Lauantaina klo 11:56.
Olimme kaikki kotona. Erikoista on, että noin klo 10 samana aamuna - juuri kun Heikki oli lähtenyt hakemaan Minttua kaverin luota yökylästä - soi maanjäristyshälyttimemme hetken. Tiedustelin Santulta ja Siiriltä, tunsivatko he jotakin. Eivät olleet tunteneet mitään, kuten en minäkään, mutta Santtu halusi katsoa netistä, oliko tapahtunut järistystä vai ei ja etsiä tietoa, miltä talot maanjäristyksen jälkeen näyttävät.
Ei mennyt kahtakaan tuntia - mutta tarpeeksi kauan, että Heikki ja Minttu ehtivät tulla kotiin - kun se sitten tapahtui, 7.9 magnitudin maanjäristys.
Heikki ja lapset olivat talomme alakerrassa. Olimme juuri päättäneet lähteä ulos syömään, Heikki akupunktioon ja sen jälkeen ystävien luo saunomaan. Minä menin käymään yläkerrassa vaihtamassa vaatteita. Maanjäristyshälytin meni päälle, ja samalla alkoi järistys. Heikki huusi lapsille "Ulos!". Minä jähmetyin: mennäkö ulos - missä lapset ovat -, vaikka en saisi mennä portaikkoon vai pysyäkö yläkerrassa "turvapaikassamme" kantavan rakenteen alla? Säntäsin ulos.
Minun ei ollut enää aivan helppoa päästä ulos. Koko maailma heilui ja tärisi, ovet paukkuivat joka suuntaan. En ollut pysyä pystyssä. Muutamien sekuntien päästä olimme kaikki ulkona. Menimme pihamme mahdollisimman avonaiseen paikkaan ja sitten vain odotimme.
Olimme kaikki kotona. Erikoista on, että noin klo 10 samana aamuna - juuri kun Heikki oli lähtenyt hakemaan Minttua kaverin luota yökylästä - soi maanjäristyshälyttimemme hetken. Tiedustelin Santulta ja Siiriltä, tunsivatko he jotakin. Eivät olleet tunteneet mitään, kuten en minäkään, mutta Santtu halusi katsoa netistä, oliko tapahtunut järistystä vai ei ja etsiä tietoa, miltä talot maanjäristyksen jälkeen näyttävät.
Ei mennyt kahtakaan tuntia - mutta tarpeeksi kauan, että Heikki ja Minttu ehtivät tulla kotiin - kun se sitten tapahtui, 7.9 magnitudin maanjäristys.
Heikki ja lapset olivat talomme alakerrassa. Olimme juuri päättäneet lähteä ulos syömään, Heikki akupunktioon ja sen jälkeen ystävien luo saunomaan. Minä menin käymään yläkerrassa vaihtamassa vaatteita. Maanjäristyshälytin meni päälle, ja samalla alkoi järistys. Heikki huusi lapsille "Ulos!". Minä jähmetyin: mennäkö ulos - missä lapset ovat -, vaikka en saisi mennä portaikkoon vai pysyäkö yläkerrassa "turvapaikassamme" kantavan rakenteen alla? Säntäsin ulos.
Missä lapset ovat? Ovatko he päässeet ulos vai voiko joku olla jäänyt sisälle harhailemaan? Portaikosta on selvittävä n-o-p-e-a-s-t-i, sillä jos joku paikka sortuu, se on erittäin todennäköisesti juuri portaikko.
Minun ei ollut enää aivan helppoa päästä ulos. Koko maailma heilui ja tärisi, ovet paukkuivat joka suuntaan. En ollut pysyä pystyssä. Muutamien sekuntien päästä olimme kaikki ulkona. Menimme pihamme mahdollisimman avonaiseen paikkaan ja sitten vain odotimme.
Joko se on ohi? Tuleeko vielä järistyksiä, isä? Voiko tulla vielä suurempiakin? Voiko meidän talo vielä sortua kun tulee jälkijäristys? Kuinka monta yötä me nukutaan teltoissa?
Välillä nousimme seisomaan aikomuksenamme mennä katsomaan portin ulkopuolelle, miltä maailma näyttää. Aina palasimme heti takaisin istumaan, sillä maa jatkoi tärisemistään. Maanjäristys tuntui kestävän koko loppupäivän. Talomme viereen aukealle alueelle kerääntyi ihmisiä.
Suomen Lähetysseuralla oli hyvä ja ajantasainen valmiussuunnitelma, jota olimme harjoitelleet kaksi kertaa vuodessa. Nyt se otettiin käyttöön. Tuntui oudolta ja samaan aikaan hyvältä, että oli suunnitelma, jonka mukaan aloimme toimia.
