Anna meille rauha

Olimme järjestäneet pehmolelut sänkyyn oikeaan järjestykseen ja jäin hetkeksi sängyn viereen odottamaan lapseni nukahtamista. Kissakin kiipesi kehräämään lapsen viereen. Ikkunasta näkyi marraskuun pimeys ja kylmyys mutta myös kauneus: lumihiutaleita leijaili hiljalleen. Mieleni valtasi rauha ja kiitollisuus, mutta samalla hiipi ahdistus. Mietin nimittäin kaikkia maailman äitejä, jotka eivät voi tyynin mielin peitellä iltaisin lapsiaan nukkumaan.

Mielessäni oli esimerkiksi kolumbialainen äiti, joka kertoi joka päivä rukoilevansa Jumalalta yhtä asiaa: sitä, että hänen lapsensa pysyisivät turvassa. Perhe asuu slummimaisella alueella vuoren rinteellä Bogotán laidalla, jonne he joutuivat muuttamaan oman kotikylänsä väkivaltaisuuksia pakoon. Rikollisjengeille maksettavat suojelurahat olivat liian korkeita ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pakeneminen. Perheen vanhin poika tapettiin kun äiti ei suostunut antamaan häntä sotilaaksi. Vaan eivätpä olosuhteet Bogotán laidallakaan ole turvalliset. Pimeällä liikkuminen on todella vaarallista. Lapsia tapetaan ja katoaa. Lapset pidetäänkin visusti peltikattoisten talojen sisällä, vain kouluun voi valoisaan aikaan kävellä. Äidin huoli ei ole turha. Ongelmaa pahentaa tietysti myös se, että vanhempien on otettava vastaan lähes mitä tahansa työtä, mikä tarkoittaa usein pitkiä työpäiviä rikkaimpiin kaupunginosiin. Lapset joutuvat olemaan pitkiä päiviä yksin.

Syyt Kolumbian väkivaltaisuuksiin eivät ole mustavalkoisesti lueteltavissa, mutta oman osansa niistä kantaa myös meidän länsimaiden kulutus: jos Kolumbian kartalle piirtää pahimmat konfliktialueet sekä kansainvälisen teollisuuden, osuvat ne samoihin kohtiin. Tämä on asia, jolta itse kuluttajana mieluiten ummistaisi silmänsä ja korvansa.

Olipa motiivi syyllisyys, auttamisenhalu tai lähimmäisenrakkaus, ei sen ole niin väliä. Toivon, että voimme tuoda rauhaa myös Kolumbiaan. Jotta mahdollisimman moni äiti voisi nukuttaa lapsensa pelkäämättä, rauhassa.

Jumala, älä hylkää meitä vaan anna meille sinun rauhasi.