Lehmän hermot

Kaiken Dakarissa hankkimani kokemuksen perusteella lähdin liikkelle hyvissä ajoin. Minun piti hyvin ehtiä uudelle ranskan kurssille keskustaan.

Mutta kuinkas kävikään; myöhästyin kurssin aloituksesta tunnin. Jumitin liikenneruuhkassa noin kaksi tuntia.

Dakarin keskusta sijaitsee niemen kärjessä. Keskustaan kulkee useampia ajoreittejä, mutta kun liikenne keskustassa ruuhkautuu, tukkeutuvat myös keskustaan johtavat tiet. Eilen ja tänään on koko keskusta ollut aivan tukossa ja liikenne seissyt paikallaan. Tänään taksikuskini, pitkän jonossa seisomisen jälkeen, kehotti minua kävelemään. Kävelinkin sitten aivan moottoritien alkuun asti, jossa ruuhka helpotti, ja pääsin toisella taksilla kotiin.

Olen kuullut kolme eri selitystä näille tämän hetken hirveille ruuhkille: ensi viikon Magal de Touba-juhla (tai Grand Magal) (voin kertoa siitä lisää), Marokon presidentin vierailu sekä tietyöt.

Palataan hetkeen, kun olin tunnin myöhässä. Kyseessä oli siis uuden kurssin alku. Tuonakin aamuna kävelin loppumatkan, kun autot jumittivat ruuhkassa. Saavuin sitten hikisenä ja kauhealla tohinalla luokkaan, jossa olikin, kappas vain, juuri sopivasti käyty esittäytymiset läpi, ja minähän voisin sitten tässä heti esitellä itseni kaikille vastaamalla sukkelasti taululle kirjoitettuihin kysymyksiin. 

Oikeastaan olen nykyään oppinut tykkäämään heittäytymisestä ja itsensä likoon laittamisesta - oli kyseessä sitten pieni tai suuri asia. Mutta olen aina ollut huono päättämään, mikä on lempikirjani tai -elokuva tai -väri tai -ruoka. Eri asia on, jos saa sanoa vaikka viisi asiaa. Mutta muutenhan kaikki aina riippuu siitä, miltä kantilta asiaa katsoo. Vai riippuuko?

Ja toinen näkökulma on tietysti se, millaisen vaikutelman haluaa itsestään antaa. Vastaako sen hetkisen fiiliksen mukaan antaakseen itsestä rennon vaikutelman vai vastaako oikein harkitusti antaakseen itsestään syvällisen vaikutelman? Vai ovatko tällaiset kysymykset, lempijuomista ja -elokuvista sellaisia, että yhden ihmisen vastaus on aina muuttumaton? Koska oikeaa ja väärää ei ole, pitäisi nyt edes omat valinnat olla helppoja tehdä.

Kysymykset olivat:

- lempieläin

- lempijuoma

- lempiruoka

- lempiurheilulaji: sekä katsoa, että harrastaa itse

- lempielokuva

- lempimusiikki

- lempisana ranskaksi

Vastasin:

- seepra (tämä on varma ja muuttumaton, ollut lapsesta asti. Aasi tosin kilpailee seepran kanssa)

- vesi (tai punaviini tai kahvi. Mutta jos ajatellaan päivittäistä elämää, niin ah, vesi se naisen tiellä pitää)

- thaimaalainen ruoka (tai sushi tai kambodzalaiset curryt)

- katsoa: jääkiekko, harrastaa itse: ratsastus (oikeastaan se on kyllä juokseminen)

- en osaa sanoa, oikeastaan luen mieluummin kirjoja

- suomalaiset pop & rock-bändit (kuten vaikka Haloo Helsinki) (Mutta parini, jonka piti sitten vastausteni pohjalta esitellä minut, muunsi vastaukseni muotoon: suomalainen perinteinen musiikki)

- aimer (rakastaa) (muut olivat vastanneet kaikenlaisia hienoja ja vaikeita sanoja)

Vastausteni pohjalta minut voisi siis määritellä kirjoja lukevaksi naiseksi, joka juo vettä ja kuuntelee suomalaista kansanmusiikkia. Ja valitsee lempisanakseen helpon ja kiltin kuuloisen aimer - rakastaa. Minä? Ehkä.

No, tuollaiset kysymykset ovat hauskoja eikä niitä pidä ottaa kovin vakavasti.

Olen kuitenkin (taas) miettinyt, kuinka paljon ihminen muuttuu väistämättä tai huomaamatta; haluaa muuttua ja joutuu muuttumaan uudessa kulttuurissa. Entä mitkä ovat niitä asioita, joista pitää kiinni, tuli mitä tuli. Muuttumattomia. Kuinka paljon on hyvä omaksua uutta, ja kuinka paljon on hyvä pitää kiinni "vanhasta", tai "todellisesta minästä".

