Jaettu hyvä

Ruokailin kollegoideni kanssa tuttuun tapaan senegalilaisessa kylässä. Senegalissa ruoka syödään yhdessä suurelta vadilta. Tyypillisesti vadin pohjalla on riisiä ja riisin päällä juureksia, kalaa tai lihaa ja mahdollisesti kastiketta. Tapana on, että kukin syö ruokaa omalta kohdaltaan. Kuitenkin riisiä lukuunottamatta ruoka ei ole vadilla tasaisesti jaettuna, vaan omalla kohdalla saattaa olla vaikkapa porkkana ja maniokki ja vadin toisella puolella kaalia ja kalaa. Siksi on tapana, että omalla kohdalla olevia ruokia jaetaan muille vadin toisella puolella istuville. Tällä kerralla yksi kollegoistani söi sormin. Hän muovaili näppärästi riisistä ja juureksista pallosia. Kohta näitä pallosia ilmestyi myös minun eteeni.

En voinut välttää mieleeni ilmestynyttä kuvaa itsestäni linnunpoikasena, jota emo syöttää, kun eteeni ropisi sormissa pyöriteltyjä ruokapalloja. (Tämä kyseinen kollega on vielä hyvin rehevä afrikkalainen nainen, oikein sopiva lintuemo-ajatukseen, ja itse sovin aika mukavasti poikasen rooliin fyysisiltä ominaisuuksiltani.) En osannut päättää, suhtautuako pallosiin pienellä ällötyksellä vai hellyydellä. Toisaalta tunsin vähän ärtymystäkin: osaan kyllä syödä itse, jotakin yksityisyyttä, kiitos!

Ravisteltuani mielestäni kanaemo-ajatuksen jäin pohtimaan sitä, että muista huolehtiminen on lopulta myös itsestämme huolehtimista. Kun suuntaamme tarmoamme myös toisista huolehtimiseen, emmekä keskity ainoastaan omien etujemme ajamiseen, saamme myös itse. Tähän listaan voi hyvin laskea mukaan arkipäiväisen huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden.

Uskon, että afrikkalainen kollegani teki mielestään oikein huolehtiessaan minusta, vaikka itse en osannut suhtautumistani niin päättääkään. Sitä paitsi ilman hänen pallosiaan minulta olisi jäänyt kauempana sijaitsevat ravinnot saamatta.

Olen ottanut itselleni uuden ohjenuoran ja se kuuluu näin: “Kun joka aamu nousemme, päättäkäämme suhtautua rakkaudella ja ystävällisyydellä kaikkeen, mitä eteemme saattaa tulla.”