Hämärtyvä ilta (hmm, ilta ei Afrikassa kyllä koskaan "hämärry". Tämä hämärtyminen liittyy hiekkasumuun, joka on peittänyt alleen koko Senegalin. Luin uutisista, että Länsi-Euroopassa ihmetellään oranssinsävyistä lunta. Saharan hiekka on värjännyt lumen.) Lapset ystäviensä luona, tyhjä talo. Minä juuri lyhyeltä työmatkalta palanneena. Kirjoittelin kotona koneellani yhtä työjuttua. Huomasin päivän päätteeksi kirjoittaneeni lisäksi kolme viestiä ystäville, yhden Nepaliin, toisen Etelä-Koreaan ja kolmannen Keniaan, kaikki päättyen sanoihin, että on ikävä.
Pysähdyin katsomaan hiekkasumun tummentamaa taivasta. Miten onnellista voi olla. Ei ehkä se hiekkasumu. Mutta sittenkin, silti. Kaikki. Ikäväkin on onnellista.
Halusin sanoittaa onnellisen olotilani jotenkin ja päädyin runoihin. Runot sopivat aina kaikkeen. Onneen ja suruun ja kaikkeen siltä väliltä.
Kuten olen täälläkin tainnut kertoa, oli suurin virheeni vuosia sitten ulkomaille muuttaessa jättää runokirjat matkasta. Argh miten olen tätä katunut, enkä ole Suomen-lomillakaan sitten tullut koskaan etsineeksi kirjoja varastosta. Nyt kuitenkin puoliksi sattumalta löysin netistä yhden nuoruuteni lempirunon. Oli niin sykähdyttävää lukea se uudelleen, monen vuoden jälkeen! Ja sehän on edelleen niin hyvä! Rakastan runon rytmiä ja ajatusta. Tämä runo on mukaansatempaava, jos joku.
Tämän vanhan ystävän löytyminen kruunasi onnellisen hetken. Elämä on hyvä. Ja kaunis.
Tässä se, olkaa hyvä ja nauttikaa. P Mustapää vuodelta 1952.
RELATIIVISUUDEN YLISTYS
Lauluja totisia
on turha kirjoittaa.
Ei mieltä myöten niitä
tyylitellä saa.
Jokainen pikku sana
törröttää tuikeana
ja ilmentelee vakaasti
tunnetta korkeaa.
Ja aate sanan alla
julistaa pauhinalla:
seis, kuulijani, tässä
korvanne aukaiskaa.
Vaan viisas, hänpä tietää:
on sana sana vain –
ajatus, aate, tunne
on totta puolittain.
Niin laulussa (myös tässä)
kuin koko elämässä
on kaikki suhteellista
ja kaikki lähimain.
Pohjalta silmilähteen
voi löytää vedentähteen
– vaan veden runsaan pinnalta
ojien matalain.
Jokainen silmilähde
on helppo syventää –
vaan katsokaamme, mitä
sen pohjaan silloin jää;
me ehkä saamme tuta:
kohoaa pohjamuta
ja viimeinenkin tilkka
kaivosta häviää.
Juokaamme pintavettä
ojista, tietäin että
ei filosofi käsitä
koskaan elämää.
Vain tähtiin kirjoitettiin
kohtalot ihmisten.
Tähdetpä heijastuvat pintaan ojien.
Väristen sinne silloin
hämyisin syksyilloin
vierähtää kohtalomme
nurinkurinen.
Selitä peilautuva
planeetan harhakuva
– selität elämämme
relatiivisen.
Tämä kohta (kuvassa) on lempikohtani Fatick-Dakar -reitin varrella. Tässä kohdassa alan aina jälleen uskoa elämän kauneuteen. Lisäksi tämän kohdan ohi huristellessa on jo aika lähellä kotia, aika suuri plussa sekin. :)
Pysähdyin katsomaan hiekkasumun tummentamaa taivasta. Miten onnellista voi olla. Ei ehkä se hiekkasumu. Mutta sittenkin, silti. Kaikki. Ikäväkin on onnellista.
Halusin sanoittaa onnellisen olotilani jotenkin ja päädyin runoihin. Runot sopivat aina kaikkeen. Onneen ja suruun ja kaikkeen siltä väliltä.
Kuten olen täälläkin tainnut kertoa, oli suurin virheeni vuosia sitten ulkomaille muuttaessa jättää runokirjat matkasta. Argh miten olen tätä katunut, enkä ole Suomen-lomillakaan sitten tullut koskaan etsineeksi kirjoja varastosta. Nyt kuitenkin puoliksi sattumalta löysin netistä yhden nuoruuteni lempirunon. Oli niin sykähdyttävää lukea se uudelleen, monen vuoden jälkeen! Ja sehän on edelleen niin hyvä! Rakastan runon rytmiä ja ajatusta. Tämä runo on mukaansatempaava, jos joku.
Tämän vanhan ystävän löytyminen kruunasi onnellisen hetken. Elämä on hyvä. Ja kaunis.
Tässä se, olkaa hyvä ja nauttikaa. P Mustapää vuodelta 1952.
RELATIIVISUUDEN YLISTYS
Lauluja totisia
on turha kirjoittaa.
Ei mieltä myöten niitä
tyylitellä saa.
Jokainen pikku sana
törröttää tuikeana
ja ilmentelee vakaasti
tunnetta korkeaa.
Ja aate sanan alla
julistaa pauhinalla:
seis, kuulijani, tässä
korvanne aukaiskaa.
Vaan viisas, hänpä tietää:
on sana sana vain –
ajatus, aate, tunne
on totta puolittain.
Niin laulussa (myös tässä)
kuin koko elämässä
on kaikki suhteellista
ja kaikki lähimain.
Pohjalta silmilähteen
voi löytää vedentähteen
– vaan veden runsaan pinnalta
ojien matalain.
Jokainen silmilähde
on helppo syventää –
vaan katsokaamme, mitä
sen pohjaan silloin jää;
me ehkä saamme tuta:
kohoaa pohjamuta
ja viimeinenkin tilkka
kaivosta häviää.
Juokaamme pintavettä
ojista, tietäin että
ei filosofi käsitä
koskaan elämää.
Vain tähtiin kirjoitettiin
kohtalot ihmisten.
Tähdetpä heijastuvat pintaan ojien.
Väristen sinne silloin
hämyisin syksyilloin
vierähtää kohtalomme
nurinkurinen.
Selitä peilautuva
planeetan harhakuva
– selität elämämme
relatiivisen.
Tämä kohta (kuvassa) on lempikohtani Fatick-Dakar -reitin varrella. Tässä kohdassa alan aina jälleen uskoa elämän kauneuteen. Lisäksi tämän kohdan ohi huristellessa on jo aika lähellä kotia, aika suuri plussa sekin. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti