Talliorjat, entiset ja nykyiset

Mintun, Santun ja Siirin serkut ovat kaikki niin mahtavia ja rakkaita tyyppejä. Heitä tulee kyllä kova ikävä sitten ulkomailla asuessamme. Hassua, miten sitä ajattelee omista lapsistaan, että voi kun he kasvavat isoiksi Nepalissa oloaikana, mutta voi nenä, kasvavathan kaikki tännekin jäävät rakkaat lapset ihan samaa tahtia. Se tuntuu haikealta, koska haluaisin tietysti nähdä kaikki heidänkin vaiheensa ja kasvunsa koko ajan. No, onneksi yhteydenpito varmasti toimii.

Mutta mikä on hauskaa, olen saanut tässä vaivihkaa kasvatella uutta tallityttöjen sukupolvea. Vaikka onhan tämä meidän lastemme sukupolvi niin kovin paljon tiedostavampi ("mä en kyllä mitään lantaa luo, ellei siitä makseta") ja mukavuudenhaluisempi ("ai eiks siel oo maneesia, en mä sit voi talvella tulla") kuin me aikoinamme olimme (mehän teimme mitä tallitöitä tahansa mihin vuorokaudenaikaan tahansa ilman minkäänlaista palkkaa). Mutta rakkaus hevosiin ja niiden hoitamiseen on sama.

Olen vähän ylpeä Mintusta, häneltä kun sujuu jo aika mukavasti ohjaaminen, pysäyttäminen, liikkeellelähteminen ja jopa ravaaminen.

Minä tietysti sain ensimmäisen oman talliorjani jo ollessani 13-vuotias, mutta se kuuluukiin niihin vanhoihin hyviin aikoihin lapsuutemme talliaikojen monimutkaisiin hierarkkisiin systeemeihin.

[Näissä kuvissa näkyvä serkkutyttö ei sanonut lainausmerkeissä olevia kommentteja ja hän ratsasti ja hoiti Riina-hevosta oikein mallikkaasti ja määrätietoisesti.]