Tasapainoa ja haastetta

Viikonloppu oli hyvä. Lauantaina lähdin "isojen" lasten kanssa junaan, joka vei meidät Tampereelle. Täpötäysi juna oli lastattu Provinssiin menijöillä, ja havahduin ajatukseen, että onneksi en itse ole menossa Provinssiin, vaan olen tässä leikkivaunussa lasteni kanssa. Pelottavaa, nytkö alkoi vanhuus! (No, toki olisin voinut lähteä Provinssiinkin. Mutta ensimmäinen ajatukseni festarikansan nähdessäni ei siis ollut se tietynlainen haikeus "olisinpa mäkin tossa".) Ehei, onneksi jäimme kyydistä Tampereella, sillä meillä oli maailman hauskin päivä rakkaan, rakkaan ystävän kanssa. (Kävimme mm. syömässä nepalilaisessa ravintolassa, jossa en malttanut olla kertomatta muuttosuunnitelmistamme nepalilaiselle tarjoilijalle, heh.) (Niin ja festareihin vielä viitaten, että jospa mä olenkin vihdoin löytänyt sisäisen tasapainoni.) (Ja siis jollekin kesäiselle keikalle tekisi kyllä kovasti mieli.)



Sunnuntai oli kotipäivä. Meille on harvinaista viettää kokonainen päivä kotona, mutta joskus on hyvä, ja hyödyllistä, tehdä niin. Arkipäivät kolmen pienen kanssa ovat välillä, hmmh, uuvuttavia. Paras keino uupumuksen torjumiseksi on mielestäni lähteä pois kotoa ja mennä ja tavata ihmisiä, mutta toisaalta on ihanaa, kun on sunnuntaina saanut siivottua ja tehtyä muutaman ruuan valmiiksi viikon ensimmäisiä päiviä varten. Helpottaa kummasti. Tosin iso keittokattilallinen syötiin jo heti tänään loppuun serkkujen kesken, mutta mikäs sen hauskempaa.

Jännittävää miettiä, minkälaisia ihmissuhteita Nepalista löydämmekään. En murehdi sitä, etteivätkö täällä pysyvät ystävät pysyisi edelleen rakkaina ystävinä (vaikka yhteydenpitomahdollisuudet ovat ehkä vähän epävarmat, siis lähinnä netin toimivuus) ja ettemmekö varmasti löytäisi sieltä taas uusia ihmissuhteita ja ystäviä. Mutta se surettaa, että sitten en voi tuosta vaan hypätä junaan, joka kuljettaa minut hetkessä rakkaan ja niin tutun ystävän luokse. En voi sopia puistotreffejä toisten äitien kanssa heti samalle aamupäivälle (ja ainiin, mähän olen menossa töihin sinne). En voi soittaa äidille, että tuu illalla käymään. En voi pyytää naapurilta apua tietäen, että hänelle se on varmasti ok. Koti-ikävä tulee varmasti usein. Mutta kyllä mä selviydyn. Kyllä me löydämme uudet kuviot ja uudet - paikalliset - ihmissuhdeverkostot. Sitä paitsi on hauskaa pistää itsensä likoon ja katsoa, miten kaikki alkaa sujua.

Heikki listasi mietittäviä asioita ja yhtenä isona asiana on kaikesta ylimääräisestä tavarasta luopuminen. Minusta se on hieno haaste! Tottakai on haikeaa luopua tavarasta, eikä tärkeistä tavaroista tarvitsekaan päästä eroon. Mutta olen salaa haaveillut joskus toteuttavani "sadan tavaran haasteen" (tiedättehän sen. Eräs opiskelukaverini on kirjoittanut aiheesta täällä.) On kiehtova ajatus yrittää karsia omat ja perheen tavarat mahdollisimman vähiin, vain niihin oikeasti tärkeisiin, ja sitten tehdä niistä tavaroista siisti pussukka, heittää se pussukka kepin varteen ja olalle, ja lähteä maailmalle. Ja nyt me aiomme oikeasti tehdä niin! Olen ehkä vähän lapsellisen innostunut tästä - saapa nähdä, miten vaikeaa ja surullista (taas kerran) onkaan luopua omasta tavarasta. Ja kun aina on niin ihanaa säästää kaikkea "lapsille muistoksi". Katsotaan, miten isot pussukat kepin varsissa keikkuen me lopulta maailmalle lähdemmekään.

Kirjasta Rasmus Nalle ja Killen seikkailu