Heti lentokoneen portaita alas laskeutuessa se ympäröi ja täytti joka solun: tuttu ilma, tuttu tuoksu. Kathmandun tammikuun ilma on sekoitus kirpeää vuoristoilmaa, kevätaurinkoa, savua, pölyä ja tietysti – valitettavasti – ilmansaasteita. Tuttu, kotoinen tuoksu yhtä kaikki.
Kävin tammikuussa työmatkalla Nepalissa ja yllätyin, miten kotoisalta kaikki tuntui. Koin voimakkaasti tunteen kotiinpaluusta, vaikka olin varautunut siihen, että moni asia olisi tuntunut jo vieraalta ja myös siksikin, että olin matkassa ilman perhettäni.
Jäinkin miettimään, mikä tekee kodin. Kodin määritelmiä on useita, eikä olekaan yhdentekevää, miten kodin määrittelee, sillä se muodostaa tärkeän osan omaa identiteettiä. Erityisesti, jos kotiin liittää myös omat juuret ja historiaa. Koteja voi myös olla useita. On ihmisiä, jotka pelkäävät ”mistä olet kotoisin” -kysymystä, koska kokevat olevansa kotoisin niin monesta paikasta, taikka eivät pysty mainitsemaan yhtäkään, joka olisi ollut oikea koti.
Rakkaat ihmiset tekevät kodin. Tuttuus tekee kodin. Turvallisuus tekee kodin. Toisille koti on enemmän fyysinen, toisille enemmän henkinen tila. Voi myös ajatella, että koti löytyy itsestä, omasta sydämestä.
Pidän ajatuksesta, että ihmisessä on jo kaikki, koko universumi on meissä jokaisessa ja siksi kotikin löytyy omasta sydämestä. Eräs psykologiystäväni usein haastaakin pohtimaan, olisinko ja tuntisinko itseni kokonaiseksi, vaikka kaikki ulkoiset puitteet ja tärkeät asiat vietäisiin minulta pois. Harjoitus on hyvä. Mutta mielestäni näissä piilee vaara yksin pärjäämisen korostamisesta. On ehdottomasti hyvä pyrkiä rauhaan ja hyvään oloon oman itsen kanssa, mutta samaan aikaan saa ja pitääkin olla riippuvainen muista. Elämä on kuitenkin aina suhteessa muihin ja kokonaisuuteen – koko universumiin. Emme elä yksin.
Jos ajattelee, että kaiken tulee löytyä itsestä, onko silloin niin, että elämä myös päättyy itseen. Rauhallista on kuitenkin myös voida ajatella, että koti on matka. Matka, joka päättyy ehkä iankaikkiseen kotiin.
Kysymystä kodista olen miettinyt varmaankin koko elämäni. Muutimmme neljä kertaa valtameren taakse ja takaisin lapsuudessani, siinä se kysymys syntyi. Aikuisena jokin pysyvä paikka on ollut olennainen, yhä on, mutta lasten kasvaessa huomaan, että tämäkin asia voi muuttua.
VastaaPoistaViime pyhänä kuuntelin Amsterdamin presbyteerikirkossa hyvän saarnan, jossa tuuletettiin reippaasti tähän aikaan liittyvää yritystä olla tietoinen ja läsnä omassa itsessään (ja löytää siitä kaikki). Puhujan mielestä se liittyy tietoisuustaitoihin ja palautuu buddhalaisuuteen ja on erityisesti leimallista tälle ajalle. Totta kyllä, mutta mielestäni sama läsnäolon tunne on löydettävissä muistakin perinteistä (myös kristillisistä). Eikä vain perinteistä vaan myös tekemisestä, sillä tavallakin voi liittyä paikkaan jossa on, ja olla rauhassa siinä.
Taidan ajatella niin, että hyvä olisi olla sovussa itsensä kanssa, kotonaan siinä missä on, mutta ehkä se tosiaan on enemmän liikettä, matkaa. On kotona olemisen hetkiä, joskus pelkkiä näkyjä. Toive.