Minttu jaksaa ratsastaa jo pitkiäkin maastolenkkejä ja niinpä suunnistimme heti metsäpoluille, koko tyttöporukka: Riina-tamma Minttu selässään ja minä ja Simba. Minttu metsänhoitajan tytär havainnoi metsämaisemaa, tunnisti kasveja ja pyysi minua kertomaan eri metsätyypeistä. Sitten puhe kääntyi Nepaliin, ja yritin antaa Mintun rauhassa kertoa, mitä hän ajattelee kaikesta tällä hetkellä. (Aika pitkään kesti nimittäin vaihe, jolloin Minttu purskahti heti itkuun, jos puhuimme jotain mahdollisesta Nepaliin muutosta.)
"Ei minua reissaaminen jännitä, mutta se muuttaminen jännittää, se, että me jäämme sinne asumaan", Minttu totesi. Sitten hän mietti, millainen talo meillä mahtaa siellä olla ja onkohan lähellä uima-allasta. Entä voikohan siellä ratsastaa? Ja voimmeko ottaa Lyyli-pyörän ja oman potkulaudan mukaan? Ystävyyssuhteet mietityttävät kovasti. Saako Nepalista uusia ystäviä ja pysyvätkö tänne jäävät ystävät edelleen ystävinä. Ja entä jos on kova ikävä Suomeen serkkujen ja ystävien luo?
Äiti ei voi muuta kuin toivoa, että kaikki asiat sujuisivat mukavasti. Toisaalta, emme voi jäädä vain paikoillemme toivomaan, ettei mikään koskaan muuttuisi. Tätä asiaa olen itse joutunut pohtimaan paljon: miksi haluan pois tästä hyvästä ja kaikin puolin onnellisesta elämästä täällä, nyt? Joudummeko vielä maksamaan muutoksesta kovan hinnan?
Lapset eivät onneksi jää asioita murehtimaan pitkäksi aikaa. Hetken päästä Minttu jo halusi, että poimin hänelle kukkakimpun keskikesän kukista. Niin tein ja päätin itsekin yrittää taas enemmän pystyä nauttimaan juuri tästä hetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti