Tunari

 Kävin tyttäreni kanssa koronatestissä. Jopa veljeni oli ystävällisesti informoinut minua etukäteen drive-in-testeistä. En silti kiireissäni ollut miettinyt asiaa loppuun, vaan oletin drive-inillä tarkoitettavan liukuhihnamaista palvelua. Menin siis ensin testiä varten väärään paikkaan. Manasin, etten ollut edes tarkistanut osoitetta, koska oletin paikan toiseksi. Soitin kotona olevalle pojalleni ja pyysin häntä tarkistamaan osoitteen suttupaperilta, johon olin sen sentään aikaa varatessani raapustanut. Poika sai käsialastani jotenkin selvää ja suunnistimme uuteen paikkaan, auttamattomasti myöhässä jo tietenkin.

Saavuimme parkkipaikalle ja ihmettelin ääneen, mihin opasteet katosivat. Pyörimme tyttäreni kanssa ympyrää, kun ystävällinen miesääni alkoi neuvoa: ”Saa tähän jonoon toki ilman autoakin tulla.” Minä: ”Mitä! Ai tämä on oikeasti drive-in!” Minulle on tyypillistä peittää epävarmuuteni selityksillä, joten miesparka sai kuulla sekavan selityksen siitä, miksi en ollut tajunnut asiaa, miksi pyörin tässä parkkipaikan keskellä typerän näköisenä ja miksi olemme nyt siis hirveän myöhässä ja emmehän, pliis, menettäneet testiaikaamme.

Mies oli rauhallinen ja ystävällinen ja neuvoi meitä selkeästi, miten toimia. (Kiitos vaan, jos satut tätä lukemaan!)

Tällaisten vaarattomien, mutta vähän pöhköjen, ja mahdollisesti muille jotakin harmia aiheuttaneiden (jos jonkun aika siirtyi koska olimme myöhässä) tilanteiden jälkeen jään aina pohtimaan kahta asiaa: ensinnäkin, mokailusta on syytä oppia. Ensi kerralla pitää tarkistaa osoite, eikä olettaa. Ja ehkä lähteä vähän aiemmin. Toiseksi: mokailut kuuluvat elämään. Ei haittaa.

Tämä maailma ei ole rakennettu vain hyville, osaaville, nopeille ja pärjääville. Joukkoon mahtuvat – ja pitää mahtua – myös erehtyvät, epäonnistujat, mokailijat, hitaat, epävarmat.

Ja eikö tähän liity sekin, että jos oma mieli on väljä ja armollinen, sietää toisten mokia ja erehdyksiä paljon paremmin. Toivottavasti joku nauroi autossaan minun parkkipaikalla säntäilylleni.