En osaa vastata. Ehkä se riippuu - kaikesta.

En minä tiedä

Näinä aikoina yhä vain useammin
löydän itseni ajattelemasta että
en minä tiedä

kun ajatukset sinkoilevat
miltei hengenvaarallisesti
suurten kysymysten 
ruuhkaisilla valtateillä
seison siellä itsekseni kaiken
keskellä
ja sanon mielessäni että
en minä tiedä

ja niin se vain on
etten minä ihan totta tiedä

vaikka olenhan minä lukenut
ja koittanut kuunnella
olen pitänyt silmiäni auki
ja pyrkinyt näkemäänkin
olen yrittänyt ymmärtää

ja vaikka minä kuinka mietin
huomaan silti päätyväni
aina siihen samaan kysymysten
kehään
josta alussa lähdin
ja yhä vain vähemmän
tunnun vuosi vuodelta tietävän

niin että! kyllä minä valtavasti
ihailen niitä
joilla on aina vastaus valmiina
ja päivänselvä mielipide
sillä itse en ole ollenkaan varma

niin paljon on vielä sellaista
mitä en ihan yksinkertaisesti tiedä

(Elina Salminen)

Viime viikolla kehuin mielessäni itseäni kun istuin taksissa ruuhkassa, mutta en ahdistunut siitä yhtään. Päinvastoin nojasin taaksepäin, hengitin syvään ja aloin jutella kuskin kanssa. Kuulin häneltä mielenkiintoisia tarinoita (mies oli sereer, joka puhuu sereerin lisäksi wolofia, pulaaria ja "vähän ranskaa"). "Hyvä", sanoin mielessä itselleni "Olet afrikkalaistunut! Tässä ollaan jumissa ruuhkassa, mutta ei haittaa, sille ei voi yhtään mitään, älä siis huolestu, vaan keskity elämiseen." Kehujen taustalla oli myös se, etten ollut stressannut epätietoisuutta uuden kielikurssin alkamisesta enkä sitä seurannutta epätietoisuutta siitä, miten saan kaikki tulevan viikon menot -työt, kielikurssi ja niin edelleen- yhdistettyä. Bravo!

Ilman muuta Aasia opetti samoja taitoja, mutta Afrikka opettaa niitä vielä X sata. Luulen niin.

Tänään sitten, kun jälleen istuin ruuhkassa, ja kuskini oli hermostunut ja kääntyi kaksi kertaa pois jonosta etsien toista tietä, mutta joutui aina palaamaan takaisin samaan jonoon (ja kerta kerralta jouduimme tietysti kauemmas), hänen hermostuksensa tarttui minuunkin. Hermostukseni taustalla oli lisäksi epäonnistunut yritykseni isänpäivälahjan hankkimiseksi. Dakarista saa paljon kaikkea, mutta kauhean vaikeasti. Joka asiaan tarvitsee rutkasti aikaa ja hermoja. Mikään ei koskaan onnistu kertayrittämisellä! Pikku putiikki, jonne olen yrittänyt päästä, on aina ollut syystä tai toisesta kiinni.

[Päädyin sitten toiseen isänpäivälahjaan, joten lukijoiden ei tarvitse huolestua. Lahjoja rakastava puolisoni saa kyllä mukavan herätyksen sunnuntaina.]

Ehkä hermoni ovat venyneet, ehkä olen vähän mukautunut afrikkalaiseen aikakäsitykseen - tai sitten en. Ehkä en vieläkään osaa nimetä lempielokuvaani. Mutta onneksi tulee uusia mahdollisuuksia.

**

Viime aikojen ilahduttavia asioita:
*Keskimmäisen harrastukset. Hän on nyt jalkapallojoukkueessa (ranskankielisessä) ja soittaa myös kitaratunneilla. Mikä ilo!

*Heikki taas on joutunut käyttämään tunteja ja tunteja laskujen maksamiseen. Miten vaikeaksi se onkaan tehty. Kunnes saimme vihjeen tavasta, jolla tiettyjä laskuja voi maksaa suoraan puhelimella. Mikä helpotus.

*Kylässä käynyt ystävä, joka ihmetteli, miten olemme saaneet kotimme näin ihanaksi näin lyhyessä ajassa! Hänen sanoistaan tuli niin hyvä mieli.

*Koulu, jossa on ollut niin väri-, kaksos-, hipsteri- kuin pyjamapäivääkin. Ja ensi viikolla on kansainvälisyyspäivä!

*Tiistaina kuopus iloitsi taas omasta ratsastuspäivästään todeten:

Hevosen kavioiden kopse on kuin musiikkia!

Kun laukkaa, tuntuu, kuin nousisi taivaaseen ja takaisin.

Kuka tässä enää runokirjoja kaipaa <3

Kameleonttimaisen mukavaa viikonloppua Senegalista!