Maanjäristysvarastomme ruokine ja vesineen ei tuhoutunut.
Otimme yhteyttä ihmisiin, pystytimme teltat, avasimme radion. Ystäviä tuli käymään luonamme. Kuulimme tuhojen laajuudesta. Järkytyimme, olo tuntui epätodelliselta. Oliko tämä kaikki tapahtunut oikeasti?
Kuulimme tuhojen laajuudesta ja kuolleiden ihmisten määrästä. Yritimme ottaa yhteyttä mahdollisimman moniin ystäviimme ja työkavereihimme.
Kuulimme tuhojen laajuudesta ja kuolleiden ihmisten määrästä. Yritimme ottaa yhteyttä mahdollisimman moniin ystäviimme ja työkavereihimme.
Itkettää kiitollisuus, että olimme koko perhe samassa paikassa. Että olemme kaikki kunnossa. Miten kamalalla tavalla kaikki olisikaan voinut päättyä, jos ei olisi ollut lauantai, jos toinen meistä olisi ollut kenttämatkalla, jos lapset eivät olisi olleet kanssamme kotona, jos ...
Minä sain heti pyynnön hoitaa tiedotusta ja Heikki pyynnön hoitaa väliaikaisesti aluepäällikön pestiä. Tartuimme heti töihimme.
Sisälle omaan kotiin ei saanut mennä. Haimme sieltä vain ruokatarvikkeita ja muuta sellaista. Yhtenä päivänä järistyksen jälkeen Santtu huomasi menneensä yläkertaan hakemaan omasta huoneestaan yhtä kirjaansa vähän kuin vahingossa. Hän pelästyi. Hetkeä on muisteltu pitkään jälkeenpäin.
Pahin hetki minulle oli, kun rakkaat ystävämme evakuoitiin maasta viiden minuutin varoitusajalla. He käyttivät viisiminuuttisensa säntäämällä meille kertomaan uutisesta.
Pahin hetki minulle oli, kun rakkaat ystävämme evakuoitiin maasta viiden minuutin varoitusajalla. He käyttivät viisiminuuttisensa säntäämällä meille kertomaan uutisesta.
Mitä tässä maassa oikein tapahtuu? Mitä meille tapahtuu?
Saimme tiedon, että Lähetysseura on päättänyt evakuoida lapset äiteineen. Heikkiä pyydetään jäämään työhön. Olin toisaalta huojentunut, että saimme käskyn toimia ohjeen mukaan, eikä meidän siten tarvinnut itse jahkailla, miten toimia. Toisaalta olin surullinen: en halua lähteä. Toisaalta koin syyllisyyttä, toisaalta iloa. Lapsia surivat, että iskä jää.
Soitin Dilulle ja kerroin, että meidät ehkä evakuoidaan, jos kone järjestyy. Kaikki oli hyvin epävarmaa ja jokainen tieto muuttui. Lopuksi molemmat vain itkimme puhelimessa. Tulettehan takaisin, kysyi Dilu. Pidäthän huolta Heikistä, kysyin minä. Hän halusi kuulla jokaisen lapsemme äänen puhelimessa vielä kerran.
Saimme tiedon, että norjalaisten evakuointikone on laskeutunut maahan, meidän tuli kiiruhtaa lentokentälle. Minulla oli mukana lähinnä ruokaa ja vettä. Olin kuullut, ettei evakuointilennoilla ole tarjoilua. En tiennyt, maksaako lento. Tajusin unohtaneeni visa-korttini tunnusluvun.
Soitin Dilulle ja kerroin, että meidät ehkä evakuoidaan, jos kone järjestyy. Kaikki oli hyvin epävarmaa ja jokainen tieto muuttui. Lopuksi molemmat vain itkimme puhelimessa. Tulettehan takaisin, kysyi Dilu. Pidäthän huolta Heikistä, kysyin minä. Hän halusi kuulla jokaisen lapsemme äänen puhelimessa vielä kerran.
Saimme tiedon, että norjalaisten evakuointikone on laskeutunut maahan, meidän tuli kiiruhtaa lentokentälle. Minulla oli mukana lähinnä ruokaa ja vettä. Olin kuullut, ettei evakuointilennoilla ole tarjoilua. En tiennyt, maksaako lento. Tajusin unohtaneeni visa-korttini tunnusluvun.
Tässä tilanteessa ei voi muistaa ja hallita kaikkea. Nyt on taas otettava luottamuksen reppu käyttöön, tuntuipa se kuinka kevyeltä tahansa.
