissa omat ongelmamme tällä hetkellä viisumiemme ja työlupiemme kanssa ja elämämme järjestelemisessä kaiken tämän suhteen, mutta miten pientä tämä kaikki onkaan.

Aamulla vein taas kolme iloista supersankaria (koulussamme oli taas teemapäivä) muiden iloisten sankarien joukkoon. Ylpeänä ja iloisena. Illalla on taas ystäviä tulossa luoksemme tekemään vietnamilaisia kevätrullia (Tampereelle kiitos tästä vinkistä, on ollut herkullisia jo monta kertaa Tampereen jälkeenkin :) kanssamme ja viettämään iltaa ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen (järistyksen jälkeen).

Elämä on välillä niin ristiriitaista. Kaikilla meillä on oikeutemme ja ilomme, mutta toivoisin silti, että voisimme auttaa niitäkin, joilla ei iloa elämässään tällä hetkellä ole!

Kuten alkuun laitoin, tämä oli ajatuksenvirtaa. Mutta jotakin halusin minäkin tähän sanoa. Joskus vain toivoisi, että olisi enemmän rohkeutta ja viisautta sanoa vielä enemmän!

PS. Erinin kappaletta olemme kuunnelleet Annin kanssa viimeaikoina ja se sopii minusta tähän päivään ja viimeaikoihin ihan kivasti.

"Kun kuitenkin aina
On elämä laina"