Viivähdyksiä

Tammikuussa olen ollut se 1980-luvun voimistelutunnin lapsi, joka roikkuu liikuntasalin köydessä. Ensin lapsi iloitsee, että onnistui sujuvasti hyppäämään ja saamaan köydestä otteen. Sitten hän ihmettelee, miten köyden varassa kuuluu roikkua ja murehtii, pitääkö ote köydestä. Köysi tuntuu karhealta ja kädet hikisiltä. Lapsi ottaa liikaa vauhtia ja pelästyy törmäävänsä seinään. Hän tarkistaa, huomasiko kukaan. Lapsi hiljentää vauhtia ja samaan aikaan jumppatossut alkavat lipsahdella köyden solmussa. Lapsi miettii, onko hän liian iso ja kömpelö. Hän yrittää tarkkailla, miten muut tekevät. Kohta ote köydestä on taas pitävämpi ja vauhti kovenee. Hiihaa, näin sitä mennään. "Onnistuin", ehtii lapsi ajatella, kun ote pettää, jalat luiskahtavat solmulta ja hän mätkähtää maahan. Ei auta kuin yrittää uudelleen. "Huomaakohan opettaja jos luovutan", lapsi miettii.

Köydessä riippumisen ohessa olen tehnyt kaikenlaista. Kuten nyt esimerkiksi aloittanut työt täydellä teholla.

Olen ajanut valtavaa maasturia Afrikan puskissa ja suunnistanut uusiin paikkoihin. Olen jännittänyt ja selvinnyt. Olen ladannut puhelimeeni karttoja, joita en sitten katvealueilla olekaan saanut auki ja olen joutunut turvautumaan paperikarttoihin. Eläköön vanhanaikaisuus. Olen sujuvasti asioinut huoltoasemilla pärjäten muunmuassa tällaisella sanavarastolla: rengas, tarvita, ilma, kiitos. Olen puhunut vierasta kieltä ja samaan aikaan toivonut voivani vaihtaa johonkin tutumpaan. Olen sujuvasti kuunnellut vieläkin vieraampia kieliä. Olen valmistellut esityksiä ja yrittänyt ymmärtää kaikkea uutta, saada jykevää otetta. Kirjoittanut raportteja. Ajatellut: Kyllä tämä tästä. Ja sitten ajatellut: Ei tästä mitään tuu.

Olen ilahtunut arjesta, joka sujuu aika kivasti: tyttöjen ratsastuksesta ja kavereista, Keskimmäisen jalkapallosta. Niin hän siellä viilettää tummien länsiafrikkalaisten joukossa Afrikan paahtavan auringon alla eikä jää yhtään jälkeen, mun pellavapää. Esikoisesta, joka tulee hölkkäämään kanssani treenatakseen mailin juoksua varten. Jonka repusta löytyy opettajan lapulle kirjoittamia erityiskehuja. Kuopuksesta, joka pyytää aamuisin herättyään vielä hetkeksi pötköttämään viereensä "keräämään vähän lämpöä päivää varten".

Olen kuullut pukeutuneeni kulttuuriin kuulumattomalla tavalla (ei mitään vakavaa - naisilla pitäisi kuulemma aina olla hame. Aina. Minä olen kyllä mekko- ja hameihminen, mutta ehkä silti puen suuren maasturin rattiin ensi kertaa istuessani mieluummin päälleni housut kuin liehuvahelmaisen hameen.) Olen miettinyt (taas kerran, hahaa!) kuinka paljon saan olla minä, kuinka paljon minä on eri kulttuurien sekoitusta ja kuinka paljon minun on muututtava sopiakseni johonkin muottiin. Mikä on se muotti ja kuka sen saa päättää? Tarvitseeko vai eikö tarvitse? Tarvitseeko minun sopeutua kulttuuriin vai muiden minuun? Ja kuka siis onkaan tämä maasturia ajava ja vieraita kieliä puhuva ja outoja ruokia syövä ja toisinaan tilannetta tarkkaileva ja toisiaan niin kovin äänessä oleva minä? Mainitsin joskus, että lempimatelijani on kameleontti. Ehkä kameleonttiudun.

Olen joutunut tilanteisiin, joissa olen tarkoituksella rypistänyt kulmakarvani ruttuun, ettei minun voida vahingossakaan luulla hymyilevän. Ja pettynyt - sillä jos ei voi hymyillä, on parempi olla tekemättä paljoa muutakaan.

Olen miettinyt, miten suhtautua kadulla kerjääviin pikkupoikiin. Ja huokaissut raskaasti. Tai miten suhtautua talon roskiksessa asuvaan kissaperheeseen. Miksi en tee mitään! Miksi en voi soittaa jonnekin virastoon, minkä jälkeen luottaisin muiden hoitavan pojat pois kaduilta ja kissanpennut roskiksista ja itse voisin kuvitella olevani velvollisuutensa hoitanut kunnon kansalainen. Epäreilua.

Sitten olen myös ehtinyt reissata perheeni kanssa ja nähdä pyhiä baobabeja, hoilottaa suomalaista poppia lasteni kanssa autossa, miettiä elämän moninaisuutta, kauneutta ja kauheutta. Seilata veneellä joella, jota mangrovet reunustavat. Lyödä korttia pöytään ja asetella junia jonoon (Menolippu) ja ihmetellä lasteni muistia ja kykyjä. Kaipa omat lapset aina tuntuvat niin ihmeellisiltä. Olen nauranut mieheni kanssa makeasti. Hän otti yhdenkin reissun aikana ehkä 500 kuvaa linnuista. Olivathan ne linnut hienoja, mutta kysäisinpä huvikseni, kenen hän kuvittelee olevan innokas katsomaan läpi ne 500 lintukuvaa. Sitten molemmat nauroimme makeasti.

Elämä.

Lopuksi vielä muutama sekalainen kuva.

Työtä:

Kenttämatkat näyttävät tältä. Minä (kameran takana), autoni ja baobab-puu. (Tässä kuvassa olen liikkeellä omalla autollamme, en sillä maasturilla, josta kirjoitin tekstissä. Vaikka onhan tuokin maasturi.)

Perjantai-illan työpalaveri muuttui mukavaksi illanvietoksi:

Senegal:

Keskimmäinen kiipeää baobabiin.

Ratsastustuntien jälkeen on hauskaa hypellä maapähkinöiden kuorissa, joita käytetään hevosten karsinoissa kuivikkeena. Omat lapsuusmuistot vievät heinäkasoissa hyppimiseen.

Etsi pellavapää

Koko perhettämme vaivaa paha kuume. Koirakuume. Elämämme koiria; Simbaa, Hattia ja Chocoa, muistellaan päivittäin. Voi vuh. Elämä ei kyllä ole täydellistä ilman lemmikkiä.

Tästä alkoi venematka.

Pyhä baobab, jonka vahvoilla oksilla kökötti monen monta pelikaania. Nepalissa oli pyhiä vuoria. Senegalissa baobabeja.

Iloa, intoa, energiaa tähän viikkoon! Senegalissa kaikki hyvin STOP


[Lukijoille, jotka eivät tunne minua: Käytän toisinaan tarkoituksella hieman ironista kirjoitustyyliä. Huumori on kuitenkin vaikea laji. Pyydän lukijoilta armollisuutta, jos tyylini on hieman ontuvaa.]