Tänään on ollut onnellinen päivä. Ehkei päivä ole ollut muita päiviä onnellisempi tai onnettomampi, mutta olen osannut ottaa pienistä onnenhetkistä kiinni. Nykyään onnellisuus ja haikeus tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Tiedättekö runon "en tahtoisi näyttää, en, miten pienestä iloitsen, miten pienen pienistä asioista voin olla iloinen"... Kenen runo se onkaan, en muista.
Kotitie, kuoppainen hiekkatie, joka laskee loivasti isompaan asfalttitiehen. Seison asfalttitien kohdalla, pieni kuopus sylissä. Kuopus katsoo ohi ajavia autoja, mopoja ja rekkoja, tapailee sanoja. Välillä nojaa minuun, niinkuin vain hänellä on tapana. Kaksi isompaa lasta, molemmat pieniä kuitenkin vielä, harjoittelevat pyörällä ajoa. Isoin opettaa, juoksee vierellä, kannustaa, jarruttaa. Pienempi - lapsista keskimmäinen - polkee, vaappuu, huojuu, onnistuu. Minä valvon, ettei kukaan ajaudu kotitieltä autotielle. On syksy. Aurinko paistaa, tuulee puuskittain. Tuulenpuuskat lennättävät ilman täyteen värikkäitä lehtiä. On syksyistä, lämmintä, aurinkoista. Ilman täyttää raikkaus, onnistumisen riemu, toisen onnistumisesta iloitseminen. Onnellisuus. Ja haikeus. Millaisia nämä hetket tulevat olemaan? Millaisessa ympäristössä tulemme asumaan? Saammeko enää tuntea ilman raikkautta ja puhtautta? Mietin, miksi pelko ja huoli tulevasta niin usein estävät meitä tekemästä sitä, mitä haluaisimme tehdä? Miksi sydämen äänen kuuleminen ja kuunteleminen on niin vaikeaa?
Mietin, että tuon mielenmaiseman tahdon säilyttää. Tahdon painaa sen muistoihini niin, että tuohon tunnelmaan, sen ääniin ja tuoksuihin voin joskus mielessäni palata. Silloin, kun elämme vieraalla maalla ja kaikki, ihan kaikki, tuntuu vieraalta.
Yhtä kurssiesseetä kirjoittaessani törmäsin Maija P:n ajatukseen, jonka tahdon jakaa kanssanne, ja se sopii myös tuon perjantaisen postauksen jatkoksi:
VastaaPoistaEn elä lapsen kautta
vaan lapsen kanssa
ja yhteisestä ilostamme
enkelitkin iloitsevat.