Matkalla kentälle näimme hyvin, hyvin pitkän jonon ihmisiä. (Ilmeisesti nepalitkin siis osaavat jonottaa, yritimme nauraa.) Ihmiset jonottivat bussilippuja, poispääsyä Kathmandusta. Kaikki haluavat kyliin läheistensä luokse.
Minulle lätkäistään olkapäähän numero 100. "Tässä on sun boarding pass. Älä hukkaa sitä. Tällä pääset koneeseen." sanoo ystävällinen nainen. Pelästyn, saavatko lapsemme numeroita. Kyllä he saavat: 101, 102 ja 103. En tiedä, mitä sanoa. Sanon: "Kiitos, Norja. Kiitos, kun autatte meitä." Norjalaisia turisteja hymyilyttää. Minua itkettää.
Minä ja Minttu itkemme koko ajan. Itken, kun Heikki katoaa näkyvistämme. Itken, kun näemme koneen. Itken, kun katson taakse jäävää Kathmandua. Itken, kun norjalaiset ovat niin ystävällisiä. Itken, kun kaikki ovat niin ystävällisiä. Itken, kun Minttu suostuu istumaan koneessa erillään niin, että minä istun "Ässien" kanssa. Itken, kun lähetän vielä Heikille viimeisen viestin, jossa lukee: Näyttää siltä, että pääsemme matkaan.
Itku loppuu matkan aikana. Noin 17 tunnin jälkeen saavumme Helsinkiin. Lähes kaikki rakkaat ihmiset ovat meitä vastassa, keskellä yötä. Se tuntuu sanoinkuvaamattomalta, niin käsittämättömän etuoikeutetulta ja ihanalta, että tunnetta on vaikea kuvata. Näihin ihmisiin voin luottaa, tuli mitä tuli.
Suomi!
Meidät suljetaan rakkauteen. Tuntuu hyvältä. Meille tuodaan vaatteita, Suomessa onkin kylmä, eikä meillä ole paljoa mitään mukana. Kaikki auttavat. Olen kiitollinen ja hämmentynyt. Terapeutti sanoo: Olette turvassa. Lasten pitää ymmärtää, että nyt he ovat turvassa.
"Olemmeko turvassa?" kysyvät lapset. "Voihan Suomessakin tulla tulipalo tai syttyä sota tai tulla varkaita, eikö voikin, herra terapeutti?" "Voi kyllä", naurahtaa terapeutti "Mutta ei maanjäristystä." "Jos ensi yönä syttyy sota eikä iskä pääse tulemaan, niin emme me kyllä ole turvassa", sanoo yksi lapsista.
[Herra terapeutti on kyllä hyvin ammattitaitoinen. Keskustelu ei jäänyt tuohon.]
Omia ajatuksia on vaikea kuvata. Tuntuu, että omat ajatukset loukkaavat aina jotakuta. Kuljen haastatteluissa ja esiinnyn telkkarissa. Pidän siitä. Koen tekeväni jotain tärkeää. Huomaan kuitenkin pian, ettei moniakaan kiinnosta muu, kuin se, miltä maanjäristys tuntui. Se, mitä Nepalissa tapahtuu nyt ihmisille, ei ole niin tärkeää. Maanjäristys itse on jotain hurjaa ja pelottavaa.
Suomen yltäkylläisyys lyö vasten kasvoja. Menen ekana aamuna Ärrälle ostamaan pre paid-korttia. Lapset riehaantuvat.
Mitä kaikkea täällä on! Katso nyt äiti tätäkin! Miten paljon pelkkiä erilaisia lehtiä ja karkkia ja leluja! Ja joku -mikätäänyton- härpäke hirpake lärpäke bling bling lelu joka on varmasti kaikilla! Miten ihana! Voidaanko me ostaa tällaisia?
Sitten se alkaa. Toisten analysointi meidän tilanteestamme.
Ettehän te enää voi palata Nepaliin? Eikö se ole jo lapsillekin hengenvaarallista? Kai te nyt olette saaneet tarpeeksenne maailmanparantamisesta, eihän yksi ihminen nyt kuitenkaan voi mitään tehdä? Onko se koko työ nyt siellä tarpeellistakaan? Eikö ne voi itse hoitaa asioitaan kuntoon? Eikö teidän nyt tulisi tehdä sitä tai tätä, mikä nyt just mun mielestä näyttäs olevan tässä kohtaa tärkeintä? Kai te ootte tätä mun mielestä tärkeää asiaa ajatelleet?
