Viime päiviin on kuulunut kaikkea mukavaa, kuten leppoisat mökkitalkoot; maistuvat mansikkamaat; vauhdikas, sulkemisaikaan asti vietetty Linnanmäkireissu; tuulinen, ja Mintusta yllättävän kiehtova Suomenlinna; aina positiivisesti yllättävä Korkeasaari; hotelli Torni (tällä kertaa ihan oikea hotelli, ei oma Kallion hotellimme, jota myös voisi kutsua torniksi); raksareissu ystävien luona Inkoossa ja ilta toisten ystävien luona Lohjalla.
Ja vielä on kesää jäljellä!
Mutta tänään mieleni valtasi haikeus. Aamulla siivoilin kotiamme näyttökuntoon, sillä kiinteistönvälittäjä kävi tänään ottamassa kuvat kodistamme, joka menee nyt sitten oikeasti myyntiin. Voih! Vaikka en ole koskaan pitänyt itseäni paikkoihin kiintyvänä ihmisenä, eikä tämä mikään unelmien koti ole ollut, on silti haikeaa luopua tästä kodistamme, jota yleensä aina kuvaillaan sanoilla "pesäkolo" tai "herrankukkaro", Sellainen tämä juuri on! Niin meidän näköisemme, puutteineen kaikkineen. Kiinteistönvälittäjän käynnin jälkeen Heikki lähti isojen kanssa yleisurheilukisoihin ja minä jäin Sirpun kanssa kaksin kotiin. (Tämäkin on hauskaa aikaa lasten kanssa, kun heidän kanssaan voi harrastaa kaikkia itsellekin kivoja juttuja, kuten Heikki, joka vie lapsiamme yleisurheilukisoihin ja osallistuu niihin itsekin tai minä, joka vien lapset ratsastamaan tai teatteriin tai metsäretkille... Viimeksi olimme muuten katsomassa Riihimäen kesäteatterissa näytelmän Ella ja jättipotti, oli hieno esitys!) Kauaa ei oltu kaksistaan Siirin kanssa, kun mummo ja vaari (Siirin iso- sellaiset) ja äiti tulivat käymään meillä mansikanhakumatkallaan. Minulla on kyllä maailman parhaat mummo ja vaari! Vielä 90-vuotiainakin ovat kiinnostuneita kaikesta ja jaksavat tulla käymäänkin. He istuivat terassillamme, puhuttiin, juotiin mehua ja syötiin herneitä ja minä ripustin pyykkejä kuivumaan Siirin avustuksella. Me kaikki, neljä sukupolvea. Vieraiden lähdettyä kaappasin Sirpun syliini ja kävelin hiljaa pihaamme ympäri. Huomasin, että kirsikkapuussa on paljon vaaleanpunaisia kirsikoita, punaiset viinimarjat ovat kohta jo kypsiä, mustat eivät vielä alkuunkaan. Tyrnimarjoja ei tule tänäkään vuonna. Kasvimaamme on aivan hunningolla. Pionit ovat jo tältä kesältä kukkineet. Mutta kuistin edessä olevat keltaiset kukat, joiden nimeä en tiedä, kukkivat varmaan kohta. Ne ovat kukassa aina elokuussa.
"Jätä huomisen huolet, anna murheiden mennä! Huominen huolen pitää itsestään! Saamme oppia uutta, pyhää huolettomuutta: ei isä hylkää hetkeksikään." (EtCetera)
Heh, kivaa että talkoot tuntuivat leppoisilta :D Me oltiin ihan rättipoikki silloin illalla, kun palattiin tänne omaan Torniimme.
VastaaPoistaEn ihmettele yhtään, että teidän kodon myyminen tuntuu haikealta! Mä taas olen niin kiintyväinen luonne, että murehdin kovasti etukäteen jopa Kalliosta pois muuttamista - vaikka uusi koti on varmasti ihana. Ja teidän tilanne on kuitenkin ihan toinen. Mutta onneksi marjapensaat kasvaa uusienkin kotien pihoilla.
Ennen isompia elämänmuutoksia tuun jostain syystä aina miettineeksi, että voisinpa kurkistaa puoli vuotta eteenpäin. Sitten, kun puoli vuotta on kulunut ja asiat järjestyneet yleensä paremmin kuin hyvin, tuntuu ihan hassulta, miten silloin aluksi oli huolissaan. Tää on tapahtunut niin monta kertaa, että tästä ajatuksesta saan nykyään aina rohkeutta ja uskoa siihen, että kaikki menee lopulta oikein hyvin!
Ne talkoot oli varmaan leppoisat lähinnä mulle :) (niin, miksi et suostunut vaihtamaan paikkaa kanssani!) Tai oli ne kyllä Heikinkin mielestä leppoisat!
VastaaPoistaMutta kiitos rohkaisusta! Tuo oli hyvä ja rohkaiseva ajatus. Olisipa jännä tosiaan kurkistaa puolen vuoden päähän... Teilläkin on ehtinyt tapahtua vaikka mitä kun ollaan päästy puolen vuoden päähän! Kyllä kaikki varmasti tosiaan menee hyvin, ja ne haikeatkin tunteet ovat loppujen lopuksi ihan hyviä (jos eivät rupea liian haikeiksi).