Santtua juhlittiin tänään yhdeksän pojan voimin! Juhlien teemana oli jalkapallo. Pojat pelasivat koulun kentällä jalkapalloa lähes kaksi tuntia ja tulivat sitten meille herkuttelemaan - ja pelaamaan sählyä. Kuvia alla.
---
"Lähde vaan rauhassa töihin" sanoin Heikille kesäkuisena aamuna istuessamme Katajatien kodissamme aamupalapöydässä juuri kaksi vuotta täyttäneen Mintun kanssa. Metsä ympäröi keittiötämme, oli valoisaa ja vihreää. "Kyllä nää supistukset varmaan tästä loppuu."
Oli muutama päivä jäljellä laskettuun aikaan. Elämä oli juuri sitä, mitä se yhden lapsen perheessä voi parhaimmillaan olla, kun vielä toinen aikuisista on kotona. Vaikka remontin valmiiksi saaminen ennen
Magnustin syntymää aiheuttikin toisinaan pientä kiirettä, oli elämä kuitenkin rauhallista. Mintun kanssa ehti ottaa vaikka päiväunet, jos vain itse malttoi.
Supistukset eivät loppuneet ja jo muutaman tunnin kuluttua soitin Heikille töihin, josko tämä voisi sittenkin tulla kotiin. Myös mammalle soitettiin ja työssä olevalle mummille. En pystynyt enää keskittymään Mintun kanssa olemiseen, vaan laitoin hänelle Myyrä-dvd:n pyörimään toivoen, että se pitäisi hänet tyytyväisenä. Ja pitihän se. Odotin Heikin tuloa ja muistan ajatelleeni, että on sääli viettää tällainen kesäpäivä sisällä Myyrää tuijotellen, mutta ehkä tämä on nyt pakko hyväksyä.
Lähdimme sairaalaan, pääsimme suoraan synnytyssaliin ja Magnusti - sittemmin Santtuna tunnettu poikamme - syntyi iltapäivällä. Rauhassa, mutta ei hitaasti. Santun syntymässä ainoa huolta aiheuttanut asia oli pitkän pitkä napanuora, joka oli kiertynyt voltteja ahkerasti harjoitelleen vauvan kaulan ympärille viisi kertaa. Juuri ennen ponnistamista Santun sydänäänet katosivat - ja huoneessa mainittiin sana sektio - mutta sittenhän Santtu saapuikin ja napanuora voitiin heti rullata pois hieman sinertävän pikkupojan kaulan ympäriltä.
Santun vauva-aikaa leimasi koliikki, tai mikä sitten lienee ollutkin kolmen kuukauden itku. Santtu oli maailman iloisin aina, kun vain ei itkenyt. Mutta Santtu itki paljon - tai voisi sanoa, että koko ajan. Kesä 2008 jäi mieleeni ainoastaan sellaisena, että kuljin ympäri rintamamiestaloamme Santtua kantaen. Santtu saattoi olla tyytyväinen kantoliinassa, tai sitten ei. Auton turvakaukalo muunmuassa oli aivan vihoviimeinen paikka. Santtu itki kaikki automatkat jatkuvaa itkua. Muistan hyvin - vähän sydäntäraastavasti - miten Minttu sanoi kerran töistä kotiin palaavalle iskälle, ettei hän ole kuullut äidin ääntä tänään ollenkaan eikä ole saanut itse sanotuksi mitään, kun vauva on vain itkenyt. Sellaisia päivämme olivat.
Kokeilimme tietysti kaikkea mahdollista vyöhyketerapiasta ja minun ruokavalioistani alkaen. Eräästä kehotuksesta neuvon onkeeni ottaneena join muunmuassa litroittain suolavettä joka päivä kun se kuulemma tekisi maidostani vauvan masulle paremmin sopivaa. Mutta Santtu se vain itki.
On varmasti olemassa lainalaisuuksia, jotka pätevät koliikkivauvan hoidossa. Santtu esimerkiksi joi koko ajan hyvin maitoa ja oli tyytyväinen rinnalla. Ne olivatkin päivän ainoita hetkiä, jolloin hän oli tyytyväinen. Kukaan oman vauvan jatkuvaa, sydäntäraastavaa itkua tuntitolkulla kuunnellut ei varmaan ihmettele, että pidinkin sitten Santtua paljon rinnalla. Mikä ei ehkä ollut hyvä, sillä liiasta maidosta alkoivat pulauttelut ja ehkä omat masukivut.
Itku loppui hieman vajaa kolmen kuukauden iässä. Eikä Santtu sen jälkeen ole juuri enää itkenyt.
Santtu on luonteeltaan hyvin sellainen, niinkuin monen perheen keskimmäiset ovat: joustava, periksiantava, riitojen sovittelija. Hän on aina iloinen - jos Santtu on pahalla päällä, niin silloin kyllä jokin on oikeasti huonosti. Santtu rakastaa jalkapalloa (ja kaikkia pelejä), musiikkia, kitaransoittoa ja vaarallisia eläimiä ja hyönteisiä. Hänestä tulee isona vaarallisten eläinten tutkija. Santtu on ihan maailman paras Santtu ja nyt jo kuusi vuotta!
Santtu-nimi ei ollut ollenkaan selvillä Santun syntyessä. Papereissa luki Emil. Santusta oli tulossa Emil, mutta nimi oli hieman liian runollinen - olihan Santusta ilmiselvästi tulossa enemmän urheilijapoika. Kaksi päivää ennen ristiäisiä, kun olimme kuumeisesti selanneet nimiluettelot kymmeniä kertoja läpi eikä jäljelle jäänyt yhtään sopivaa, mummi ehdotti nimeä Santtu. Santtu kuulosti heti poikamme nimeltä. Emme silloin niin ajatelleet, että yhteys Minttuun on ilmeinen, vaikka nimet ovat hyvin samanlaisia, sillä mietimme ainoastaan, ettei Mintun veljeksi laiteta Villeä.
Santtu on lastemme nimistä nepalilaisin. Nepaliksi on myös olemassa pojan nimi Santosh, joten Santtu-nimi on nepalilaisille hyvin helppo. Eniten päänvaivaa heille tuottaa Siiri, joka yleensä sanotaan Sirrinä. Tai Sinttuna, kuten lähikauppamme mukava myyjäsetä tekee.