Minusta taas koko Suomi on ihan pöljä. Ollaan täällä ihan niinkuin ei koskaan oltais oltu missään pulassa. Ihan niinkuin ei meidän tarttis miettiä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Me voidaan täällä miettiä, miten voikukat on sitte kamalia rikkaruohoja ja voidaanhan me päivitellä, miten noi maanjäristykset on kauheita. Onneks täällä ei voi tapahtua mitään sellasta.
Meillä on ikävä kotiin, Nepaliin. On vaikea yhtäkkiä, varoittamatta, irtautua omasta arjesta ja elää aivan erilaista elämää. Kaipaamme omaa rakasta brittikouluamme, yhteisöllisyyttä ja kaikkia ihmisiä. Kaipaamme arkiaamuja, kun kiireessä pitää lähteä kouluun ja töihin, huikata moikat Dilulle ja tavata koulun pihalla kaikki ihmiset. Kuulla, miten lasten ystävät huutavat jo kaukaa: "Good morning, Minttu's mother!" Kaipaamme Dilua, kaipaamme kotia, omia tavaroitamme, omia juttujamme, omia asioitamme.
Rakastamme teitä, suomalaiset, rakastamme kotimaatamme. Mutta me itse olemme jo vähän toisenkin maan kansalaisia. Emme me tajua kaikkea tätä, mitä tapahtuu Suomessa. Emme tajua asioita, joita täällä pidetään tärkeinä. Jotkut asiat on meiän mielestä paremminkin jossain muualla. Nepalissa meiltä puuttuu kaikkea, ei oo sähköä eikä vettä ja niin edelleen. Mutta me ei olla kiireen ja kuljettamisten oravanpyörässä, meillä on aikaa mennä illalla käymään naapurissa kylässä ja me mennään. Kaikki tekee niin. Ihmiset on iloisia eikä ne katso toisia arvostellen tai jos ne katsoo, me ei tajuta sitä. Se on vapauttavaa.
Loppupuhe
Puhuin eilen pitkään skypessä Dilun kanssa. Hän asuu nyt perheineen kodissamme. Se tuntuu hyvältä. Dilu on siivonnut koko kodin. He hoitavat koirammekin. Edelleen tulee jälkijäristyksiä. Dilu kertoi edellisyönäkin tulleen kaksi melko isoa järistystä ja he olivat taas juosseet ulos. He nukkuvat talomme alakerrassa (makuuhuoneet ovat yläkerrassa).
Monelta Nepalissa sortui koti, tuhoutui koko omaisuus. Moni menetti läheisiään. Jälleenrakentaminen alkaa sortuneista kodeista, tiili tiileltä keräämällä talteen se, mitä on jäljellä. Luomalla uutta. Arkeen on päästävä kiinni vaikka edelleen järisee. Ihmiset nukkuvat yhä ulkosalla: osa siksi, kun ei ole kotia, osa siksi, ettei uskalla mennä sisälle järistysten pelossa. Pelko on läsnä koko ajan. Elämä tuntuu painajaiselta.
Tiet ovat Nepalissa muutenkin huonokuntoisia ja nyt maanjäristykset ovat heikentäneet niitä ja aiheuttaneet maanvyöryjä.
Silti nepalit eivät lannistu. He ovat muutenkin tottuneet elämän kovuuteen. Ei ole elämää helpottavia härveleitä ja vehkeitä, ei ole suuria odotuksia eikä vaatimuksia. Se otetaan, mikä annetaan.
Meidän perheellemme on tämän kevään aikana tullut elämään asioita, joita emme suunnitelleet. Olimme niihin varautuneet mutta ihan kaikkeen ei toisaalta voi varautua. Olemme eläneet yhdessä todellisuudessa Nepalissa, nyt elämme toisessa todellisuudessa Suomessa. On lisäksi lasten todellisuus, on meidän aikuisten todellisuus. Jokaisen oma todellisuus.
Tärkeintä lienee elää kaikkien todellisuuksien kanssa yhdessä, ymmärtäen ja arvostaen. Toisia auttaen. Kaikista välittäen.
Mun mielestä me kaikki ihmiset olemme samanarvoisia, eikä sillä ole väliä, onko syntynyt Suomeen vai Nepaliin. Me kaikki tarvitsemme joskus apua. Me kaikki voimme joskus antaa apua. Mun mielestä syyttäviä ja toisia arvostelevia sormia on tässä maailmassa ihan tarpeeksi.
Miksi nää perusasiat aina unohtuu? Mä luulen, että ne katoaa just niiden härpäke hirpake lärpäke bling bling -juttujen alle.
